Nimi: Without you there's no place to belong
Kirjoittaja: witko, minä
beta: minä
Genre: angst
Paritukset: ei ole (vaikka jotkut varmaan näkee tässä Fred/Georgea)
Ikäraja: K-11/PG-11
warning: Tämä on tunteidenpurkausfic. Spoilaa DHta
Disclaimer: En omista hahmoja (ne kuuluvat J. K. Rowlingille) enkä saa tästä taloudellista hyötyä.
summary: Fred ei kuollutkaan samoin kuin kirjassa.
A/N: Niin, tämä on siis tunteidenpurkausfic pääasiassa. Ja one-shot.
Olen kuitenkin yrittänyt hioa siitä luettavan. Oli hieman vaikeaa kirjoittaa kaksoset tälläiseen tilanteeseen, koska he ovat aina niitä keppostelijoita, eivät koskaan vakavia. Koska Rowling ei koskaan ole kirjoittanut heitä ns. surullisessa tilanteessa, joten emme ole saaneet kuvaa, millaisia he ovat silloin, joten oli toisaalta myös helppo kirjoittaa heidät sellaiseen tilanteeseen oman mielikuvituksensa mukaan. Mahdollisesta kommentoinnista: Risut ja rakentava ovat rakkaus. Jos jää niiden jäkeen ruusuja, niin paiskatkaa vasta sitten niillä.
Without you there's no place to belong
Taistelu oli täydessä vauhdissa. Kaikkialta kuului loitsintaa ja eriväriset valosuihkut halkoivat ilmaa. George oli keskittynyt tainnuttamaan niin monta kuolonsyöjää kuin pystyi. Kun hän oli tainnuttanut taas yhden, hän vilkaisi nopeasti vasemmalle puolelleen ja näki vilaukselta Fredin, joka toimi samoin kuin hän. George oli juuri saanut tainnutettua taas yhden kuolonsyöjän, kun linna tärisi voimakkaamin kuin oli kertaakaan tärissyt sinä yönä. Hän horjahti hieman. George arvasi, että taas yksi linnaa suojaavista taioista oli murtunut.
Hän huomasi miten Fredin keskittyneisyys oli herpaantunut tärinän vuoksi. Fred vilkaisi olkansa yli nähdäkseen, mistä tärinä syntyi. Yksi kuolonsyöjä huomasi tämän ja käytti tilaisuutta hyväkseen. Kaikki kävi nopeasti. George ei ehtinyt tehdä mitään. Kuolonsyöjä huusi loitsun, millaista George ei ollut koskaan kuullutkaan ja kuolonsyöjän sauvasta purkautui ikään kuin sininen nestemäinen veitsi ja se sivalsi Frediä rinnasta ja molemmista kyljistä. Fred kaatui lattialle huudahtaen yllättyneenä. Georgen sisikunta tuntui jäätyvän.
"EI! Fred!" Hän huusi. George etsi katseellaan loitsun langettaneen kuolonsyöjän ja huusi ensimmäisen loitsun, mikä tuli mieleen: "Avada Kedavra!" mutta mitään ei tapahtunut.
Kuolonsyöjä ei näyttänyt edes huomanneen Georgen yritystä. Koska tappokirous ei onnistunut, hän tyytyi sen sijaan langettamaan sellaisen tainnutuksen, että kuolonsyöjä paiskautui maahan niin kovalla voimalla, että liukui muutaman jalan verran kunnes pysähtyi seinään.
George pudottautui polvilleen Fredin viereen lähelle erästä kolmannen kerroksen kuvakudosta. Hän työnsi Fredin varovasti kuvakudoksen taakse. Fred oli valahtanut aivan valkoiseksi; pisamat korostuivat hätkähdyttävästi. George huomasi helpotuksekseen että Fredin silmät olivat kuitenkin auki ja ne oli kohdistettu Georgeen.
"George..", hän kuiskasi käheästi.
"Älä pelkää, sinä selviät.", George vastasi ääni täristen ja yritti sitoa siihen kannustavuutta. Hän tähtäsi Fredin haavoja sauvalla ja mutisi vuoronperään kaikki haavanparannusloitsut, mitkä osasi. Mikään ei auttanut. Fredin haavat jatkoivat vuotamista.
"Minä en käsitä...", George mutisi, "Miksei..?"
"Se on varmaan parantumattoman haavan loitsu. Sitä ei voi mitenkään parantaa", Fred kuiskasi; hän ei jaksanut puhua kunnolla.
"Minä haen apua", George sanoi, kuin ei olisi kuullutkaan, ja oli jo noussut kun Fred henkäisi: "Jää, George."
"Muille täytyy kertoa!" George huudahti epätoivoisesti. Fredin täytyi selviytyä. Hän ei kestäisi jos Fred kuolisi.
"Myöhemmin.", Fred totesi irvistäen; haavat olivat todella syviä.
"Sinä et saa kuolla! Äiti tietää haavojen hoidosta..." George aloitti, mutta Fred keskeytti:
"George! Haavat ovat parantumattomia! Et voi auttaa kuin olemalla vierelläni!"
George katsoi Frediä ja ymmärsi ensimmäista kertaa elämässään, että Fred saattaa kuolla niin nuorena. Hän ei ollut koskaan ajatellut sitä. Se tuntui niin epätodelliselta. Hän kuitenkin istui uudestaan Fredin viereen. George ei pystynyt enää pidättelemään kyyneliään. Hän taikoi kolme pyyhettä ja painoi ne Fredin haavoille. Fred katsoi Georgen kyynelisiä silmiä.
"Et kai sinä itke!" Fred huudahti pienesti. "Et ole varmaan itkenyt koskaan, paitsi silloin kerran kun laukaisimme päällemme vahingossa kyynellyspommin...", Fred sanoi tuumivalla äänellä. George yritti naurahtaa, mutta epäonnistui. Hän ei tiennyt mitä tekisi. Lopulta hän otti Frediä kädestä ja katsoi häntä. Fred katsoi takaisin. Sitten Fred äkkiä kysyi: "Muistatko kun sanoin Billin ja Fleurin häissä, että sitten kun minä menen naimisiin, en halua samanlaista hössötystä kuin silloin oli?"
George nyökkäsi. Hän ei oikein kyennyt puhumaan kunnolla. Siinä Fred vain makasi, levollisen näkäisenä, eikä halunnut että hän kutsuisi apua... Eikä George tehnyt elettäkään, ettei olisi totellut.
Fred jatkoi: "En minä oikeasti haluaisi naimisiin. Koskaan."
George onnistui kohottamaan kulmiaan ja hänen täytyi kysyä: "Miksi et?"
"Haluaisin vain olla kanssasi." Fred vastasi hiljaisella äänellä, josta saattoi kuultaa häivä kaipausta. George tunsi palan nousevan kurkkuunsa ja yritti nieleksiä sitä pois. Hän yritti taas hymyillä ja vastasi: "Niin tuletkin olemaan. Sinä selviät."
Fred naurahti ja irvisti kivusta heti perään.
"Minä en selviä, George." Hän sulki silmänsä.
"Fred!" George hätääntyi ja vei toisen kätensä hänen kasvoilleen. "Ei, Fred, ole kiltti..."
"Minua väsyttää George." Fred kuiskasi hiljaa. George tunsi uusien lämpimien kyynelten valuvan kasvoilleen. "Sinnittele, Fred! Minä kutsun muut." Fred ei näyttänyt jaksavan vastustella tai sitten hänen mielestään oli jo aika kutsua heidät. George irrotti otteensa Georgesta, otti sauvansa maasta ja keskittyi täysin ajattelemaan kaikkia hänen ja Fredin hauskoja hetkiä ja hetken päästä hänen sauvastaa purkautui hieman hopeaa. Hän keskittyi kovemmin, yritti sulkea verta vuotavan Fredin mielestään, muisteli heidän viimeisimpiä kepposiaan... Sitten hänen sauvastaan ilmestyi hopeinen delfiini. George sanoi sille: "Fred on haavoittunut. Olemme kolmannen kerroksen kuvakudoksen takana." ja lähetti suojeliuksen etsimään heidän perheensä.
George kääntyi taas katsomaan Frediä. Hän makasi hiljaa silmät kiinni, hänen keskiruumiinsa oli aivan veressä; pyyhkeet eivät olleet auttaneet verenvuotoa tyrehtymään, ne olivat vain värjääntyneen tummanpunaisiksi, ja hänen rintansa kohoili heikosti. Sitten Fred puhui taas, asteen verran hiljempaa: "George, kuuntele minua tarkasti."
George nyökkäsi ja sanoi: "Kuuntelen" ja katsoi yhä Frediä.
Fred jatkoi: "Sinä et saa jäädä suremaan minua. Sinun täytyy jatkaa elämääsi. Pidät Weasleyn Welhowitsit pystyssä Leen kanssa -taso voi tosin hieman laskea, kun minä en ole kehittelemässä uusia tuotteita... "hän hymyili. George yritti taas nauraa, mutta sai aikaan vain itkunsekaista soperrusta: "Minä en selviä ilma sinua."
"Älä ole typerä, Feorge." Hän sanoi."Tietysti sinä selviät!"
George ei ymmärtänyt miten Fred pystyi vitsailemaan tällaisellä hetkellä. George ei kyennyt vitsailemaan takaisin. Hän ei selviäisi.
Fred ponnisteli hieman saadakseen silmänsä auki. Hän halusi sanoa jotain tärkeää Georgelle ja katsoa häntä silmiin sen sanoessaan. "George.." Hän piti tauon, jonka aikana George onnistui nyökkäämään.
Fred jatkoi: "En ole koskaan ennen sanonut tätä sinulle - se ei oikein sovi tyyliini -", hän virnisti pienesti, "Mutta... kai sinä tiedät että rakastan sinua todella paljon?"
He katsoivat hetken toisiaan silmiin. Täysin samanlaisiin silmiin, George ajatteli. Hän oli hiljaa. Hän tiesi sen. Tietysti tiesi. "Niin minäkin sinua.", hän vastasi kyynelten tukahduttamalla äänellä.
George kuuli etäisesti taistelun äänet. Sitten Fred taas puhui: "Jos muut eivät ehdi tänne ennen kuin.... Kerro heille etteivät sure ja että rakastan...." Fred yski ja hänen leualleen valui verta. "Että rakastan heitä... Ja tiedätkö, rakastin myös elämää, George. Rakastin elää sitä kanssasi."
"Tiedän, sen näki sinusta, olet niin..." George ei pystynyt jatkamaan eikä Fred tuntunut jatkoa odottavankaan. George vei kätensä Fredin leualle ja pyyhki hieman verta pois. Fred seurasi häntä katseellaan, kunnes hänen katseensa pysähtyi Georgen silmiin. George käänsi katseensa Frediin. Fred katsoi häntä yhä... katsoi kamalan kauan. Niin kauan ettei enää liikkunut. Hänen rintakehänsä ei kohoillut lainkaan. Silmät näyttivät lasittuneilta. Georgesta tuntui kuin jotain olisi hajonnut hänen sisällään. Nyt se on todellista. Ajatus iskostui Georgen sydämeen kuin veitsi ja vei samalla palan hänestä. Hän katsoi veljeään. Fred on kuollut... Hän oli oikeasti menettänyt kaksoisveljensä, hän oli menettänyt parhaan ystävänsä, jonka kanssa oli elänyt tähän asti, eikä hän olisi koskaan osannut kuvitella että Fred jättäisi hänet yksin näin pian. He olivat vielä niin nuoria...
Hän meni lähemmäs Frediä, nosti hänet puoliksi syliinsä ja painoi päänsä Fredin rinnalle. "Fred, voi Fred..", hän kuiskasi. Hänen veristä poskeaan juovittivat kyyneleet, mutta hän yritti tyrehdyttää ne epäonnistuen siinä. Fred halusi, ettei hän surisi häntä, mutta miten hän kykenisi olemaan surematta? Miten hän voisi jatkaa elämäänsä ilman Frediä...?
Hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun kuvakudos vedettiin auki. Hän kuuli äitinsä kirkaisevan ja siinä samassa Molly syöksyi Fredin luokse, alkoi pyyhkimään hänen kasvojaan verestä ja itki hiljaa. George kuuli muiden haukkovan hieman henkeään ja nyyhkivän. Hän laski Fredin varovasti takaisin lattialle, nousi kankeasti ja sanoi ontolla äänellä: "Hän pyysi minua kertomaan, ettette surisi häntä ja että hän rakastaa teitä." Sen sanominen tuntui tärkeältä. George kuuli äitinsä huudahtavan itkuisesti ja hänen isänsä laski kätensä vaimonsa hartioille. Hän näki isänsä nyökkäävän ja lisäsi: "Kuten minäkin. Älkää surko." Sanoilla ei näyttänyt olevan vaikutusta. Molly itki enemmän ja Ginnyn nyyhkytys voimistui. Ron, Percy, Charlie ja Bill katsoivat Frediä epäuskoisena, kuin uskomatta silmiään. Heidän silmänsä kuitenkin kiilsivät. George loi vielä viimeisen silmäyksen Frediin ja livahti pois kuvakudoksen takaa. Kukaan ei yrittänyt estää häntä. Kaikki olivat Fredin ympärillä. Nyt oli hyvä hetki.
Hän kulki käytäviä kuin unessa, hän ei edes pitänyt sauvaansa valmiina mahdollisten kuolonsyöjien varalta. Kukaan ei kuitenkaan hyökännyt, valoja ei välähdellyt eikä kuulunut huutoja. Taistelu taisi olla ohi. Ihmisiä ei näkynyt, mutta taistelun jäljet olivat selvät; lattialla oli verta, esineitä oli särkynyt ja kiveä oli rapissut Tylypahkan seinistä. Tylypahkan, jossa hän ja Fred olivat tehneet enemmän kepposia kuin hän pystyi muistamaan... Taistelun loppuminen ei liikuttanut Georgea yhtään. Hän saapui eteishalliin ja näki Suuressa Salissa ihmisiä. Hän näki hämärästi jonkun juoksevan häntä kohti ja huutavan:
"George! Olet kunnossa! Missä Fred on?" Se oli Lee. George ei vastannut, mutta pysähtyi. "George, mitä on tapahtunut?" Lee kysyi. George oli yhä hiljaa. Sitten Leen silmät laajenivat "Ei kai vain Fred..?" Kysymys jäi leijumaan ilmaan. George ei kyennyt vastaamaan. Sen sijaan hän sanoi: "Saat Weasleyn Welhowitsit. Saat päättää mitä teet kaupalle. Toivon kuitenkin, että lopettaisit sen, jollet pidä sitä itse."
Lee katsoi häntä epäuskoisena. "Fred on kuollut, niinhän?" Hän sanoi sitten hiljaa. George nyökkäsi. Lee näytti järkyttyneeltä eikä sanonut mitään. He olivat hetken hiljaa.
"Joten miten on?" George lopulta kysyi. Lee suostui heti, yhä järkyttyneenä. Se tuntui olevan Georgelle niin tärkeää.
"Mikset halua pitää sitä kanssani?" Lee kuitenkin kysyi heikosti.
"Minulla on muuta tekemistä" George vastasi ja lähti kävelemään linnan porteille. Aurinko loisti punaisena ennen nousuaan.
**
Saukkonummen hautausmaa oli kaunis. Oli myöhäinen syksy ja puista pudonneet lehdet olivat värjänneet hautausmaan punaisen, keltaisen ja oranssin sekoitukseksi. Laskeva aurinko sai sen loistamaan. Useimmat haudat olivat jo vanhoja, mutta yksi kivi näytti uudemmalta kuin muut. Se oli vaalean harmaata marmoria. Ilta-auringon viimeiset säteet ehtivät valaisemaan kiveen hakatut sanat ennen kuin se painui mailleen.
Tässä lepäävät
Fred Weasley 1.4.1978 - 2.6.1998
George Weasley 1.4.1978 - 2.6.1998
**
How would I ever go on?
Without you there's no place to belong
**
Fin.
A/N: Lopun lyriikat ovat Laura Pausinin biisistä "It's not goodbye"
En ole täysin varma noista vuosista, joten korjatkaa jos olen väärässä. Muistakaa: Risut ja ruusut=rakkaus.
