A/N: Hei kommentoikaa tätä olkaa niin hyvät. Tämä on kokeilu ja haluan tietää mitä muuttaa. : ) Kiitos.
seuraava luku… jossa Mea löytää kirjakaupan ja ihmettelee kissan kokoa
Nousin yskien ja henkeä haukkoen pintaan ja yritin pyristellä rantaan, mutta vaatteet tuntuivat kiskovan minua alaspäin. Vajosin takaisin pinnan alle. Yritin repiä takkia yltäni ja potkia kenkiä jalasta, mutta tunnuin sotkeutuvan entistä pahemmin ja uimisesta tuli melkein mahdotonta.
Silmissäni räjähteli punaisia kipinöitä. Kun olin aivan hukkumaisillani, joku kiskaisi minua rajusti ylöspäin. Pääsin takaisin pintaan ja vedin ilmaa ja reippaasti vettä.
Minut kiskottiin rantaan ja oksensin railakkaasti nielemääni puolta jokea ulos.
”Hei, ootsä okei? Oks mitään rikki?”, kysyi pelastajani kasvot vain muutaman sentin päässä omistani. Minulta meni hetki tarkentaa katseeni, mutta kun se oli onnistunut, tajusin katsovani tyttöä, jonka vaaleat hiukset – ainakin uskoin niiden olevan vaaleat – olivat litimärät. Tyttö muistutti ihmeellisen paljon koiranpentua.
Nousin hiukan vavisten seisomaan polvilleni ja painelin kevyesti kylkiäni. Mustelmia saisin rutosti, mutta mitään ei tuntunut menneen poikki. Nyökkäsin huterasti.
Tyttö hymyili helpottuneesti ja auttoi minut varovasti pystyyn. ”Sulla kävi melkonen tuuri, että mä satuin näkeen kaiken”, tyttö sanoi. Hän tuntui puhuvan murteella, mutta nykyään joissakin osissa kaupunkia oli niin ihmeellisiä muunnoksia slangista, jota minä käytin, että en oikeastaan voinut sanoa varmasti.
Käännyin katsomaan sillalle. Moottoripyörä oli sillalla murjoutuneen näköisenä, mutta ajajaa ja kyydissä ollutta tyttöä ei näkynyt missään.
Tyttö oli ilmeisesti arvannut mitä ajattelin ja tuhahti. ”Ne saivat just ja just pyörän pysyyn sillalla, ja lähti lätkii heti, ku tajus et olit pudonnu. Pelkuri-paskiaisia molemmat. En mä tajuu mitä hiton kiksejä ne tostaki muka sai.” Tyttö väänsi ylimääräistä vettä hiuksistaan ja kurtisteli kulmiaan.
Sinä ehkä et, mutta minä tiedän, ajattelin ja kiukku tuntui takertuvan kurkkuuni ja aiheuttavan kiusallisia kyyneliä. Olin onnellinen, että kasvoni olivat muutenkin märät.
”Ei se mitään. Minä voin ihan hyvin ja olisi varmaan parasta jos menisin kotiin.” Tyttö katsoi minua hetken ja sanoi sitten: ”Okei, no yritä pärjätä.” Ja lähti.
Katsoin jokea ja vihdoin tajuntaani putkahti ajatus: minun kaikki koulukirjani, laukku, kännykkä, avaimet ja hiusharja ynnä muut tarpeelliset tavarat makasivat nyt onnellisesti joen pohjalla.
Lähdin mieli mustana kotiin päin. Hienoa. Nyt minun ei tarvitse kertoa isälle vain saaneeni viikoksi jälki-istuntoa, vaan myös tarvitsevani uuden puhelimen ja avaimet. Eivätkä opettajat taatusti ole innoissaan siitä, että kadotin kaikki kirjani ja myös kaikki muistiinpanot.
Pysähdyin keskelle katua. Yhtäkkiä kotiin meneminen ei tuntunutkaan enää yhtä houkuttelevalta. Kello oli jo paljon ja ilma oli muutenkin viileä, mutta märkänä tärisin kylmästä. Aloin kerätä vinoja katseita seisoessani siinä litimärkänä ja surkeana. Vilkuilin ympärilleni ja katseeni osui johonkin, mitä en ollut aikaisemmin huomannut. Kahden korkean talon välissä oli kuin puristuksissa pikkuriikkinen antikvariaatti. Se suorastaan henki lämmintä kuivaa ilmaa, joka oli täynnä kirjapölyä.
Suuntasin kuin huomaamattani askeleeni sitä kohti.
En ollut eläissäni nähnyt mitään sen kaltaista. Kaikkialla oli huojuvia pinoja kirjoja, ja niiden välissä paperipinoja ja joidenkin kirjapinojen välissä saattoi olla kello, ja sen päällä kiikkerästi lisää kirjoja. Pinojen päällä oli ihmeellisiä esineitä, joita voisi uskoa löytävänsä museosta tai jonkun keräilijän yksityiskokoelmista.
Siellä oli käsinmaalattu posliininukke, italialainen karnevaalinaamio, kaunis korurasia ja kymmeniä muita esineitä. Ja kirjoja. Niitä oli varmasti satoja. Oli kaiken kokoisia, värisiä ja mallisia. Oli kokoelmia ja yksittäisteoksia, lakikirjoja ja satuja, elämänkertoja ja ruokaohjeita, uusia ja vanhoja.
Seisoin varmasti viisi minuuttia paikallani suu auki, vain tuijottamassa. Hätkähdin todellisuuteen, kun kuulin kevyen yskähdyksen, ja pinojen seasta ilmestyi pörröinen pää ja valtavan suuret pullonpohjalasit.
”Ole kiltti äläkä seiso siinä valuttamassa vettä. Kirjat kastuvat”, vanha nainen sanoi lempeän moittivasti. Pää katosi takaisin huojuvien pinojen taakse.
Kurkkuani kuristi ja tajusin vieläkin itkeväni. Niiskautin tukkoista nenääni ja ajattelin jo siirtyä pois, kun pää ilmestyi taas näkyviin. ”Herran jestas sentään, älä nyt itke. En minä käskenyt sinun poistua, vaan siirtymään vähän kauemmas kirjoista, niin että voit valua rauhassa”, hän sanoi huolestuneena.
Katsoin ympärilleni ja pistin merkille erään huomattavan seikan. ”Tuota, en usko, että täällä on sellaista paikkaa.”
Kuului pehmeä tömähdys, joka syntyy, kun pehmeäkantinen kirja putoaa pöydälle. Tornien takaa pöllähti sankka pölypilvi, ja vanha nainen ilmestyi köhien ja kättään edessään heilutellen. Hän katseli hiukan hämmentyneenä ympärilleen.
”Ah, niinpä näkyy. No tule sitten tänne”, vanha nainen sanoi huiskuttaen kättään ja lähti luovimaan pinojen välistä kohti kaupan takaosaa. Sieltä löytyi, kuin saari keskellä valtamerta pieni alue, jolle oli ahdettu kaksi nojatuolia ja pieni sohvapöytä, joka sekin oli täynnänsä kirjoja.
Nainen katosi hetkeksi ja tuli takaisin mukanaan pyyhe ja aamutakki. ”Riisu vain nuo märät pois niin saat itsesi kuivaksi”, hän sanoi ja lähti touhuamaan, mitä sitten ikinä tekikin.
Jostakin syystä minulla ei ollut mitään ongelmaa riisua vaatteeni, vaikka tiesinkin olevani kaupassa. Se saattoi kyllä johtua siitä, että tila ympärilläni ei vaikuttanut lainkaan kirjakaupalta.
Itse asiassa, siellä oli niin paljon kelloja, että se olisi yhtä hyvin voinut olla kellokauppa. Kuten kirjoja, niitäkin oli kaikenlaisia. Vaskikelloista herätyskelloihin, rannekelloista kaappikelloihin ja lehmänkelloista mitä omituisimpiin laitteisiin, jollaisia en ollut ikinä nähnyt.
Koko antikvariaatti oli kuin kirjaviidakko, jonka erikoisia asuttajia kellot olivat.
Tuntui ihanalta saada itsensä vihdoinkin kuivaksi. Lämpö tuntui suorastaan hyökyvän ylleni, kun vedin aamutakin niskaani ja istuin toiseen nojatuoleista.
Vanha nainen tuli takaisin kantaen höyryävää mukia, jonka antoi minulle. ”Kas tässä. Taidat tarvita sitä”, hän sanoi ja istuutui. Nuuhkaisin mukia varovasti ja hedelmäisen mausteinen tuoksu hiveli hermojani. Teetä.
Nyökkäsin kiitokseksi ja aloin hörppiä kuumaa nestettä toivoen välttyväni siten kiusallisilta kysymyksiltä. Mutta yllätyksekseni kauppiaalla ei edes tuntunut olevan aietta kysellä, miten olin päätynyt läpimärkänä hänen liikkeensä ovelle.
Sen sijaan hän kysyi: ”Oletko muuten nähnyt kissaani? Olen varma, että se on täällä jossain. Hupsu otus muuten; aina kadoksissa kun tarvitsen sitä.”
Katsoin häntä kysyvästi. ”En ole nähnyt sitä, mutta… mihin sinä sitä sitten tarvitset?”
Nainen kurkotti kaulaansa ja kurkisteli huojuvien pinojen välistä ja vastasi hiukan poissaolevasti, mutta silti yhtä närkästyneen oloisena. ”Välittämään viestejä. Minulla ei ole aikaa pomppia jatkuvasti paikasta toiseen ja olen jokseenkin kiintynyt tähän kaupunkiin. Ja sitä vartenhan sillä on se ovikin.”
En oikeastaan edes yrittänyt enää ymmärtää, mitä hän oli juuri sanonut. Nainen tuntui olevan hiukan höpsähtänyt. ”Tuota… mikä teidän nimenne on?”, kysyin tajuttuani olevani epäkohtelias.
”Gwenna.”
Nyökkäsin ja vinkaisin puraistuani kieleen. ”Anhtheeksi ethen kyshynh aihemmih”, sanani puuroutuivat kipeän kielen takia, ” mutha minuh nimeni oh Mea Rifha”
Gwenna katsoi minua kummastuneena. ”Mustafa? Kyllä tytöille annetaan tätä nykyä omituisia nimiä.”
Pudistin päätäni ja yritin uudestaan. ”Eih, ouh ei! Mea Riga.” Hän nyökkäsi ymmärtäväisesti. Minusta tuntui, että saattaisin tulla tänne toistekin.
Juoksin kuin hullu ennen alennusmyyntiä. Hullu, joka näki ilmoituksen että puoleen hintaan olevista tuotteista saa 50 % alennuksen ja luuli saavansa ilmaiseksi (tämä on tositarina ja hullu en ollut minä). P.S. uskokaa tai älkää.
Kello oli puoli yksitoista enkä ollut vieläkään kotona. Jos aikaisemmin ei ollut tiedossa kotiarestia, niin nyt sitä tulisi ihan varmasti. Aika oli tuntunut katoavan siinä ihmeellisessä kirjakaupassa, jonka omistajalla oli puolikkaan hevosen kokoinen kissa. Siis oikeasti! Kun se viimein tuli paikalle en voinut olla ihmettelemättä, kuinka sen kokoisen otuksen voi ylipäänsä kadottaa.
Mutta nyt olin siis kammottavalla tavalla myöhässä. Juoksin viimeisen korttelin, oikaisin puiston läpi ja hyppäsin portin yli. Ja näin isäni seisovan ovella odottamassa. Hän ei näyttänyt erityisen iloiselta. Kävelin hänen ohitseen sisälle ja kuulin äitini kutsuvan minua olohuoneesta. ”Kyllä äiti, se olen minä.”
”Tulisitko käymään täällä? Isälläsi ja minulla on sinulle asiaa.”, äiti sanoi ilmestyessään olohuoneeseen vievän käytävän päähän. Tästä ei taatusti tule hauskaa, ajattelin masentuneena. Laahustin olohuoneeseen ja istuin sohvalle. Äiti ja isä istuutuivat minua vastapäätä, näyttänen petetyltä tuomaristolta.
”Tänne soitti äsken eräs nainen joka sanoi nimekseen Gwenna. Tunnetko sinä hänet?” Isäni kysymys yllätti minut täysin; mistä ihmeestä Gwenna tiesi minun kotinumeroni?
Nyökkäsin, koska en halunnut puhua. Äiti saisi siitä kuitenkin jonkin kiihokkeen lähteä kampanjoimaan minulle sitä kuinka vastuuton ja itsekäs teini-ikäinen minä olin. (Herää todellisuuteen äiti. Se on suunnilleen tiivistettynä sitä mitä teini-ikä on.)
”Hän sanoi sinun viettäneen aikaasi hänen luonaan, koska putosit jokeen”, isä sanoi ilmiselvää epäuskoa äänessään. ”Onko se totta?”
Mietin hetken kertoisinko, mutta päätin, etten valehtelemalla saisi mitään. ”Minä olin tulossa koulusta, kun joku ajoi melkein moottoripyörällä päälleni. Ehdin väistää, mutta kun se tyyppi törmäsi kaiteeseen, kaide petti ja putosin jokeen”, selitin ja vilkuilin vanhempiani.
He katsoivat takaisin ja isäni nousi hieroen silmiään lasiensa takana. ”Uskomme sinua, mutta se ei vielä riitä syyksi, miksi olit ulkona – tai sen naisen luona – näin pitkään. Jäät kotiarestiin pariksi päiväksi.”
Jäin tuijottamaan heitä epäuskoisesti. Hetken, aivan hetken olin uskonut voivani selvitä ilman kotiarestia. Mutta tämä oli niin epäreilua, että mieleni teki kirkua. Minä, teidän tyttärenne olin vähällä hukkua! Ja teitä kiinnostaa vain mihin kellonaikaan saavun kotiin!
Äiti vaikutti melkein pahoittelevalta kun kehotti minua menemään nukkumaan. ”Huomenna on kuitenkin koulua.”
Sylissäni olevan kirjan kansinahka narahti vastalauseeksi, kun puristin opusta käsissäni. Muistin napanneeni sen mukaan kaupasta ennen kuin olin häipynyt tuli hännän alla. Se oli vaikuttanut kaupan mystisen maagisessa tunnelmassa mielenkiintoiselta, mutta ankaran valkoisessa olohuoneessa, se tuntui olevan vain sopimaton, kuin hameeseen puettu lehmä keskellä hienoja tanssiaisia.
Nousin sohvalta ja rahjustaessani huoneeseeni ajattelin palauttavani sen aamulla matkalla kouluun.
******
Olin varma, että maailma pilaili kustannuksellani. Aamulla heräsin auringonpaisteeseen, ja lintujen lauluun. Koulumatkalla, tähyilin ympärilleni bongatakseni kirjakaupan – en näet ollut aivan varma millä kadulla se oli ollut. Sitä ei kuitenkaan tuntunut olevan olemassakaan.
Kun päädyin sillan kohdalle – jonka kaiteessa oli nyt norsun mentävä aukko, mutta kukaan ei ollut vaivautunut tekemään asialle mitään – käännyin jopa ympäri ja palasin vähän matkaa taaksepäin.
Aloin tuntea itseni typeräksi. Vanha Gwenna oli onnistunut kadottamaan hirviömäisen suuren kissan, ja olin leukaillut hänelle siitä, mutta nyt olin itse onnistunut kadottamaan kokonaisen kirjakaupan!
Vilkaisin kelloa ja lähdin huokaisten kävelemään koululle. Myöhästyisin varmasti, mutta ei sillä juuri nyt ollut väliä; minä olin jo jälki-istunnossa.
Tuntui silti hassulta kävellä kouluun valtavirran mukana. (P.S. tarkoittaa tässä Oppilaita Jotka Ovat Aina Myöhässä, Eikä Kukaan Jaksa Antaa Heille Muistutusta, Koska Tietävät Sen Lentävän Heti Roskikseen.) Sillan kohdalla huomasin porukan, jota en todellakaan halunnut tavata. Alicia ja hänen pissiskätyrinsä. Olin juuri aikeissa siirtyä toiselle puolelle katua, kun Alicia huomasi minut.
”Hei Mea!”, hän huudahti. Pysähdyin hänen porukkansa eteen. ”Oliko kiva uintireissu? Kannattaisi varmaan opetella uimaan.” En tiedä kumpi oli pahempi. Äkkiä laskeutuva varmuus siitä, että se prätkän takana istuva tyttö oli ollut Alicia, vai typerä virne hänen naamallaan, kun hänen idioottimainen lammaslaumansa osoitti suosiota tirskumalla ja toistelemalla hänen sanojaan. Minusta tuntui vain, etten kestäisi enempää. Ei enää Sitä. Ei idiootteja ja selkään puukotusta. Ei kammottavia vanhempia ja epäreiluja ”kompromisseja”, jotka miellyttivät vain isääni, eikä takuulla enää sekuntiakaan, tuota bimboa tekoblondiarmeijaa.
Katsoin Aliciaa, kuin hän olisi laukonut päivän viisauden ja heläytin kammottavan tekonaurun ja hymyilin kuin vähäjärkinen.
”Se oli aivan ihanaa! Itse asiassa niin ihanaa, että sinunkin pitäisi kokeilla”, sanoin ja tönäisin hänet suoraan jokeen. Hän katosi veteen valtavan roiskahduksen ja kiljunnan saattelemana. Sitten seurasi parin sekunnin hiljaisuus, jonka rikkoi järkyttynyt hälinä.
Alicia ei noussut ylös.
”Hullu! Sä olet ihan psyko!” ”Auttakaa! Se ei osaa uida. Soittakaa hätänumeroon!” ”Se hukkuu. Sä tapoit sen!”
Katsoin lamaantuneena vedenpintaa. Vain muutama värähdys kertoi enää, että Alicia oli tippunut sen tummiin syövereihin.
Käännyin kannoillani ja juoksin. En edes tiennyt minne. Minä vain juoksin. Ja näin sen: kirjakaupan, joka lymyili kahden korkean rakennuksen välissä, kuin lelu, joka unohdetaan, kun kasvetaan isoksi. Mitään ajattelematta syöksyin sisään. Viimeisenä muistona kadulta perääni kiiri ambulanssin sireeni, joka ulvoi kuin lohduton lampputolppa. (Lampputolpillakin kuuluu olla oma ääni!)
Törmäsin huojuvaan kirjapinoon, ja kuin korttitalo, pino toisensa jälkeen kaatui, kun dominoketju jatkoi rataansa, kunnes sen pysäytti yllättävän tukeva kirjapöytä, jollaista en aikaisemmin ollut huomannut.
Jonkin aikaa vain makasin shokeerattuna raajat sojottaen kirjakasan päällä. Sitten valtava kissa ilmestyi vain muutaman sentin päähän kasvojeni yläpuolelle ja veti minut – harmillisen muhkuraiselle ja kulmikkaalle – maankamaralle.
Minulta pääsi omituinen ääni. (Se oli jotain parkaisun ja määkäisyn välimaastosta.) Kissan leveä pärstä katosi naamani edestä ja salli minun kompuroida ylös. Katsoin ympärilläni vallitsevaa hävityksenkauhistusta, joka parin metrin päässä loppui kirjoituspöytään ja sen takan jatkuivat lohdullisen horjuvan oloiset tavarapinot. Gwennaa ei näkynyt missään.
Yritin epämääräisesti pinota tavaraa, mutta se sujui surkeasti, ja kissan lamppumaiset silmät seurasivat minua jatkuvasti. Päätin lopettaa ja mennä nojatuoliin odottamaan, kunnes Gwenna saapuisi takaisin, mutta kissa astui eteeni ja maukui vaativasti.
Heitin sitä lähimmällä käteen osuvalla kirjalla. Kissan ryökäle ei vaivautunut edes väistämään. Kirja lensi puoli metriä ohi kohteen. Kissan viikset värähtivät ivallisesti. Surkea yritys, se sanoi ja kääntyi kadotakseen kaupan takaosaan. ”Orjapiiskuri”, suhahdin hampaitteni lomasta.
Käteni osui johonkin viileään. Se oli hopeinen käsipeili. Katsoin siitä kuvastuvia kasvoja ja häpeä ja raivon kyyneleet polttelivat sisälläni.
Se mitä olin tehnyt, oli ollut hyvin typerää, mutta en voinut olla ajattelematta, että Alicia oli ansainnut sen. Kaikki se nöyryyttäminen ja muu.
Katsoin kasvojani, ja mietin miksi Se oli ylipäänsä alkanut. Keltaiset silmät tuijottivat takaisin tarjoamatta vastausta. En ollut ihan tavanomaisen näköinen, mutta en minä mitenkään omituiseltakaan vaikuttanut. Äitini oli espanjalainen, joten olin perinyt häneltä ulkomaalaisia piirteitä, kuten pitkät, tummanruskeat laineet ja maitokahvin värisen ihon, jossa oli vivahde kultaa. Erikoisinta minussa olivat silmäni. Ne olivat keltaiset, kuin tuolla hevosenpuolikkaalla kissalla.
”Mitä ihmettä sinä siellä kykit?” Hätkähdin ja kohotin katseeni. Gwenna seisoi aivan edessäni.
”Tule, niin minä laitan teetä”, hän sanoi ja tarttui minua käsipuolesta ja raahasi minut nojatuolien muodostamalle saarelle.
Häpeä tuntui polttavan kasvojani, ja toivoin, ettei Gwenna huomaisi sitä. En tietäisi mitä vastaisin hänelle, jos hän kysyisi mitä on tapahtunut. Taaskaan hänellä ei kuitenkaan tuntunut olevan aikomusta kysyä mitään, joten rojahdin nojatuoliin, ja antauduin haavekuville, joissa häipyisin tästä paskamaisesta kaupungista.
Luku, joka voisi olla kolmas, muttei halua olla.
”Minä haluan pois!”, huudahdin tuskastuneena. Gwenna loi minuun ihmettelevän katseen ilmestyessään huojuvien kirjapinojen takaa. “Ulosko? Mene ihmeessä jos kerran noin kovasti haluat.” Vanhan naisen ilme oli niin marttyyrisen loukkaantunut, että se olisi ollut huvittavaa, ellen olisi ollut niin kiinnittynyt omaan ahdistukseeni.
“Ei!” Minä sanoin ärtyisästi ja huidoin ympärilleni. “Vaan pois! Pois koulusta, kotoa, koko hemmetin kaupungista.” Olin niin tuohtunut, että ääni tuli ulos suustani lähinnä ärinänä.
Gwenna teki tilaa jo muutenkin uhkaavan kiikkerältä pöydältä, saadakseen tuomansa tarjottimen pois käsistään. Hän pyöritteli lempeän toruvasti päätään ja kysyi sitten jouduttuaan syöksymään pelastaakseen maljakon, jonka oli jostain kumman syystä laskenut jo muutenkin romahtamispisteessä olevan tavaratornin huipulle. “Mutta minne ihmeeseen sinä sitten aiot mennä hupsu tyttö?”
Minä murjoin sylissäni olevaa tyynyä turhautuneena ja vastasin välittömästi: “Ihan sama. Missä tahansa muualla on parempi kuin täällä!”
Gwenna tuli luokseni ja siirsi huomaamattaan paperipinon pois nojatuolista, ennen kuin istuutui siihen. “Uskotko sinä, että se on mahdollista?”, hän kysyi.
Katsoin häntä hetken hämmentyneenä. Miten niin uskonko? Totta kai minä uskoin. Eihän minun tarvitsisi kuin mennä juna-asemalle ja valita seuraava juna joka oli lähdössä. Nyökkäsin vain oudon kysymyksen hämmentämänä.
Gwenna hymyili. “Toista sitten perässäni: Minä toivon.”
Pyöräytin silmiäni. No kivaa. Nyt häneltäkin lähtee järki.
Tottelin kumminkin.
“Minä toivon.”
Minä uskon, hän sanoi, mutta hänen äänensä kuulosti jotenkin omituiselta.
“Minä uskon.”
Että tänään…
“Että tänään.”
Ja ikuisesti.
“Ja ikuisesti.” Tunsin itseni täydeksi kaheliksi. No, sittenhän meitä olisi kaksi.
Sanani ovat totta.
“Sanani ovat totta.” Jouduin pakottamaan sanat ulos suustani.
Kaikkialla kajahteli ääni, joka muistutti kirkonkelloja, mutta ääni toistui nopeammin, kuin kirkonkellojen oli mahdollista heilahtaa, jotta syntyisi uusi kajahdus. Äänestä syntyi korvia raastava kakofonia, joka sai minut loikkaamaan pystyyn.
Maailma keinahti voimakkaasti, ja minä horjahdin samalla, kun kuvotus iski voimakkaasti kuin lähietäisyydeltä laukaistu luoti. Sain vain hädin tuskin pysyteltyä pystyssä.
Yritin katsoa ympärilleni, jotta saisin selville mistä kaikki johtui, kun maailman värit tuntuivat irtautuvan paikaltaan ja hyökyvän ylitseni, sekoittuen toisiinsa. Se sai minut voimaan vielä entistä pahemmin.
Maailma keinui jalkojeni alla, värit tanssivat silmissäni, kuulin veren kohinan korvissani, yhä yltyvän metelin ylitse. Metelin, joka kuulosti nyt lähinnä siltä, kuin joku olisi paukuttanut gongia aivan korvani juuressa. Rautavasaralla.
Uusi, entistä voimakkaampi tärähdys ravisteli minua, ja minä tunsin tasapainoni pettävän. Ylikuormittuneet aistini parkuivat tuskasta, ja suuni avautui äänettömään huutoon, kun lattia ei tullutkaan vastaan, vaan putoamisen tunne jatkui.
…alas… alas… alas… veren, punaiseksi värjäämään usvaan.
Putosin takamuksilleni. Kipeää kohtaa hieroen, vilkuilin hermostuneena ympärilleni. Olinko tulossa sokeaksi? Tiedättehän. Näin vain punaista sumua. Tunsin paniikin jo takertuvan ilkeillä pienillä hampaillaan, kun tajusin, ettei sumu itsessään ollut punaista. Sen alapuolelta tuntui kajastavan punaista, joka värjäsi sumun.
Liikahdin noustakseni ylös, kun käteni solahti johonkin lämpimään nesteeseen. Inhon väreet kipittivät ylös selkäpiitäni ja päästin yökkäävän äänen.
”Voi herranen aika!” joku sanoi vieressäni. Suunnilleen sieltä missä neste oli.
Käännyin ympäri ja näin valtavan suuren lammen, höyryävän kuumaa… mansikkamehua. ”Niin anteeksi kuinka?” kysyin häkeltyneenä. Edestäni kuului aivastus.
Sumu hälveni hiukan ja tajusin keskustelevani… kaappikellon kanssa.
”Voi, pyydän anteeksi.” Se sanoi. ”Olen erittäin allerginen lammikoille. Ja valitettavasti en muista miten päädyin tänne.”
Öh, tämä on varmaan jonkinlainen transsitila. Sellainen, missä ihmisen mielikuvituksen tulisi selvittää hänen ongelmansa. Joo. Kyllä tämä ihan varmasti on sitä. Olen transsissa, eikä minulle tapahdu mitään… Herään kohta ja Gwenna kysyy mitä näin ja ketä kohtasin. Olen transsissa…
”Katsos, en ole ollut aina tällainen. Olen ollut ennen oikein hurmaavan näköinen. Sitten sattui vähän sitä ja tätä ja sain perääni kaniinin. Hänellä oli aina kova kiire jonnekin ja minähän olin vain oikeassa. Olin aina hyvin täsmällinen.” Kaappikello keskeytti ajatukseni. Katsoin sitä epäuskoisena. ”Et kai sinä nyt ala väittää olleesi prinssi, ja joku ilkeä noita lumosi sinut? Eikö sinun pitäisi olla sammakko? Ja tuota… tämä lampi ei ole vettä.” Ilmeisesti noita oli kuvitellut olleensa perillä asioista. Tällä kertaa häntä oli kuitenkin huiputettu.
Kaappikello katsoi minua harmissaan ja hiukan loukkaantuneena.
”Ei nyt sentään! Minä olin oikein mukava taskunauris vaikka itse sanonkin.” Kaappikello sanoi röyhistäen rintaansa.
”Mielenkiintoista”, minä mumisin. Erittäin sarkastisesti. ”Tuota, miten sinusta sitten tuli kaappikello? Tai ei, eiei. En haluakaan tietää”, sanoin varmana siitä, että luento kaappikellon ihmeellisestä seikkailusta kestäisi viikon. Vilkuilin ympärilleni näkemättä mitään muuta kuin aavemaisen punaiseksi värjääntynyttä sumua.
Voisin herätä joo-o. Rallatin mielessäni.
”Tuota, mitä tuo neste on?” Tunsin velvollisuudekseni selvittää paikasta mahdollisimman paljon; nyt kun kerran olin siellä.
Kaappikello vilkuili ympärilleen ja sanoi hiukan hämmentyneenä: ”Mausta päätellen mansikkamehua, mutta en kyllä ymmärrä mitä se täällä tekee ja miksi se, tuota, on lämmintä.”
”Minä tiedän.”
Olin huomannut sen pilkottavan sumusta; valtava puinen kyltti, jossa luki:
Ihmeiden mansikkapata!
Vain kulaus, ja koet muutoksen, jollaisesta et ole osannut edes uneksia!
(Huom. mahdollinen omistaja/ pystyttäjä ei vastaa mahd. sivuvaikutuksista
eli LAKATKAA RUIKUTTAMASTA HÖLMÖT!!!)
Kaappikello tihrusti kylttiä. ”Se selittää paljon. Olen varmasti niellyt tätä jo puoli padallista.”
Jostakin syystä, sana ”pata” kuulosti melkoisen uhkaavalta. Koska olen tyttö, en mennyt paniikkiin ja kiljunut kuin syötävä – älkää nyt viitsikö, se on tunnetusti blondien prinsessojen (aka. Alician) hommaa – vaan keräsin ruhoni ruoholta ja hipsin hiljaa pois paikalta. (Huom. tässä vaiheessa on syytä muistuttaa, että itsensä onnitteleminen on usein paikallaan, kun onnistuu – tosin vahingossa – välttämään tekemästä jotain typerää, kuten juomaan lämmintä muodonmuuttavaa mansikkamehua. Eli peukut pystyyn minä!)
Tai niin oli suunnitelmissa. Harmikseni olin kuitenkin päässyt vasta muutaman askelen päähän, kun perästäni kantautui äänekäs tuhahdus ja moitteet. ”Voi hyvä tavaton tyttö! Eikö sinulla ole niin minkäänlaisia käytöstapoja? Lähteä nyt hyvästelemättä ja apua tarjoamatta; entäs jos minä en pääsekään täältä ylös?”
Käännyin katsomaan taakseni. ”Öh, heippa”, sanoin ja livistin. Valitettavasti kaappikello tuli perässä.
”Mihin tämä maailma on menossa? Oih ja voih.” Pyöritin silmiäni, enkä juuri kiinnittänyt huomiota mihin kävelin, mistä tietenkin seurasi klassinen moka. Törmäsin puuhun.
Minä en pökertynyt, kuten huonoissa B-luokan elokuvissa, enkä – vielä pahempaa – säästynyt törmäyksestä vammoitta. Minulle kävi, kuten ihmisille nyt yleensä ottaen käy. Minä sain nenäverenvuodon.
”Saamadin buu. Kuda idioobbi kekshi isduddaa sed tuodon? Arrgh! Tämbä trandi aldaa oddaa pigguhiljdaa podduun!”, ääneni tukkeutui verestä. Kivaa. Ei tod.
”Anteeksi kuinka?” Siinä vaiheessa minun päässäni alkoi välähdellä kuvia pirstoutuneista laudoista ja murskatuista koneistoista. Mutta koska olen sivistynyt ja vastustan väkivaltaa periaatteesta, en sanonut mitään, vaan marssin metsään.
(Tarkoitan siis kirjaimellisesti metsää, en sitä, että olisin marssinut väärään suuntaan daijut.)
Kului pitkä tovi, jona kumpikaan ei sanonut mitään. Minä siksi, että yritin tyrehdyttää tulvivaa nenääni, ja herra Kello siksi, että tajusi sanoneensa ilkeästi. Tai niin minä olin toivonut, kunnes Kello hipsi vierelleni, ja taakseen vilkuillen kysyi: ”Mitä luulet, onkohan täällä oravia?”
Mulkaisin häntä tavalla, jonka toivoin sanovan Eivoisivähempääkiinnostaajotenolehyväja-painuhiiteen. Epäonnistuminen oli surkea.
”Ööh, en halua kuulostaa pelkurilta, tai siis eihän tässä mitään pelättävää olekaan, mutta ne osaavat olla tosi häijyjä tiedätkös. Vaanivat ylhäällä oksillaan ja tarkkailevat, jotta voivat iskeä, kun vähiten odotat sitä ja… ja. Hhyyyyiiiaaakkk.”
Huuto sai korvani helisemään ja rysähdys oli karmea, kun kaappikello heittäytyi maahan ja alkoi ruikuttaa. ”Voi älkää satuttako minua! Minä olen vain viaton ohikulkija, eikä minulla minkäänlaista osaa The Oaragus mukaan metsään-järjestön tai metsäliiton harvennusoperaatioiden kanssa!”
”Ah, niinpä tietysti. Ei, ei, enhän minä sitä epäillyt”, vastasi naisenääni metsästä, ja eteemme polulle ryntäsi kaksi kuvottavaa ja omituista otusta. Ne olivat kissaeläimiä, mutta niiden päät kuuluivat noin puolivuotiaalle pikkuvauvalle ja. niiden selästä puski omituinen epämuodostuma.
Olin juuri itsekin avaamassa suutani ison luokan tyttökiljuntaan, kun otusten perässä ilmestyi kaunis, ja rauhallisennäköinen nainen.
”Olen pahoillani, jos säikäytin teidät. Täällä käy niin harvoin ketään, etten voinut pidätellä itseäni tulemasta teitä vastaan.” Hän sanoi hymyillen, ja tunsin välittömästi oloni turvalliseksi. Nainen viittasi meitä seuraamaan ja tunsin kysymyksen nousevan mieleeni. Hetken emmittyäni kysyin: ”Tuota, tämä saattaa vaikuttaa melko typerältä kysymykseltä…”
”Voi kultaseni ei ole olemassakaan sellaista asiaa, kuin typerä kysymys. Sano toki, jos mieltäsi painaa jokin.”
Hänen sanansa saivat tyytyväisen mielihyvän leviämään koko kehooni. Hän oli niin erilainen, kuin äitini, jonka mielestä joka ainoa sana, joka ei jollain tavalla liittynyt siivoamiseen tai sisustamiseen oli täysin tyhjän kanssa. (Voit arvata, että meidän keskustelumme jäivät usein lyhyiksi.)
”Niin, tuota. Missä tämä täällä tuota… on?” Voit varmaan uskoa, että tuo ei ole niitä kysymyksiä, joita esittäessäsi tunnet itsesi neiti älynväläykseksi.
Hän kääntyi katsomaan minua. ”No mutta! Olinpas minä tökerö. Tervetuloa Pygsien metsään. Pygsit, kuten voit huomata, asuttavat tätä metsää. He ovat nuo jotka ovat mukanamme. Minun lapseni.” Viimeiset kaksi lausetta hän lisäsi, koska oli huomannut minun mitäänsanomattoman ilmeeni. ”Sinun lapsesi… selvä”, sanoin ympärilleni vilkuillen. Pysähdyin. ”Missä he ovat? Ja Kello!”
Nainen tarttui minua käsivarresta ja veti lempeästi eteenpäin. ”Heillä on kaikki hyvin. Lapseni veivät ystäväsi kultalammelle, josta hän löytää vastamyrkyn muodonmuutokseensa.” Hänen tasainen äänensä ja rauhoittavat sanansa tuntuivat puuduttavan aistini. Minusta tuntui, kuin olisin ollut pilvessä. Päätin matkani ratoksi katsella metsää ympärilläni.
Siinä oli jotain häiritsevää. Kuin se olisi…
Se oli pikemminkin mielikuva metsästä, kuin oikea metsä. Puut olivat liian suuria ja kaukana toisistaan, (mielessäni kävi ajatus, miten olin ylipäänsä onnistunut törmäämään yhteen, kun niiden välissä oli neliöittäin tilaa?) pensaat olivat liian reheviä ja säännöllisiä, ja nurmikko… Hetkinen. Nurmikko? Mistä lähtien metsissä on kasvanut tasainen nurmikko?
Ja se kaikki hyökyi ylitseni huuhtoen mennessään hyvänolontunteen. Kaikki se mitä metsästä puuttui. Kaikki aluskasvillisuus, hyönteiset, varvut, oksat, kelot ja linnut. tasainen luritus kyllä kuului, mutta ei kahahduksia, jotka syntyivät lintujen lehahdellessa oksalta toiselle. Se kaikki oli liian täydellistä, kuin paha uni, jonka tajuat olevan paha vasta kun hirviö riisuu naamion…
Pysähdyin paikoilleni, enkä ottamaan askeltakaan. Yhtäkkiä kaikki oli muuttunut painostavaksi, kuin teeskennelty hymy ja surkea lavastus.
Kaunis nainen huomasi, etten seurannut enää perässä, ja kääntyi katsomaan minua. ”Mitä nyt? Onko jokin hullusti?”, hän kysyi. ”Minä vain mietin”, sanoin epäluulon kasvaessa sisälläni, ”että oletko sinä aivan varma, ettei tässä metsässä ole mitään muuta kuin sinun lapsesi?”
Hän katsoi minua hetken ja hymyili. ”Totta kai. täällä ei ole mitään pelättävää.” Hänen silmänsä välkkyivät hymyn kanssa, ja vaikka äänen tukahduttava rauhallisuus yritti tunkeutua mieleeni, tiesin hänen valehtelevan.
Esitin lähteväni kävelemään taas, mutta heti, kun nainen kääntyi jatkamaan matkaa, pyörähdin ympäri ja pinkaisin juoksuun.
Mitä helvettiä, mitä helvettiä, mitä helvetin karvaista amputoitua oravaa, minä nyt teen? Juoksin takaisinpäin, sinne mistä olin tullut – tai ainakin toivoin niin. Ja jep jep. pian minun eteeni kohosi aavistuksen punainen usva, ja pian huomasin kahlaavani lämpimässä mehussa.
Kuulin takaani äänen, joka kitisi: ”Tänne hän meni.” Ilkeää kiherrystä. ”Mehuunko? Huiputat mua kepuli!”
Anteeksi kuinka? ”Mees ite kattoo jos et usko!” Ensimmäiseksi puhunut sanoi. Lapsellisista äänistä päätellen ne kuvotukset siellä patsastelivat – pygsejä kait ne olivat. Pidätin hengitystäni ja varoin liikahtamastakaan, jotta mehua ei loiskuisi. Mieleeni pälkähti yksi niistä typeristä asioista, joita ei koskaan tule ajatelleeksi, paitsi silloin kuin täytyy pysyä piilossa.
Jos mehulla oli muodonmuuttava vaikutus, niin mitä mehuhöyrystä sitten tapahtui?
”Ootetaan. Kyllä se sieltä ylös tulee… muodossa tai toisessa.” Lisää ilkeää kiherrystä ja muutama rasahdus.
Hemmetti, minä ajattelin, mitä minun pitäisi nyt tehdä? Valitettavasti on asioita, joille ei oikein voi tehdä mitään. Minun täytyisi vain odottaa, että äklötykset kyllästyisivät odottamaan. Eihän niillä voinut kovin pitkä pinna olla. Siis nehän OLIVAT vauvoja.
Ja pian sain taas onnitella itseäni ihailtavasta järjenjuoksustani. Noin kymmenen minuutin kuluttua kuulin – ei, minä en pidättänyt hengitystäni niin kauan. Siis oikeasti, kuinka typeriä ihmiset nykyään ovat – kuinka jatkuva papatus muuttui ensin nurinaksi, ja sitten vollotukseksi.
”Ei se tule ylös! Se ei ikinä tule. Ollaan ootettu jo varmasti sata vuotta!”
”Mä haluun äiskän luo!” Siitä vaan inhat sekasikiö-otukset. Menkää äiskän luo. Vollotuksen ja katkeilevien oksien saattelemana pygsit ryntäsivät takaisin metsään.