Nimi: Liian kauan
Kirjoittaja: Livingstone
Ikäraja: K-11
Paritus: Sirius/Remus
Tyylilaji: angst, wannabee-romance, one-shot, songfic
Beta: Rakas vanha ystäväni Microsoft Word <3
Varoitukset: Hahmon kuolema.Yhteenveto: Klisee, klisee ja vielä kerran klisee. :) En vain voinut vastustaa kiusausta kirjoittaa tätä ficciä, kun olin nähnyt nämä sanat ja mielessäni yhdistänyt ne kaksikkoon! Lisäksi tämä idea piinasi minua unissani niin kauan, kunnes suostuin kirjoittamaan tämän!
A/N: Hahmot ovat valitettavasti J.K.Rowlingin, enkä saa tästä mitään rahallista tai muutakaan hyötyä, jos kirjoittamisen iloa ei lasketa. :) Ficin nimi tulee Chisun samannimisestä kappaleesta ja sanat olen myös julmasti ryövännyt Chisulta. Ja keskeltä ficciä löytyy tosiaan Harry Potter ja Feeniksin kilta-kirjasta suoraan lainaamani kohta, jonka senkin olen ryövännyt J.K.Rowlingilta.
Liian kauan
Kalmahanaukio 12, vuosi 1995
”Liian kauan annoit mun odottaa,
Ruusut jo pääsi kuihtumaan.”
Silloin joskus, aivan liian kauan sitten, hän oli rakastanut vastapäätään istuvaa miestä. Miehen tummia, lainehtelevia hiuksia, tämän vastustamatonta hymyä, virheetöntä ulkonäköä, tämän pirullista virnettä, joka ei ollut koskaan luvannut mitään hyvää, ja ennen kaikkea tämän rakastavaa katsetta noissa harmaissa silmissä.
Mutta siitä oli jo 14 vuotta, aivan liian kauan heidän voidakseen jatkaa siitä, mihin 14 vuotta sitten oli jääty. Vaikka vaaleahiuksinen mies oli ollut onnensa kukkuloilla saadessaan rakastettunsa takaisin, ei tämä enää tuntenut miestä kohtaan samalla tavalla kuin ennen. Se 12 vuotta, jonka aikana vaaleahiuksinen mies oli uskonut vastapäätään istuvan miehen pettäneen hänet ja heidän ystävänsä, oli syönyt Remus Lupinin viimeisetkin tunteet miestä kohtaan.
Remus oli tuntenut itsensä petetyksi, hän oli ajatellut kaiken Sirius Mustaan liittyvän olleen petosta. Hän oli luullut miehen olleen kuolonsyöjien joukossa ja heidän kaikkien yhteisten hetkien olleen vain tietojen kalastelua ja luottamuksen saavuttamista. Remus oli ehtinyt luulla niiden kahdentoista vuoden aikana kaikkien rakkaudentunnustusten, jokaisen suudelman, halauksen ja hellyydenosoituksen olleen vain yhtä suurta valetta. Ja kun mies oli kerran uskotellut itselleen kahdentoista vuoden ajan sen kaiken mitä hänellä ja Siriuksella oli kauan sitten ollut, olleen vain yhtä suurta valetta, ei ollut enää helppoa yrittää vakuuttaa miehen vanhalle, kovia kokeneelle ja ennen kaikkea pahasti särkyneelle sydämelleen sen särkyneen aikoinaan turhaan.
Miesten katseet kohtasivat vahingossa ja katsekontakti tuntui jumittuneen paikoilleen. Kumpikaan ei halunnut tai edes osannut päästää katsetta irti. Vaaleampi mies pettyi aavistuksen verran huomatessaan, ettei tuntenut enää sitä ihanaa lepattavaa tunnetta vatsassaan, minkä oli aina aiemmin tuntenut heidän katseiden kohdatessa. Tummemman miehen katse puolestaan paljasti tämän tuntevan Remusta kohtaan edelleen täysin samaan tapaan kuin ennen Azkabaniin joutumistaan, mutta Sirius olikin virunut kaikki ne vuodet vankilassa kaukana poissa muista ihmisistä, eikä tämän elämä ollut kulunut suuntaan tai toiseen niiden vankilassa vietettyjen vuosien aikana, hänelle aika oli pysähtynyt 12 vuodeksi.
Remus taas oli sotinut tunteittensa kanssa ne samat vuodet, mitkä toinen oli käyttänyt vankilan sellissä viruen. Remus oli nähnyt vuosien vierivän, ystäviensä menevän naimisiin ja hankkivan lapsia, tämä oli nähnyt isänsä vanhenevan ja sairastuvan, nähnyt naapureittensa lasten kasvavan ja jättävän lopulta lapsuudenkotinsa valmiina elämän haasteisiin, tämä oli nähnyt isänsä päättäneen päivänsä pyhän Mungon taikatautien sairaalassa, Remus oli nähnyt kahdentoista vuoden sisällä paljon elämän alkuja ja loppuja ja sillä aikaa kun Remus oli harmitellut vuosien nopeaa kulkua, oli Sirius istunut sellissään tuijotellen kaltereita seuranaan ainoastaan muistonsa menneisyydestä.
Tämä ei ollut koskaan huomannut ajan kulua samaan tapaan kuin Remus, jota jokainen uusi hää- ja hautajaiskutsu piinasi muistuttaen, ettei aika koskaan pysähtynyt.
Viimein Remuksen oli pakko kääntää katseensa pois toisesta miehestä. Ristiriitaiset tunteet myllersivät miehen sisällä ja sydän itki verta miehen sisällä. Kai sekin oli alkanut tajuamaan särkyneensä aikoinaan täysin turhaan.
Hän halusi ne kadotetut vuodet takaisin. Hän halusi palata menneisyyteen aikaan ennen Azkabania, Pottereiden kuolemaa ja Voldemortin kukistumista. Aikaan, jolloin he olivat vain Remus ja Sirius, kaksi vasta koulusta valmistunutta nuorukaista.
Taikaministeriö, Salaperäisyyksien osasto, vuosi 1995
”Lavan eteen
verho raskas valahtaa,
näytös loppui kesken.”
Kun Dumbledore asteli huoneeseen tiesi Remus heidän selvinneen. Hän tiesi heidän kaikkein olleen nyt turvassa. Vähitellen sauvojen heiluttamien lakkasi huoneessa kaksintaistelijoiden huomattua vanhan velhon. Kuolonsyöjien voitonriemuiset virneet pyyhkiytyivät kauhistuneiden ilmeiden tieltä ja kiltalaisten keskittyneet ilmeet muuttuivat helpottuneiksi Dumbledoren huomattuaan. Vilkaistessaan taakseen Remus näki vanhan rakastettunsa taistelevan edelleen serkkunsa, pahamaineisen kuolonsyöjän, Bellatrix Lestrangen kanssa.
Kaksikko ei ollut huomannut Dumbledoren saapumista.
’ ”Älä viitsi, pystyt parempaankin!” Sirius huusi, ja hänen äänensä kaikui luolamaisessa huoneessa.
Seuraava valosuihku osui häntä suoraan rintaan.
Nauru ei ehtinyt hyytyä hänen kasvoiltaan, kun silmät laajenivat järkytyksestä.
”SIRIUS!” Harry huusi. ”SIRIUS!”
”Et voi tehdä mitään, Harry-” Remus sanoi ja piteli Harryä rinnan ympäriltä kiinni..
”Hae hänet, pelasta hänet, hän meni vasta läpi!”
”- se on myöhäistä jo, Harry.”
”Me ylletään vielä häneen -”
”Sinä et voi tehdä enää mitään, Harry… et mitään… hän on poissa.” ’
(Harry Potter ja Feeniksin kilta s. 972)
Kun Harry sai viimein riistettyä itsensä irti entisen opettajansa otteesta, jäi Remus tuijottamaan edessään näkyvää holvikaarta. Sitä verhonriekaletta, jonka taakse Sirius oli vasta ihan hetki sitten kaatunut.
Entä jos Harryn puheissa oli perää? Entä jos Sirius olisi vielä pelastettavissa? Järki huusi näitä väitteitä vastaan kaikin voimin hänen mielessään. Järki toisti hänelle jatkuvasti Siriuksen olevan lopullisesti poissa ja ettei mitään enää ollut tehtävissä. Sydän se vaan ei halunnut uskoa siihen.
Kalmahanaukio 12, vuosi 1995
”Huusin turhaan,
et koskaan tullutkaan.
Katosimme kokonaan.”
Remus seisoi Kalmahanaukion eteisessä tuijottaen käytävää eteenpäin ilmeettömänä. Koko talo tuntui niin tyhjältä. Edes rouva Mustan kirkuminen ja Oljon mutinat eivät auttaneet pelastamaan taloa sen tyhjyyden valloittamasta ilmapiiristä.
Remus ei ollut koskaan tuntenut olevansa niin yksin, kuin siinä seistessään autiossa talossa kuunnellen rouva Mustan kiljuntaa ja tuijottaessaan eteensä tyhjyyteen.
Mies olisi voinut aikoinaan suoda hänelle ja Siriukselle uuden mahdollisuuden. Hän olisi voinut syrjäyttää hetkeksi särkyneen sydämen ja laittaa ristiriitaiset tunteensa sivuun ja katsoa miten heidän kävisi, mutta mies ei ollut koskaan tehnyt niin. Ja nyt oli aivan liian myöhäistä katua.
Sirius oli poissa. Lopullisesti poissa. Tämä ei enää palaisi Remuksen elämään 12 vuoden kuluttua, niin kuin viimeksi. Sirius oli tällä kertaa lopullisesti poissa.
Remus Lupinin koti, vuosi 1996
”Viimeisen lauseen
Kaiku minut saavuttaa,
Se hiipii mieleen varkain.”
Siriuksen viimeinen lause pyöri jatkuvasti Remuksen mielessä, se putkahteli hänen mieleensä vähän väliä, eikä lause jättänyt häntä rauhaan edes unissa.
”Älä viitsi, pystyt parempaankin!”
Lause kaikui hänen mielessään ja piinasi miestä päivästä toiseen suostumatta lähtemään miehen päästä minnekään.
Kun Remus itki rakkaansa poismenoa sulkeutuneena makuuhuoneeseensa ja piiloutuneena peittonsa alle, kuuli hän Siriuksen viimeisen lauseen mielessään. Ääni ei ollut ystävällinen, vaan lähinnä pilkkaava. Äänensävystä paistoi kirkkaasti pettymys Remuksen saamattomuuteen ja itsesäälissä pyörimiseen.
Vähitellen lause ei piinannut miestä enää niin paljoa. Vaikka aluksi lause oli tuntunut tuskalliselta, pilkkaavalta käskyltä, jonka Sirius pettyneenä yläilmoista lähetti hänelle, kun huomasi Remuksen surkeuden ja säälittävyyden, mutta mitä enemmän aikaa kului Siriuksen poismenosta, sitä enemmän alkoi lauseen merkitys muuttua Remukselle.
Vähitellen pettynyt äänensävy vaihtui kannustavaan sävyyn ja Remus pystyikin kuvittelemaan elävästi, kuinka mustahiuksinen mies istahti huolettomasti hymyillen hänen viereensä ja kietaisisi kätensä hänen hartioiden ympäri ja sanoi tuon lauseen. Ei kuitenkaan pilkallisesti, vaan puhtaasti kannustaen, kannustaen Remusta päästämään syyllisyys menetetystä mahdollisuudesta menemään.
Sen lauseen voimalla ja mielikuvalla Siriuksesta hänen vierellään tuttuun tapaan hymyillen auttoi miestä jaksamaan. Sitähän Sirius olisi varmasti tahtonut, tämä olisi ilman muuta toivonut Remuksen jatkavan eteenpäin.
Tylypahka, Suuren Salin liepeillä, vuosi 1997
”Viimeisen lauseen
kaiku minut saavuttaa.”
Tylypahkan taistelu toi miehen mieleen kahden vuoden takaisen taistelun ministeriössä, joka taas toi mieleen Siriuksen ja tämän viimeiset hetket. Kun Remus torjui erään kuolonsyöjän kirouksia selvästi alakynnessä, muistui miehen mieleen Siriuksen viimeinen lause;
”Älä viitsi, pystyt parempaankin!”
Siriuksen ääni naurahti tällä kertaa tuon lauseen, aivan kuin tämä olisi tiennyt varmasti Remuksen pärjäävän kuolonsyöjälle.
Puoliksi huomaamattaan, mies tajusi päässeensä alakynnestä. Yhtäkkiä he olivat kuolonsyöjän kanssa tasoissa. Kumpi tahansa saattoi voittaa ottelun, kumpi tahansa saattoi yhtä hyvin hävitä. Uutta voimaa kumpusi miehen sisältä ja tämän varmuus voitosta kohosi kirous kiroukselta ja torjunta torjunnalta.
Sirius luotti häneen. Luotti Remuksen pystyvän peittoamaan vihollisen.
”Kuulin sateen
Sinun nimes kuiskaavan”
Kaikkien niiden kirousten, huutojen ja parkumisten keskeltä Remus kuuli kuiskauksen. Kuiskaus oli todella hiljainen ja se kuulosti lähinnä suhinalta, mutta mitä tarkemmin mies kuiskausta kuunteli, sitä varmemmaksi tämä tuli siitä, että kuiskaus oli nimi.
Sirius.
Eikä Remus enää ollenkaan muistanut olleensa keskellä kaksintaistelua kuunnellessaan yhä uudestaan ja uudestaan hentoa kuiskausta. Mies ei huomannut lainkaan, kuinka kuolonsyöjä kohotti sauvansa uhkaavasti ja osoitti sillä suoraan häntä kohti.
”Kai olet vielä jossain.”
Kirkas vihreä valo välähtää ja vähitellen väri vaihtuu vihreästä kirkkaaseen valkoiseen valoon. Remus suojaa kädellään silmänsä kirkkaalta valolta, kunnes huomaa valoverhon himmenevän verkalleen ja avaa silmänsä. Verho haihtuu hänen edestään ja sen takaa paljastuu mustahiuksinen huolettomasti virnistelevä mies.
~Fin
***
A/N2: Vaikka aihe on hyvin kliseinen ja näitä samantapaisia ficcejä ponnahtelee milloin mistäkin, toivoisin silti kovasti kommentteja. :) Toki lyhyet ”tykkäsin”/”en tykännyt”-kommentit kelpaavat enemmän kuin hyvin minulle ja olisin todella iloinen, jos saisin edes sellaisia kommentteja, mutta erityisen mielelläni ottaisin vastaan rakentavaa kommenttia kehittyäkseni kirjoittajana. :)
