Vesivärerajoja (S, Neville/George)

[Vanilje]

Nimi: Vesivärerajoja
Kirjoittaja: Vanilje
Ikäraja: S
Genre: angst, drama, haikeussurua
Paritus: Neville/George
Haasteet: Slash10, Rare10
Vastuuvapaus: Rowling omistaa hahmot. Minä vaan leikin saamatta rahallista korvausta tuotoksistani.

A/N: Ensin keksin parituksen, sitten lähdin rakentamaan tätä tämän biisin pohjalta. Ja oikeastaan tämä juuri perustuukin tuohon kappaleesen sanoiltaan ja tunnelmaltaankin, ainakin minusta. Tykkään kokeilla uutta ja etenkin parituksien osalta rare on rakkaus. Miusta olisikin kiva kuulla, miten olen onnistunut tämän kanssa. Mutta nyt yritän pitää tämän alkuselostuksen lyhyenä ja päästän teidät lukemaan. Näin.




Sodan jälkeen asiat olivat muuttuneet.

Neville kutsuttiin Kotikoloon joka vuosi viettämään joulua ja juhannusta, pääsiäistäkin. Joskus muulloinkin, oikeastaan useastikin. Eikä Neville ollut siitä pahoillaan, päinvastoin. Hän oli helpottunut päästessään pois harmaasta arjestaan, täysin kiinni siihen osaan joka toi hänelle pientä toivoa. Hän oli onnellinen päästessään lähemmäs sitä kaikkea. Silloin hänen ei tarvinnut tyytyä selaamaan jo rypistyneitä kirjeitä, katselemaan niitä harvoja kuvia joita hänellä oli. Niinä hetkinä Kotikolossa hän tunsi olonsa paljon vahvemmaksi, ehjemmäksi.

Vaikka ei sekään aina helppoa ollut.

George puhui Fredistä usein. Siitä kuinka hän ikävöi veljeään, kaikkia niitä yhteisiä juttuja, asioita joita ei muille voinut kertoa, ei samalla tavalla. Veli oli ollut erityinen. Ja kyllähän Neville sen ymmärsi. Hänkin oli kokenut paljon, tiesi mitä toinen ajatteli. Aina hän kuunteli mitä toisella oli sanottavaa. Hän halusi auttaa, olla tukena. Tehdä kaikkensa jotta toinen ei tuntisi itseään yksinäiseksi, hylätyksi. Sillä Neville näki kuinka rikki toinen todella oli, vaikka tämä ei sitä ulospäin juuri muille näyttänytkään.

Ja usein pimeinä, raskaina öinä kun koko muu Kotikolo jo nukkui, huomasi Neville vierashuoneen oven aukeavan raolleen, lopulta paljastaen ovella seisovan hahmon. Hahmon, joka lopulta astui huoneeseen, sulki oven ja käveli hitaasti sängylle. Ja aina Neville tiesi kuka tulija oli, ennen kuin tämä edes astui lähemmäs. Se oli jo muodostunut heidän välilleen sanomattomasti, aivan kuin itsestään. Eikä kumpikaan vastustellut.

"Näin pahaa unta."

Ja vaistomaisesti Neville siirtyi tehden toiselle tilaa. Veti peiton syrjään ja odotti toisen kiipeävän viereensä sängylle. Oikeastaan se rauhoitti heitä kumpaakin. Toisen kädet ympärillä, hiljaiset sydämen lyönnit korvaa vasten. Nevillen vierellä George tiesi voivansa olla hetken ilman painajaisia, aivan kuin kaikki olisi kuten ennen. Nevillekin tunsi itsensä rohkeammaksi, vahvemmaksi kuin yksin ollessaan. Vaikka jossakin takana kolkutti ajatus siitä, ettei kaikki ehkä ollutkaan sitä miltä näyttää. Hän ei kuitenkaan halunnut ajatella sitä, ei niin kauan kun hän saattoi saada Georgen vierelleen. Hän ei osannut, halunnut osata päästää irti.

Eikä hänen sillä hetkellä tarvinnutkaan.

Seuraavana aamuna hän kuitenkin toivoi että kaikki voisi olla toisin. Että George voisi olla ehdoitta hänen, ilman takaraivossa jyskyttävää ikävää veljeään kohtaan. Ja vaikka Neville tiesi ikävöinnin, surunkin olevan luonnollista, ei hän enää voinut estää ajatusta itsestään vain korvikkeena. Entä jos hän olikin Georgelle vain keino unohtaa Fred, heidän välinen veljeytensä, joka oli ollut hänelle tärkeintä maailmassa? Ajatus sattui, iskeytyi tajuntaan aika-ajoin tehden kipeää.

Joskus iltaisin Neville saattoi seisoa yksinään kuistilla katsellen tähtiä. Usein se rauhoitti häntä, vaikka muuten ajatukset olisivatkin juoksennelleet ja olo olisi ollut levoton. Ja kun lopulta George saapui hänen seurakseen juttelemaan niitä näitä, saattoi Nevillekin kertoa monia asioita. Kertoa kuinka hän piti Georgesta, halusi tämän olevan onnellinen ja lopulta siitäkin, kuinka häneenkin sattui joskus. Yleensä George ymmärsi, vaikkei ehkä halunnutkaan ajatella sitä kaikkea. Hän oli kuitenkin taitava rauhoittamaan Nevilleä. Hän saattoi kietoa kätensä tämän ympäri, pitää hetken lähellään, ehkä painaa suudelman tai kaksi toisen kaulalle ja korvan taakse. Sanoa kuinka paljon tämä oikeasti merkitsi hänelle, enemmän kuin mikään muu. Silloin Neville onnistui unohtamaan kaiken muun, se kaikki tuntui täysin ehjältä.

Viimeinen päivä ennen kotiin lähtöä oli aina pahin. Silloin tiesi aina mitä edessä olisi; yksinäisyyttä, tyhjyyttäkin. Eikä sitä kumpikaan heistä halunnut. Se oli jotain mikä tuntui aina vain vaikeammalta, jättää toinen yksin, tietämättä milloin näkee seuraavan kerran. Sanat hei sitten, pidä huoli itsestäsi, nähdään taas olivat aina hankalia, mutta jotenkin heidän onnistui sanoa ne kerta toisensa jälkeen. Neville tunsi kyyneleiden kirvelevän silmiään - hän näki sen myös Georgesta - mutta päätti pitää ne sisällään. Se olisi lopulta helpointa.

Vasta ilmiinnyttyään kotiinsa hän antoi niiden valua hiljaa poskille.

Siihen oli monta syytä. Hän ei halunnut olla erossa Georgesta ja toisaalta tiesi kuitenkin ettei se ehkä kuitenkaan ollut heille hyväksi. Ei sellaisena kuin se nykyään oli, vaikka kumpikin heistä välitti.

He kirjoittelivat usein. Ne toivat lohtua yksinäisiin hetkiin, pieninä ripauksina valoa harmaiden verhojen välistä. Aina niiden sävy ei ollut iloinen, mutta ne lohduttivat silti, muistuttivat olemassaolosta, siitä että jotain on jäljellä. Jotain, vaikka sitä ei ehkä osannutkaan täysin määritellä. Ei kertoa oliko se kaikki hyväksi vai ei. Siltikin ne onnistuivat pitämään joten kuten pinnalla, aivan väreilevää vettä hipoen. Kuin pienet ilmavirtaukset, jotka puhalsivat nostaen hetkeksi ylemmäs. Neville luki kirjeitä usein läpi, yhä uudelleen kerta toisensa jälkeen. Ikään kuin toivoakseen ettei koskaan unohda.


Hei Neville,

tiedäthän että ikävöin? Monesti päivät tuntuvat uuvuttavilta, on vaikea käsittää mitä kaikkea ympärillä tapahtuu. Eilen kävin isän ja Ronin kanssa Viistokujalla katsomassa huispaustarvikkeita. Lensin myös pitkästä aikaa luudalla. Se tuntui jotenkin vapaalta, aivan kuin voisi vain unohtaa kaiken, lentää tiehensä. Sitäkin olen ikävöinyt. Tiedän ettet ole mikään mestarilentäjä, mutta meidän pitäisi ihan oikeasti joskus lentää yhdessä. Se voisi olla hauskaa.

Vaikka minulla onkin sinua ikävä, olen silti ajatellut monia asioita. Olisi hienoa löytää vastaus kaikkeen. Se vain tuntuu olevan aivan liian vaikeaa. Joskus mietin, usein oikeastaan, mitä tämä kaikki on. Onko edes mitään, lopulta? Mitään sellaista joka on hyväksi. Ehkä tiedät mitä tarkoitan. Enkä sano että haluaisin päästää irti, en, merkitsethän minulle paljon. Mutta silti. Tuntuu etten nykyään osaa enää edes ajatella.

Toivon kuitenkin että muistat yhden asian; olet minulle tärkeä, monella tapaa. Oikeasti.

George


Neville puristi kirjettä tiukasti käsissään. Antoi ajatusten soljua edestakaisin päässään, aivan kuin yrittäisi tyhjentää itsensä kaikista ajatuksista. Ja sitä se ehkä olikin. Hän ei halunnut ajatella sitä mikä alkoi olla väistämätöntä. Hitaasti Neville istui sänkynsä laidalle, sulki raskaasti silmänsä. Hän tiesi ettei mikään, mitä heidän välillään oli, tulisi kestämään enää pitkään. Se kaikki oli vain liian vaikeaa. Ehkä hän todellakin oli vain korvike. Oli aina ollut, vaikka kyllä Georgekin välitti. Kuten hänkin. Se ei vain koskaan ollut ollut tarpeeksi, kuitenkaan.

Lopulta hän laski kirjeen kädestään ja sulki sen yöpöytänsä laatikkoon.

[FractaAnima]

Voi ei. Tämä on niin kaunis. Nimikin on erittäin kaunis.
Minua itkettää. Ihanaa tekstiä.

-Frac

[Lasikuula]

Hyvä etten täällä luokassa pillahtanut itkuun Niin surullinen, herkkä, suloinen! Nevillen ajatusmaailma on niin kaunis, laaja, mutta silti niin suppea. Epäilys, menettämisen pelko, toivo. Olit saanut kuvattua kaiken niin kauniistie! Jollain tasolla odotin tähän onnellista loppua, mutta ehkä se on parempi näin?

Paritus oli rare, kuten kuuluikin. Neville ja George kummatkin pysyivät koko tarinan ajan kasassa, omina itsinään, mutta heihin sota oli selkeästi vaikuttanut. Olit hyvin ottanut huomioon sen, ettei kaikki oikeasti ole ruusuista sodan jälkeen, vaikka kaiken kuvitellaankin olevan ohi vihdoin ja viimein. Sen kaiken takana kuitenkin on se kaikki suru, menetetyt ystävät ja painajaiset. Ja niitä painajaisia haluaisi aina paeta ja kun siihen siunaantuu tilaisuus, siihen tarttuu. Tässä kuitenkin oli aistittavissa se pelko ja suuri kynnys hypätä menetyksestä rakkauteen ja pysyttiin siinä tuessa ennemmin. Sitä, mitä jo oli, ei selkeästikään haluttu yksilön toiveesta huolimatta toteuttaa. Neville parka Oikein saalittää.

Kiitos kauniista, ajatuksia herättävästä tarinasta. Tämä oli niin suloinen ja kaunis, ja kaikkea  

[Vanilje]

FractaAnima, apua sainko siut ihan itkemään tällä? Hui, tässähän meinaa mennä ihan hämilleen. Olen oikein otettu noista kehuista, ihanaa kuulla että ficci miellytti! Kiitoksia paljon ihanasta kommentistasi, piristit päivääni sillä! ♥

Lasikuula, kiitoksia sinullekin! : ) Sanottakoon, että mullakin teki oikeasti pahaa kirjoittaa tämä loppu näin, mutta ajattelin kuitenkin pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa. Ja ehkä se jotenkin vaan sopi tähän ficciin paremmin, tavallaan, vaikka näille kyllä kieltämättä olisi toivonut onnellista loppua. Kiva muuten kuulla, että hahmot olivat pysyneet omina itseinään, kun se vähän arvelutti itseäni aluksi että miten mahdoin onnistua. Samoin hienoa että nuo kaikki ajatukset ja tunnelmat välittyi tekstistä hyvin (nuo jutut ainakin juuri mitä kommentissasi olit maininnut) ja niin! Kiva jos tämä toimi kokonaisuutena. Mutta joo, kiitän vielä kerran kauniisti suloisesta kommentistasi! ♥

[Antelope]

Hihi.

Tämä oli taas hieno, niin kuin sinun tekstisi aina. Tässä oli taas sitä tietynlaista, mikä kertoo tämän tekstin olevan sinun, ja mistä sen tunnistaa. Tämä oli todella sellainen vaniljemainen teksti, ja tämä antoi taas aimo tukun kertoa syitä miksi sinä olet ehdottomasti yksi suosikkikirjoittajistani. :3 Ja otsikko on taas niin kaunis ja omalaatuinen! Hih, varastaisin tuon itselleni, jos osaisin käyttää sitä yhtä hienolla tavalla! Ja tuon otsikonkin voi niin monella tapaa liittää tähän tekstiin; Neville ja George ovat yhdessä vähän niin kuin väsivärit, hailakoita ja ajan myötä helposti katoavia. Tai voihan se olla, että minä tulkitsen taas omiani, mutta niin minä sen ajattelin.

Neville/George on todella hieno ja mielenkiintoinen paritus. Sääli, ettei heistä kirjoiteta sen enempää. Ja vaikka Nevilleä ja Georgea onkin aika vaikea yhdistää toisiinsa kirjojen perusteella, niin tässä tämä paritus oikeasti toimi, ja  sinä olit tehnyt tästä vielä realistisenkin. Taustoitit tämän hyvin, ja sillä tavalla huomaamattomasti; siihen ei mitenkään kiinnittänyt erityisesti huomiota, se oli vain osa tätä hienoa tekstiä. Muutenkin hahmot tuntuivat seuraavan oikein mukavasti canonia; Neville ei koskaan sano ei Georgelle, koska hän haluaa auttaa, ja tavallaan tarvitsee sitä itsekin - tarvitsee Georgea sodan jälkeen, vaikka Georgelle hän ehkä onkin korvike menetetyllä kaksoisveljelle. Neville vain on sellainen, hän auttaa omienkin tunteidensa kustannuksella. Minä tulkitsin sen niin, että Georgekin välitti - ei ehkä samalla tavalla, jotenkin niin syvästi kuin Neville, mutta kuitenkin.

Kirjoitustyylisi ja kuvailusi on rakkaus edelleenkin. Neville katselemassa tähtiä oli jotain niin minun fanoniani, ja se vain, aah. Tykkäsintykkäsintykkäsin! Minäkin haluaisin oppia tällä tavalla - en tiedä, sinä vain tunnut olevan niin huikaiseva näiden tekstiesi kanssa. (Ja tuntuu, että sinun tekstejesi kommentointi on taas jäänyt vähemmälle. : ( ) Tuon lopun tulkitsin niin, että Neville päätti sitten unohtaa, ja se oli surullista molempien kannalta, mutta niin loppujen lopuksi se ei ollut heille kummallekaan hyväksi sillä tavalla.

Hän saattoi kietoa kätensä tämän ympäri, pitää hetken lähellään, ehkä painaa suudelman tai kaksi toisen kaulalle ja korvan taakse. Sanoa kuinka paljon tämä oikeasti merkitsi hänelle, enemmän kuin mikään muu.

Voi että. ♥ Alemmuuskompleksoin, möö.

Ääh, tämä oli hurjan hieno ja kaunis, ja minä tykkäsin näääääääääääiin paljon. :3 Kiitos tästä höpsönen. ♥


Antelope

[Lils]

Tämä biisi!!! Oikeasti Steven Wilson on joku niin nero ja sinäkin olet kun käytät tällaista musiikkia ficeissäsi aina, aivan tajun nättiä. Ja pidän tästä ficistäkin vieläkin ihan hulluna, hiih! Sori etten aiemmin jaksanut tulla kommentoimaan, mutta täällä ollaan nyt. : )

Ja vaistomaisesti Neville siirtyi tehden toiselle tilaa.

Pidin tästä hyvinkin paljon. Aika yksinkertainen ja näin irrotettuna vähän tylsähkökin lause, mutta tuolla tekstin seassa pysäyttävä ja toimiva. Tuo vaistomaisesti kertoi ihan tarpeeksi siitä, mitä tämä kaikki oli: tietysti hän halusi ja olisi tehnyt sen muutenkin, mutta vaistomaisesti kertoo, miten rutiinia ja velvollisuudentuntoista se jo on. Että tietysti Neville on hyvä ja empaattinen ihminen, haluaa täydestä sydämestään auttaa Georgea vaikka se sattuisikin, mutta että vaikkei enää haluaisikaan, tekisi hän sen silti. Ei silti ole sanottu suoraan että se tuntuisi pahalta tai että hän hyppisi riemusta, se vain tehdään aina.

Ja juuri se häilähteleväisyys on nättiä tässä, ja no vaikka nimi ei olisikaan ollut tällainen, olisin minäkin kuvaillut tätä niin, että kaikki on ikään kuin veteen piirrettyjä viivoja (ja ehkä vesivärimaaleilla maalattua, tuossa nimessä on siisti kikka kun siitä kyllä näkee mitä se tarkoittaa, mutta siitä tulee hyvin monenlaisia mielikuvia kuitenkin). Oikein onnistunut nimivalinta siis, yay! Neville ei oikeastaan osaa päättää haluaako hän olla Georgen lähellä, eikä tee siksi mitään; hyvät hetket ovat hyviä mutta joskus sattuu niin paljon ettei saa henkeä - irtipäästäminen ei silti onnistu, sillä sen lisäksi että hän tarvitsee Georgen satunnaista läheisyyttä, George tarvitsee häntä, eikä Neville ehkä kestäisi syyllisyyttä jos George olisi yksin.

George on säälittävä ja haluaisin niin itsekin rutistaa häntä, halata kaiken yksinäisyyden ja surullisen olon pois! Minulle tuli niin nevillemäine olo tätä lukiessa, kun tavallaan tietää mitä on tehtävä, ja millaista se läheisyys on (jonkun vieressä nukkuminen on muuten sellainen juttu mille ihan aina sulan ficeissä, tässä se oli niin hieno, koska kertoi juuri siitä satunnaisuudesta ja kuitenkin säännöllisyydestäkin hyvin etäisesti mutta tulkittavasti kuitenkin), mutta sitten kun Neville on yksin ja kyyneleet pääsevät vapaaksi, ahdistaa itseäkin, rinnassa puristaa, ja haluaisi taas vuorostaan halata Nevilleä.

Yksinäisyys toimii tässä! Tämä ei ole ihan tyypillinen pelastaja-pelastettava -tarina, vaan kahden surullisen ja kaipaavan ihmisen tarina, se, miten he tarvitsevat toisiaan henkireikinä ja yrittävät vain kaikkensa saadakseen happea, eivät vaadi muuta kuin sen, että jaksaisivat hymyillä ja että joku halaisi ne kurjat asiat pois. Tässä suru on jotenkin niin nimetöntä: vaikka Fredistä puhutaan paljon ja hän on tärkeä, on myös ilmiselvää, ettei Neville ole kovin onnellinen, ja että George taas on sellainen, että varsinkin kun niin tärkeä ihminen on viety pois, hän ei osaa oikein jatkaa eteenpäin, ettei se ole vain surusikaa, vaan jonkinlaista ajatonta haahuilua ja hapertelua, niin kuin yrittäisi tarttua johonkin jotta pääsisi kiipeämään vähän ylöspäin.

Hitto mitä analyysejä (mitähän me taas puhuttiin tästäkin : D), mutta tämä herätti niin hirveästi ajatuksia ja tunteita ja oaaa. Sydäntäsärkevää tekstiä, mutta siis todella taidokasta ja kaunista! Pidin tuosta lopetuksesta, kun se kirja suljettiin laatikkoon ja tuli tiedätkö vähän sellainen elokuvamainen fiilis, kun laatikko meni kiinni ja pamahti vähän, ja sitten kohtaus himmennetään pois ja on vain hiljaista.

Tästä on aika vaikea kerätä mitään yksityiskohtia, mutta aivan mahtavan tunnelman olet tähän tavoittanut! Tämä vei ihan täysillä mennessään toiseen, sateiseen Steven Wilson -maailmaan, sellaiseen utuiseen ja surulliseen, mutta joka ei jää paikalleen jumittamaan vaan sataa vain eteenpäin, jatkuu. Mielettömän kaunista ja osuvaa. Ihana. ♥

[Kaarne]

Awws.

Minulla on muistaakseni kaksi Neville/kaksonen -ficciä ja siksi oli jännää huomata jonkun muunkin kirjoittaneen samasta parituksesta. Tässä tuli lisäksi mielestäni hyvin ilmi juuri tuo Georgen kaipaus kaksoisveljen suhteen ja toisaalta Nevillen lempeys ja riippuvuus muista. Vaikka miellänkin, että Neville oli sodan jälkeen aika itsenäinen ja vahva hahmo, hän jäi kuitenkin varmaan aika yksin muiden mennessä naimisiin ja niin edelleen, ja siksi tämä tuntuu sopivan hienosti myös canoniin. (Ellei oteta huomioon jotain Rowlingin haastattelussa sanomaa Neville/Hannah -avioliittoa, mutta minusta ei kuulu ottaa. ) Tykkäsin siitä miten paritus oli niin hiuksenhieno, enemmän platoninen ja molempien puolelta sitä läheisyyttä tarvitseva, ei seksuaalisesti virittynyt. Se on minusta tämän tekstin vahvuus: että kuvataan kaipausta ja surua ja irtipäästämisen vaikeutta ja yksinäisyydenpelkoa ja tehdään se hyvin hauraalla ja kauniilla tavalla.

Tykkään siitä miten ficin jännite hiljalleen kasvaa, miten alku on keveä mutta loppu surullinen ja harmaa. Tykkään siitä, että vaikka loppu on tavallaan avoin, se on toisaalta myös hyvin suljettu, jollain tapaa sekä toivoton että toiveikas. Neville laittaa kirjeen yöpöydän laatikkoon (eli paikkaan, jossa se on helposti saatavilla ja luettavissa, mutta kuitenkin poissa silmistä) ja tavallaan sinetöi siten asian. Ehkä loppu ei ole vielä suoranainen suhteen loppu, mutta ainakin se on lähellä. Ja ehkä sen jälkeen molemmat osaavat sitten jatkaa eteenpäin.

Tästä tuli tällaista tajunnanvirtaa ja analyysiä, mutta tykkäsin kuitenkin kovasti. Hienovarainen, koruton ja kaunis teksti.

[Odo]

Hei taas! Oon lukenut sulta nyt ehkä seitsemän, kahdeksan ficciä lyhyellä aikaa ja tää oli paras tähän mennessä lukemani sinun teksti. Tykkäsin aivan älyttömän paljon. Rare on rakkaus, mutta sitten kun siihen vielä yhdistää sinun taitosi tehdä raresta oikeasti sellaista aitoa ja toimivaa - sellaista, ettei se tunnu pakonomaiselta rarettamiselta vaan loogiselta ja hyvin selitetyltä. Myös tarinan sijoittuminen sodan jälkeiseen aikaan oli mielenkiintoista. Luin toisenkin tekstisi, Totuuspakoja, jossa tykkäsin. Tai siis käsittelet sodan jälkeistä aikaa realistisesti, niin, että sieltä löytyy kauniita asioita surun keskeltä. Hahmotkin ovat kuten ennenkin, mutteivät kuitenkaan ole. Olet muuttanut niitä tilanteeseen sopivaksi, muttet kuitenkaan niin paljoa etteivät he olisi enää IC. Tässäkin Neville ja George, muuttuneita kumpikin, mutta silti molemmat olivat edelleen ne kirjoista tutut Neville ja George. Ihania.

Pidin myös paljon siitä, kuinka tunnelma pysyi surullisena, mutta välillä muuttui hieman onnellisemmaksi ja toivoa herätteleväksi. Tavallaan aaltoili huonompiin ja parempiin hetkiin rikkomatta taustalla olevaa hieman surullista tunnelmaa. Nevilleä kävi sääliksi, mutta niin kävi myös Georgea, joka ei kuitenkaan mistään huolimatta päässyt yli Fredistä. Ja se kuinka Neville ymmärsi kaiken, mutta se satutti sitä ja silti vain jaksoi. Toivoikin. Ja tuo sanojen käyttö! Siis hieman hyppii tämä selitykseni, mutta kuinka olit käyttänyt sanoja kekseliäästi lauseiden lopussa olivat ihania.

Neville kutsuttiin Kotikoloon joka vuosi viettämään joulua ja juhannusta, pääsiäistäkin.

Silloin tiesi aina mitä edessä olisi; yksinäisyyttä, tyhjyyttäkin.

Se ei vain koskaan ollut ollut tarpeeksi, kuitenkaan.

Tarkoitin siis sanojen käyttöä, kuten näissä kohdissa. Tykkäsin todella paljon!

Sitten oli myös monta muutakin kohtaa, joista pidin todella paljon, mutta en kaikkea rupea lainailemaan. Kuten Georgen lentäminen ja kaipuu siihen lentämiseen, miten hän ei ollut lentänyt pitkään aikaan. Pidin siitä todella paljon, sekä kirjeestä ja kohtauksesta, jossa George näki painajaisia. Näitä voisi jatkaa loputtomiin, koska ihastuin ihan kokonaan tähän tekstiin. Lisään nyt vielä lyhyesti senkin, mitä oon sanonut joka kommentissani: virheetöntä ja sujuvaa tekstiä, jota on mukana lukea. Kiittelen siis tästä! Ihana oli!

[nauha]

Kommenttikampanjasta heihei.

Ensinnäkin on sanottava, etten ole koskaan ennen lukenut mitään Neville/George-parituksella. Tarkemmin ajateltuna en ehkä ole lukenut mitään Nevillestä ylipäätään, en ainakaan montaa kertaa.

Pidin hirmuisesti siitä, miten sodan varjot olivat tässä niin vahvasti läsnä. Välillä tuntuu unohtuvan, että se, että taistelut ovat ohi ei tarkoita, että kaikki olisi taas hyvin, onhan moni elämä kuitenkin päättynyt, ja jäljelle jääneet raunioina. Sitä George tässä minusta nimenomaan on, raunioina. Ihanasti vereslihalla ja palasina. Niin että melkein sydämestä ottaa. Ja Neville taas omana itsenään vahvempi kuin ennen, mutta silti hajalla kaikesta, mitä rauhan eteen on uhrattu. Hajalla Georgesta ja velvollisuudentunnosta ja yksinäisyydestäkin.

Tämä tuli jotenkin hirveän lähelle minua, koska Fredin menetys tuntui itselleni ehkä raskaimmalta uhraukselta kaikista. Se, että toinen kaksosista ei enää ole, ei vain voi olla oikein. Ehkä siksi luen niin hirveän vähän ficcejä kaksosista ylipäätään, kun en kestä sitä ajatusta, että toinen jää lopussa yksin. Tai sitten lukea tällaisia ficcejä jotka raastavat jo valmiiksi sillä yksinäisyydellä, kun kaikki on jo tapahtunut. Anteeksi kun avaudun ficcisi kommentteihin, en ole tainnut vielä päästä puusta pitkään itse tekstin kanssa.

Hahmot olivat selkeästi omia itsejään alusta loppuun. Neville katselemassa tähtiä kuulostaa niin oikealta, koska siinä ehkä nimenomaan korostuu se vahvuus ja murtuneisuus, jotka hänessä yhdistyvät. Kun ajattelee kirjoja, niin Neville varmasti kasvoi hahmoista eniten ja se näkyy myös tässä. Tuntuu, että Nevillestä tuli lopussa sankari, joka hän ei aina osaa olla ja sodan jälkeen se on vaikeaa.
Georgen hahmo kiteytyi ihanasti tuohon kirjeeseen. Pään hajanaisuus, oma suru ja toisaalta omantunnon pisto siitä, että käyttää toista noin hyväkseen, koska ikävöi. Myös kohta, jossa George tulee Nevillen huoneeseen oli kokonaisuudessaan maukasta, mutta kipeääkin luettavaa. Nimenomaan se tekojen vaistomaisuus tekee kaikesta omalla tavallaan niin surullista.


Tykkään sun kielellisistä tehokeinoista, vaikka osa niistä on aika näkyviä ja toistuvia. Sitten taas toisaalta voidaan ehkä ajatella, että ne korostavat Nevillen persoonaa päähenkilönä. Lainailen niitä nyt tähän hiukan, niin ehkä ymmärrät mitä tarkoitan toistuvuudella.

vahvemmaksi, ehjemmäksi

auttaa, olla tukena.

yksinäiseksi, hylätyksi

tällaiset jutut ovat toisaalta toimivia, mutta tuolla alkupuolen virkkeissä näitä jotain, jotain – lopetuksia oli melko runsaasti.

Kieli sulla on tosi sujuvaa, enkä löytänyt tökkiviä kohtia juuri ollenkaan. Yksi kuitenkin pisti silmään heti aloituksessa.

Neville kutsuttiin Kotikoloon joka vuosi viettämään joulua ja juhannusta, pääsiäistäkin. Joskus muulloinkin, oikeastaan useastikin.

Kolme kertaa –kin noin lyhyessä ajassa, ei vain toimi. Kyllä ton varmasti voisi jotenkin kiertää ilman, että merkitykset muuttuu. Toivottavasti.

Siitä haluan myös sanoa, että oli ihanaa, ettei tässä ollut seksuaalista latausta. Vaikka Nevillen välittäminen ehkä onkin romanttissävytteisempää kuin Georgen, minusta jopa nuo kaulalle annetut suudelmat olivat jotenkin viattomia. Surullisia ja viattomia, lohduttavia lähinnä.

Kertoa kuinka hän piti Georgesta, halusi tämän olevan onnellinen ja lopulta siitäkin, kuinka häneenkin sattui joskus.

Tämä oli ihana, tähdet ja kuisti ja George, joka kuuntelee vaikka ei ehkä halua kuulla ja lohduttaa, vaikka tuntee olevansa itse pahemmin hajalla. Kaikki.

Mutta silti. Tuntuu etten nykyään osaa enää edes ajatella.

Tämä oli ehkä toinen lempikohtani, koska siihen vain kiteytyy kaikki. Ehkä ei enää osaa edes ajatella.

Otsikko muuten kuvasi ficin tunnelmaa kauhean hyvin, eli propsit siitä. Ja no, ehkä propsit koko tekstistä, koska tykkäsin kyllä paljon. Tuli vähän sellainen kuoleva olo, koska Fred ja George ja Neville ja miksi kaikki ovat niin rikki. Itsekin alkaa tuntea itsensä rikkinäiseksi.
Mutta kiitos.