Kirjoittaja: Santaleijona
Ikäraja: Sallittu
Genre: fluff
Yhteenveto: "Se halaa minua tiukasti ja hymähtelee. Minusta tuntuu, että perhoset mahassani kokivat pikaelvytyksen ja heti perään niille tarjottiin bilehuumeita."
A/N: Mä pääsin siitä, kirjoitusblokistani! Kello on kolme yöllä, olen lukenut tämän läpi kerran, pari. Suokaa anteeksi kirjoitusvirheet sun muut erheet. Tällä hetkellä oon vain niin iloinen, ettette edes tiedä! En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään, joten en lainkaan ihmettelisi jos teksti olisi hieman ontuvaa/sekavaa/huonoa. Mutta blokki on poissa, ja olen iloinen! Koittakaa tykätä tästä! p.s paljon keksejä sille, joka tietää mitä kirjaa tekstissä kuvataan! Kyllä te kaikki sen tiiätte!
Touko
Touko tekstaa, viestissään se ihmettelee miksi olen jo hereillä. Hymyilen viestille, naputtelen sille vastaukseksi jotakin, että heräsin varkain sälekaihtimien välistä hiipiviin auringonsäteisiin. Okei, se vastaa, ja kahdeltatoistako, se vielä tarkistaa. Vastaan joo ja pistän puhelimen pois. Täällä on ihanan rauhallista. Tähän aikaan suurin osa ystävistäni ei olisi vielä edes harkinnut heräämistä, ei kesäloman ensimmäisenä maanantaina.
Mikä sääli, sillä aamu oli ollut kaunis jo kuudelta, kun hiljaa painoi kotioven kiinni niin, ettei se varmasti pitäisi ääntä. Siitä lähti vain tyydyttävä, miellyttävän pehmeä ja hiljainen 'klak', kun painoin sen kiinni. Aamulla en halunnut minkään rikkovan rauhaani. Heräsin mielelläni aamulla aikaisin ja lähdin ennen kuin kukaan on ehtinyt eväänsä heilauttaa. Aamulla kukaan ei häirinnyt eikä ollut edes vessajonoa, koska siihen aikaan aamusta vessaa asutti vain pieni nurkassa asuva harmiton henkonen. Hymyilyttää.
Kello on kaksikymmentäviisi yli kahdeksan ja istun Helsingin rautatieaseman lipunmyyntisalissa. Sääli sinänsä, sillä tiedän, että ulkona paistaa aurinko ja sää on kaunis. Minä kuitenkin liimaannuin tähän lukemaan kirjaa, enkä raaski lopettaa. Käännän sivua, salissa on melko hiljaista. Jotkut nuokkuvat penkeillä, joku muukin lukee, toinen täyttää kalenteriaan; raukkaparka, näyttää työmyyrältä jonka kalenteri on täynnä sitä ja tätä. Levähdä hetkeksi, kultapieni! Ajatukseni karkailevat, joten painan katseeni takaisin kirjaan. Lauseet lipuvat mieleeni ja rauhoitun, keskityn tarinaan se vetää minut hetkessä mukaani; olen joku ihan muu! Tuntuu vapaalta. Huokaisen ja hievahtamatta luen ainakin viisitoista sivua eteenpäin. Sitten syystä tai toisesta nostan taas katseeni ja huomaan, että viereeni on istunut joku. Missä vaiheessa? Ja mitä väliä sillä on?
Huomioni vie viereen istuneen tytön värikäs huivi, risat leggingsit, luonnonvärinen hame ja huonosti lakatut kynnet sekä sormet, jotkat kirjoattavat tekstiviestiä samaan tapaan kuin omani vähän aikaa sitten. Tuijotan sen kasvoihin, se näyttää ihan Toukolta ja siinä on ripaus Minttua. Ihan hillitöntä, kuinka joku voi näyttää niin paljon rempseältä hippipojalta ja tyttömäiseltä tytöltä samaan aikaan? Pohdintojenikin keskellä tajuan lopettaa tuijottamisen ja käännän katseeni takaisin kirjaan. Naurattaa, mutta päätän olla äänetönnä. Hymyilen silti.
Tietämättä juuri sen kummemmin miksi, tapailen kännykkääni laukun pohjalta ja rämppään edestakaisin: Kalenteri yhteystiedot kalenteri yhteystiedot. Touko. Hei mieletöntä, täällä on tyttö joka näyttää ihan sulta! Viesti tallennettiin luonnoksiin; tuskin Toukoa kiinnostaisi.
Hipelöin kirjan sivuja, koirankorville luettuja. Neljäsataaviisikymmentäkuusi yhteensä, loppuu sanaan 'vuonna'. Olen sivulla kaksisataakolme, kymmenennessä luvussa. Kirjan olen lukenut lukemattomia kertoja, aina yhtä innoissani. Löydän kirjasta jokaisella lukukerralla jotakin uutta tai sitten jotakin vanhaa, mikä oli ehtinyt jo unohtua. Päätän avata kirjan uudelleen ja jatkaa lukemistani, mutta silloin se vieressäni oleva tyttö tiputtaa kännykkänsä ja hätkähdän ajatuksistani lipunmyyntisalin kovaan valoon. Kännykkä osuu lattiaan ja kolahtaa, hajoaa palasiin pitäen sitä tuttua kevyttä kolinaa, mikä lähtee kun kännykän osat putoilevat maahan. Tyttö kiroaa; sen enempiä ajattelematta minä kumarrun alas, kurotan kohti kännykän sinisiä palasia ja Nokian kärsineen näköistä akkua. Mielessäni välähtää kuva: kätemme osuisivat yhteen. Kuinka kornia se olisikaan, ehdin ajatella, kunnes: 'kops'. Mitä juuri tapahtui?
Tyttö oikaisee itsensä hetkessä, nauraa. Sen nauru on helkkyvää ja kaunista, sellaista puhdasta. Sori, se sanoo. Pudotan sen käteen kännykän, sen takakannen ja akun. Kiitos, se sanoo. Se hymyilee minulle. Yhtäkkiä minuakin alkaa naurattaa; löin pääni sen päähän! Ohimolla tuntuu edelleen se kumaus, ei kovin vahva mutta tuntuva kuitenkin. Eihän sua sattunut, kysyn.
Tyttö puistaa päätään, muodostaa kauniin hymyn ja näen kuinka hymykuopat kiirehtivät kruunaamaan sen. Onpa nätti, mietin taas. Hymähdän sille, käännän pääni ja tutkin kynsiäni, enkä yhtäkkiä keksi mitään sanomista. Onneksi sitten ei tarvitsekaan, sillä se tokaisee: Sä oot muuten tosi nätti.
Häh.
Siinä se istuu ja heittää tuollaisen kommentin kuin se olisi ihan normaali lausahdus tuntemattomalle joka juuri kumautti päänsä päähäsi. Puna kiiruhtaa pukemaan kasvojani ja sanat karkaavat jonnekin aivojen perukoille. Se kokoaa sen kännykän, naps, kaikki paikallaan. Seuraavaksi kuulen sen äänen, mikä Nokian kännyköistä lähtee kun ne laittaa päälle.
Sitten se kysyy: Mitä teet täällä näin aikaisin, ooksä menossa jonnekin?
Se on niin rennon oloinen että minunkin jännitykseni katoaa sen siliän tien. Unohdan änkytyksen ja punastumiset ja vastaan sille ihan totuudenmukaisesti: Ei, kun mä vaan tykkään lukea täällä. Ensin se kikattaa, ja pelästyn että se nauraa siksi, että olen hassu. Lopulta aivoni rekisteröivät, että se on mukava nauru. Sitä paitsi se tyttö jatkaa, että totta, täällä on varmasti mukava lukea. Se on niin mukava! Ennen kuin ehdin estää, olen avannut suuni ja kertonut, kuinka en lue vain täällä; senaatintori, ratikka, bussipysäkki, suuri kirjasto, luonnontieteellisen museon pölyttyneet nurkat ja Helsingin katuja komuavat bussit olivat myös mielipaikkojani. Tyttö näyttää vain pitävän minusta hetki hetkeltä enemmän, mikä on varsin harvinaista; yleensä minua pidetään vain kummallisena. Se nyökyttelee ja hymyilee ystävällisesti kun selitän, miksi Helsinki kiehtoo minua niin paljon. Kun kerron paikkoihin liittyvistä muistoista ja ensimmäisestä sateisesta päivästä kun istuin täällä lipunmyyntisalissa ja tajusin, että täällä saatoin olla kuka vaan. Kukaan ei huomioinut minua!
Sitten ymmärrän, että selitän tätä kaikkea samaan hengenvetoon täysin tuntemattomalle ihmiselle. Lopetan. Se katsoo minuun ja hymyilee edelleen. Itse näytän varmaan lähinnä häkeltyneeltä, painan kirjaa syliäni vasten vasten ja mietin kuumeisesti: mitä seuraavaksi. Sydän tykyttää ja hiljaisuuden vallatessa alaa sain aikaa katsella tytön piirteitä. Se näyttää edelleen ihan Toukon ja Mintun lehtolapselta. Salaa mietin, että ehkä se onkin, ja minua naurattaa. Naurahdukseni nostaa senkin ajatuksistaan, ja se katsoo minua silmiin. Sillä on siniset silmät. Mahaan putoaa kasa perhosia jotka alkavat heikosti räpytellä siipiään, kun tajuan, että sen katse on niin kovin intensiivinen. Lopulta se räpäytättää silmiään ja lumous särkyy.
Se sanoo, että sen nimi on Touko.
Touko? Aivoni rekisteröivät nimen nopeasti: Rastat päässä korkealla ponnarilla, poika pitkä ja laiha kuin lipputanko. Ihan tosi? hihkaisen. Tunnen yhden Toukon... ja itse asiassa se näyttää ihan sulta! nauran. Sitten lisään: Mutta se Touko on poika! Ja Toukoa naurattaa myös. Hauskaa, se lausahtaa.
Mutta eikö Touko olekin pojan nimi? lipsahtaa suustani ennen kuin ehdin estää. Touko näyttää siltä, kuin olisi kuullut tuon kommentin ennenkin, eikä pahastu. On se, se sanoo. Mutta äiti piti nimestä liikaa. Se olisi halunnut pojan, mutta saikin mut. Nimesi mut silti Toukoksi. Touko Katariina, se nimesi, sanoi, että jos haluat sitten käyttää tyttömäistä nimeä niin ota se. Touko pulputti sanoja suustaan ja kertoi jonkun matkaa sen äidistä, kunnes pysähtyi. Hämillään se yhtäkkiä katsoo minuun kuin pyytäen anteeksi sanojensa harhautumista, mutten välitä. Sitten se sanoo, että pitää nimestään. Touko, maistelen nimeä mielessäni ja sovitan sen noihin kasvoihin, tuohon tyttöön edessäni. Se sopii sille täydellisesti, ehkä jopa paremmin kuin tuntemalleni lipputankotoukolle, toukokuun pojalle.
Hetken Touko on taas hiljaa, se heiluttelee jalkojaan. Näen sen muhkuraiset polvet leggingsien rei'istä. Toisessa polvessa on paraneva haava, enää oikeastaan vain häivähdys kuoriutuneesta verisestä ihosta - ehkä Touko on kaatunut pyörällä? Minun tekee mieli kysyä siitä, mutta asia vierähtää mielestä kun Touko puhuu taas: Mun juna lähtee kahdeltatoista.
Tuntuu, kuin jokin painava olisi pudonnut mahanpohjalle ja tappanut kaikki perhoset. Eikä! Tekee mieli huutaa. Elä mene, jutellaan yöhön saakka. Sitten mieleeni kuitenkin palaa, että sovin meneväni Korkeasaareen Toukon kanssa - sen väärän Toukon. Seuraavaksi tajuan kauhukseni, että ehkä tämä Touko asuukin jossakin peräkylässä Suomen liepeillä, enkä enää koskaan näkisi sitä? Sitten sydän kuitenkin hyppää huojentuneena muutaman sykäyksen yli, kun se jatkaa: Hittolainen, kun mummolaan on niin pitkä matka!
Asutko sä Helsingissä, saan soperrettua. Joo, se vastaa, Paloheinässä. Yhtäkkiä tunnen oloni ihan typeräksi, kun säikähdin niin kovasti, mutta onneksi Touko ei ollut huomannut mitään. Tai sitten se ei vaan kehdannut sanoa. Touko pitää mua kuitenkin ihan kummallisena! palaa minun mielessäni punaisella printillä, Mitä mä teen? Ja sitten Touko katsoo minuun taas sinisillä silmillään ja nauraa. Minulleko? Hei mikä sun nimi on, se nauraa, eikä sille tule loppua. Mä unohdin kysyä, anteeksi. Se pulputtaa, pulputtaa, kuin kristallipuro se suoltaa kauniitä äänteitä. Voi kuinka se onkaan suloinen! mietin, ja minuakin alkaa naurattaa.
Yhtäkkiä se kapsahtaakin minun kaulaani. Se halaa minua tiukasti ja hymähtelee. Minusta tuntuu, että perhoset mahassani kokivat pikaelvytyksen ja heti perään niille tarjottiin bilehuumeita. Mun nimi on siis Taika, sanon, ja tuo lause kuulostaa jo mielessänikin niin kömpelöltä, että ärsyttää. Juuri nyt sillä ei tosin ole mitään väliä, koska Touko halaa minua.
Toukoa hymyilyttää taas, tuntuu, kuin se koko ajan hymyilisi. Se vilkaisee kelloa ja sanoo: Meillä on vielä aikaa. Lähdethän kahville, Taika?
