A/N: Anteeksi nyt, että tässä kesi näin kauan. Toivottavasti joku jaksaa vielä lukea tämän. Tämän tyyli saattaa olla taas hieman erilainen, en ole varma. Alku on hieman angstinen, mutta loppua kohden yritin saada kevenemään. Täytyy tässä nyt myöntää, etten ole aivan varma laadusta, enkä todellakaan lopetuksesta, mutta tuntui, että on jo kestänyt liian kauan, ei voi mitään. Eipä tässä kait muuta. Toivottavasti pidätte, ja kommentit otan mielelläni vastaan
Sherlock istui käytävän likaisella lattialla selkä seinää vasten ja puhui postiluukulle, jonka väliin hän oli laittanut tulitikkuaskin, että se pysyisi auki. Koira räksytti viereisessä asunnossa. Alhaalta kuului oven avautuminen. Joku tuli rappukäytävään ja alkoi kavuta portaita.
”Olen pahoillani, John! Olen pahoillani siitä, mitä sanoin sinulle. Se ei ollut totta! Minä panikoin, onko selvä! Olin tilanteessa, jossa en ole koskaan ennen ollut. Minä pelästyin ja yritin korjata asian. Sanoin vain, mitä tuli ensimmäisenä mieleeni ja vain… pahensin tilannetta. John… John! Kuuletko minua? Minä tein hirveän virheen. Esitin, etten välitä. Vaikka… Minun on todella vaikeaa myöntää tämä, mutta… Olen tainnut tottua sinun läsnäoloosi liikaa. Nyt kaikki menee jotenkin… Voi hyvä luoja, minähän änkytän… En pysty enää…” Sherlock veti syvään henkeä. Epätasaiset askeleet kaikuivat porraskäytävässä. Sellaiset, kun joku nilkuttaa. Koira räksytti viereisessä asunnossa. ”Minä räjäytin vahingossa mikromme ja läikytin happoa käsilleni! Voitko uskoa? Minä! Vahingossa!” Sherlock huudahti turhautuneena. ”Kun olen kotona, en voi olla ajattelematta sinua, enkä pysty edes menemään rikospaikalle, koska tiedän, etten näe mitään sumulta ja ajatusketjuni repeävät liitoksiltaan. Tätä minä juuri pelkäsin, John! Nyt ilman si-… Ilman työtäni en ole enää mitään.” Sherlock haroi hiuksiaan vapisevin sormin. ”Se on koko totuus, John!” Hän löi nyrkillä ovea. ”Sinä tiedät, miten vaikeaa tämä kaikki on minulle, joten mikset vain anna minulle anteeksi ja tule takaisin kotiin?... Olit oikeassa kaikesta. Minä olen itsekäs paskiainen ja… minuun pätee myös se toinenkin sanomasi asia. Anna anteeksi, että pidin sinua itsestäänselvyytenä.”
”Mikä asia?” John kysyi. Hän seisoi käytävässä osittain toinen kylki Sherlockia kohti varautuneena, kaksi painavaa kauppakassia käsissään.
”John…” Sherlock kapusi seisomaan. Se oli John! John oli ne nilkuttavat askeleet rappusissa. Miten minä en tajunnut?
”Mikä asia?” entinen sotilaslääkäri toisti.
”Kuulit kaiken. Tiedät tasan tarkkaan, mistä puhun, John”, Sherlockin totesi kuivasti, mutta hänen äänensä värähti hieman nimen kohdalla.
”Niin minäkin luulin. Silloin”, John vastasi hiljaa, tuijottaen herkeämättä Sherlockia tiukasti silmiin. Kuului kuinka oven lukkoa räplättiin sisältäpäin. Sherlockin katse hyppi kaulukselta huuliin ja hiusrajaan, takaisin aataminomenalle, uskaltamatta kohdata kuitenkaan täysin toista. Sarah ryntäsi käytävälle. ”Voi John! Olisit kuullut, mitä kaikkea – ” Se oli kuitenkin tarpeeksi. Sherlock tavoitti itsensä taxissa. Hänen rintalastaansa puristi ja otsaan ja ohimoille alkoi muodostua pistävää särkyä.
Sherlock haroi hiuksiaan vapisevin sormin. Hän ei aio palata. Hengitys värisi omituisesti. John oli niin kylmä. Miten hän pystyi olemaan niin kylmä?
Enää Sherlockin ei tarvinnut etsiä persialaista tohvelia. Se oli juuri siinä, mihin hän oli sen jättänyt. Mutta se oli tyhjä. Sherlock kopeloi paniikissa tohvelia, mutta siellä ei ollut savukkeen savuketta. Lautaspino pirstoutui lattiaan.
”Sherlock, kultaseni, oletko kunnossa? Kuulin kauheaa meteliä niin ajattelin tulla tarkistamaan – ”
”Hanki minulle savukkeita.”
”Mitä? Mutta älähän nyt…”
”Hanki minulle savukkeita!” Sherlock karjaisi raivoissaan ja paiskasi tyhjän askin rouva Hudsonia päin. Vanha nainen perääntyi hätääntyneenä ovesta.
Hän ei aio palata.
John istui sohvalla ja tuijotti kännykän mustaa näyttöä kädessään. Hän veti syvään henkeä ja painoi virtanäppäintä. Ensi yrittämällä sormi lipsahti ja koodi meni väärin. Ei ihme. Hitaasti näyttöön syttyi valo. Taustakuva nousi harmaudesta. Näyttö välähti muutaman kerran, ennen kuin pieni kone alkoi metsästää lukemattomia lukemattomia viestejä satelliittien välistä.
Sarah sanoi jotain, mutta John ei kuullut. Hänen tietoisuutensa oli jossain aivan muualla kuin täällä, tässä turvapaikaksi osoittautuneessa huoneessa.
Tekstiviestejä oli kolminkertainen määrä ääniviesteihin verrattuna, mutta John ei halunnut lukea niitä. Hän jotenkin vaistomaisesti tiesi, ettei niiden sisältö välttämättä ollut kovinkaan miellyttävää. Hän soitti vastaajapalveluun.
Seitsemän ensimmäistä viestiä olivat pelkkää sekunteja kestävää hiljaisuutta. Kolahduksia, hiljaista hengitystä. Kahdeksannessa sanottiin: ”Hei, John. Minä tässä, Sherlock… voi hitto”, ja viesti katkesi.
John kuunteli viestit läpi, yhden kerrallaan, palan kasvaessa hänen kurkussaan.
”Hei, John. Minä tässä vain… Tuntuu, kuin soittaisin uudestaan ja uudestaan vain kuullakseni äänesi sanovan: ’Hei, tässä dr John Watsonin puhelinvastaaja. En ole juuri nyt tavoiteltavissa, jätä viesti.’” Hiljainen tuhahdus. ”Typerää, eikö? No, on sekin jotain…”
”Hei, John, minä tässä. Taidan olla tulossa hulluksi. Kuuntelin äsken, kuinka joku kiipesi portaita ja ajatteli, että se olet sinä. Sitten kuuntelin tarkemmin ja se olikin vain rva Hudson. Ei minun olisi pitänyt joutua kuuntelemaan tarkemmin.”
”Mitä helvettiä sinä haluat minun sanovan! Olen sanonut jo kaiken! Tuo sinun välttelysi alkaa pikkuhiljaa ärsyttää minua, John! Ja miten ihmeessä sinä luulet pystyväsi maksamaan vuokran ilman minua? Miten! Senkin ärsyttävä lapsellinen nyyhkyttävä koira!”
”Hei, John. Sherlock tässä taas. Anteeksi tuosta edellisestä viestistä, en tiedä, mikä minuun meni. Olen pahoillani… Mutta olin kyllä ihan oikeassa; miten sinä aiot maksaa vuokran armeijan apurahalla? Siis olen nyt tosissani, joudut tätä menoa köyhäintaloon!”
”Hei, minä tässä. Anteeksi nyt niistä molemmista viesteistä. Et sinä mihinkään köyhäintaloon joudu. En anna sen tapahtua.”
”Tulisit vain kotiin.”
John yritti turhaan peittää käsillään nyyhkytyksensä.
Ei kokaiinia. Ei kokaiinia.
Hämärä peitti kaiken harmaaseen tuhkaan. Katulamppujen oranssi valo kiipesi haparoiden Sherlockin kasvoille. Fosfori sai tikun loistamaan ja tuli tarttui helposti sydämeen. Liekki paloi hetken hämillään, mutta rauhoittui pian, ja nieli vähä vähältä kynttilän steariinia.
Sherlock kiristi kuminuhaa hampaillaan käsivartensa ympärille. Ovelta kuului koputus. Kuin aseen laukaus se repi Sherlockin tärykalvoja, jännitti kaikki lihakset. Valeli toivolla. Hän ei uskaltanut edes nielaista. Tuijotti vain ovea.
John tunsi veren kohisevan kehonsa läpi sykähdyksin, jotka saivat kädet tärisemään ja polvet heikoiksi. Maailma keinahteli hiljaa.
Avain oli itsepäisesti päättänyt, että sen oli parempi olla lattialla kuin Johnin käsissä. Mies puristi tiukasti silmänsä kiinni ja veti syvään henkeä. Hän pakotti omille teilleen haluavan, turhan pieneksi suunnitellun rautahilun lukkoon.
John puri hetken epävarmana alahuultaan ja avasi sitten oven.
Sherlockin laiha hahmo piirtyi ikkunaa vasten likaiseen valoon. Tupakansavu kiemurteli katonrajassa.
Näkymä oli kuin maalaus. Oli aivan hiljaista. Vain kynttilän pieni liekki kertoi elämästä, se välkähteli Sherlockin tuijottavaista silmistä.
John huomasi lusikan, neulan ja epämääräiset pienet pussit kahvipöydällä. Jäinen koura puristui Johnin sisälmysten ympärille ja hän tunsi palan vain kasvavan kurkussaan.
En tiedä mikä sen teki, mutta jotakin liikahti. Oliko se äänetön kuiskaus, nielaisu, sillä ei ole väliä. Jokin sai viimein Sherlockin aivot rekisteröimään miehen ovensuussa, kauppakassit käsissään. Uudet kauppakassit tällä kertaa. Makeanimelä tuoksu leijaili hänen sieraimiinsa. Tulit kotiin…
”John”, hän henkäisi. Jotakin räjähti, katkaisi viimeisetkin esteet. Suupielet nytkähtivät. Mies ryntäsi huoneen poikki, oli kompastua mattoon. Hän puristi lyhyemmän hetkeksi syliinsä. Hänen suoniinsa levisi kutkuttava lämpö. Yhtä nopeasti Sherlock kuitenkin kokosi itsensä ja hetki oli ohi. Hän irrotti otteensa ja kääntyi pois, mutta lämpö jäi, se vain kasvoi. Tulit kotiin!
John nielaisi. Kun hän katseli Sherlockia, hänelle tuli mieleen viisivuotias jouluaamuna, kun lahjat on avattu ja niillä pääsee viimein leikkimään.
Sherlock irrotti nopeasti kuminauhan ja viskasi sen nurkkaan. Suupielet nykivät, hänen oli vaikea olla hymyilemättä korviin asti.
John tuijotti Sherlockia kulmiensa alta tämän kääntyessä takaisin hänen puoleensa ja laski kassit lattialle. Tämä innostus… ”Oletko sinä huumeissa?”
Sherlock purskahti nauruun. ”En! En tietenkään ole! Mistä sinä tuollaista sait päähäsi? Naurettavaa!”
John vilkaisi kahvipöytää.
”Ai, nuo? En ihan ehtinyt”, Sherlock vastasi ja heilautti kättään huolettomasti.
John vilkaisi Sherlockia kulmat kurtussa ja napsautti valot päälle. Sherlock räpytteli hetken kirkkauteen tottumattomia silmiään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, alaluomien iho oli sinertävää, kuin mustelmilla ja ohut verisuoniverkko kurotteli iiriksiä kohti reunoilta. Sininen, ehkäpä satiininen aamutakki roikkui kapeilla olkapäillä, valkea t-paita näytti harmaalta.
Johnista tuntui, että Sherlockin poskipäät olisivat olleet terävämmät kuin yleensä ja hiusten kiilto oli himmentynyt. Ja pupillitkin olivat laajenneet. Ne kyllä harittivat myös hieman, mutta se saattoi johtua väsymyksestä ja laajeneminen innostuksesta tai mistä tahansa. John siristi silmiään ja tutkaili vielä miestä. Sherlock näytti siltä, kuin voisi alkaa pomppia ylös alas minä hetkenä hyvänsä.
”Olitko huumeissa aamulla?”
”Ei, en! En ole nytkään! Älä katso minua noin, en oikeasti ole.”
”Oletko varma? Anna kun katson”, John murahti ja tarttui Sherlockin käteen, jota vielä äsken oli koristanut eltaantunut kuminauha. Sherlock vain nauroi. John tutki miehen kyynärtaipeen tarkasti pistonjäljiltä. Hän mutristi huuliaan. ”Näytät siltä, kuin et olisi syönyt tai nukkunut viikkoon.”
”Ai… No ei ihme, että minulla onkin sudennälkä! Hyvä että huomasit tuoda kiinalaista.”
”Odotas nyt vähän… Siis, etkö oikeasti ole syönyt viikkoon?”
”Suunnilleen viikkoon, en. Tule nyt, minä näännyn kohta!”
Sherlock noukki neulan ja pussukat pois ruoan tieltä, kun John keräsi vanhoja astioita ja vei ne keittiöön. Hän laski ne tiskialtaaseen ja valutti päälle vähän vettä.
John nojautui molemmin käsin tason reunaan ja puristi silmänsä kiinni. Hän kuuli kuinka Sherlock availi hänen tuomiaan pahvirasioita.
”Minulla on yksi ehto”, John pakotti suustaan.
”Minkä suhteen?”
John käännähti ympäri ja levitti käsiään. ”Kaiken!” Veltot sormet läimähtivät reisiä vasten. ”Me emme voi palata pelkiksi vuokranjakajiksi. En pysty siihen.”
”No, kerro se ehtosi.”
”Haluan varmuuden tästä. Sinusta ja minusta. Että olet nyt kumppanini. Tämän täytyy olla virallista.”
”Tuo oli kyllä enemmänkin vaatimus kuin ehto”, Sherlock totesi. Hän oli tullut myös keittiöön ja nojasi nyt ovenkarmiin. John katsoi häneen niin synkästi, että hän ei voinut olla naurahtamatta. ”Mutta hyvä on. Jos tämä virallisuus on sinulle noin tärkeää, niin totta kai.”
”Ei. Ei, sinä et nyt ymmärrä.” John ynähti hieman epätoivoisena. ”Minulle ei riitä vain tieto siitä, ei enää. Minä uskon jokaisen sanan sinun suustasi. En pysty elämään sellaisessa epävarmuudessa, että joku päivä sinä vain saat mahti-idean vaikka ruveta heteroksi, tai jotain.”
”Älä ole typerä. En minä voi vain päättää olla hetero, ei se niin toimi.”
”No sinusta en kyllä yhtään ihmettelisi! Mutta mitä tarkoitan on, että et voi yhtenä päivänä olla niin, että John, tule tänne, ja toisena, että John mene pois ja sitten taas, että John tule tänne. Ymmärrätkö? No yritä nyt edes ymmärtää!”
Sherlock nauroi makeasti ja John punastui korvannipukoitaan myöten.
”No anna, kun selitän tämän toisin”, John sanoi yrittäen kerätä malttiaan. ”Minä… tai siis… Mistä minä voin tietää, ettet pyytänyt minua palaamaan vain, koska olen parempi assistentti kuin herra Pääkallo.”
Sherlock katseli Johnia hieman epäluuloisena. ”Mitä haet takaa?”
”Vastaa vain kysymykseen.”
”Mutta sehän oli retorinen kysymys!”
”Ihan sama! Mistä minä voin tietää, ettet pyytänyt minua palaamaan vain työsi takia?”
”No, koska… en… pyytänyt?”
”Sherlock!”
”Mistä minä taas voin tietää, mitä sinä haet takaa! Tämähän on näitä ’tunne’-juttuja, ei ihan minun alaani!”
Johnin kasvoille levisi hymy. Sherlock oli vastannut, ja hän oli vastannut oikein ihan vahingossa. Ei ehkä aivan suoraviivaisesti, eikä kaikkea yhdellä kerralla, mutta ihan tarpeeksi perusteellisesti. ”Tarvitsen myös todisteita meistä. Aika-ajoin.”
Sherlockin otsa oli ärtymyksen juovittama. ”Minkälaisia todisteita? Tarkoitatko seksiä, vai halailua? En tiedä, onnistuuko minulta se halailu-osuus.”
”Tiedät kyllä mitä tarkoitan”, John vastasi rauhallisena.
”Totta kai tiedän. Olenhan maailman ainoa konsultoiva etsivä. Oliko siinä kaikki kohdat? Onko meillä nyt sitten sopimus?”
John puri huultaan.
”No mitä nyt vielä?” Sherlock tuhahti.
John tunsi häpeän kuumottavan poskillaan ja käänsi kasvonsa pois.
”Sano nyt vain. Tämä pitkittyy liikaa.”
”En halua, että tätä kailotetaan.”
”Anteeksi mitä? Ensin haluat virallisen parisuhteen, ja nyt sitten oletkin kaappihomo?”
”Tiedän!” John parahti. ”En vain ole valmis vielä…”
”Sinä et ikinä tule olemaan valmis. Ja mitä väliä sillä muutenkin enää on? Kaikki ajattelevat jo valmiiksi, että olemme pari.” Sherlock käveli puhuessaan takaisin olohuoneen puolelle ja alkoi syödä. ”Ja kai tajuat, että Sarah tietää? Samoin rva Hudson. Etkö muista, mitä Donovan sanoo aina kun tapaatte? Lestrade itse asiassa taitaa olla ainoa, joka ei ole kehittänyt minkäänlaista teoriaa meistä.”
”Ai, no… Taidat olla oikeassa…”
”Kuten aina.”
”Ja kuten aina, käyttäydyt kuin hitonmoinen aasi.”
Sherlock rypisti kulmiaan.
”Unohda”, John mutisi ja lysähti nojatuolilleen. Hän otti yhden pahvirasioista käsiinsä ja alkoi sörkkiä riisiä.
”Olet nyt siis vihainen minulle?”
”Yritän syödä.”
”Minä sanoin vain totuuden. Tuo on jo typerää.”
”Kaikki mitä teen on aina typerää! Anteeksi nyt vain, jos en aina toimi täysin sinun logiikkasi mukaan, mutta minulla sattuu olemaan tunteet! Tiedän varsin hyvin, että olet oikeassa, mutta olisi kiva, jos et hieroisi suolaa haavoihin joka välissä. Se ei mitenkään muuta sitä faktaa, että tietyt asiat tuntuvat minusta pahalta.”
”John, älä jaksa olla noin lapsellinen. Päätäni alkaa särkeä.”
”Sanoo mies, joka aikoi retkahtaa kokaiinin käyttöön, koska minä vähän suutuin!”
Kaikki jähmettyi paikoilleen.
”Anna anteeksi”, John huokaisi.
”En minä aikonut käyttää, koska sinä ’vähän suutuit!’”
”Tiedän, tiedän… Minä vain…” John veti syvään henkeä ja hieroi sormenpäillä silmiään. ”Tiedätkös… tämä kaikki olisi minulle paljon helpompaa, jos vain sanoisit minulle sen. Kolme pientä sanaa ja se olisi siinä.”
”Sanoisin mitä?”
”Että rakastat minua.”
”… Sinunhan pitäisi tietää se muutenkin.”
”Niin… Eivätkä kaikki vain ole kykeneviä sanomaan sitä ääneen. Ei sen niin väliä.”
”Minä olen täysin yhtä kykenevä sanomaan sen ääneen kuin kuka tahansa muukin!”
”Ihanko tosi? No sano sitten.”
”…”
”Sitähän minäkin.”
”Ei, John! Minä…” Sanat takertuivat Sherlockin kurkkuun. Niiden oli ollut niin mukava olla rauhassa Sherlockin sydämessä ja nyt tuo yllytyshullu mies sitten yritti saada niitä ulos. Ne eivät halunneet ulos. Ulkona saattoi olla kylmä ja ilma saattoi olla niille myrkyllistä. Eihän näin tietenkään ollut, nehän olivat vain sanoja, mutta ne takertuivat silti kynsin hampain Sherlockin kurkkuun. Ne kirkuivat pienillä äänillään ja imivät viimeisenkin värin Sherlockin kasvoilta. ”Minä rakastan sinua”, Sherlock pihahti. Hänen äänensä oli korkea ohut kiekaisu ja heti kun kurkku avautui, häneen tulvahti omituinen kuumuus, josta ei osannut sanoa, oliko se epämukavaa vai ei.
Johnin taas valtasi pehmeä lämpö ja huojennus, hän tunsi itsensä onnelliseksi. ”Minäkin rakastan sinua.”
”No sepä kiva! Pitäisikö kutsua oikein rva Hudson tänne ja järjestää suuret mahtavat juhlat!” Sherlock ärähti.
”No... Me voisimme kyllä juhlia ihan kahdestaankin”, John totesi vinosti hymyillen ja hivuttautui Sherlockin viereen.
”Ja sinulla ei ole mitään muuta mielessä, niinkö?”
”Ei, eipä taida. Olen kuitenkin yliluonnollisesta Sherlock-sietokyvystäni huolimatta vain ihminen. Mies vielä kaiken lisäksi.”
”Ihan tosi? Mikäs minä sitten olen?”
”Sanoisin, että alieni. Tai haltia. Kyllä, voisit olla haltia.” John nyökytteli päätään.
”Haltia?” Sherlock naurahti. ”Ai niin kuin Legolas, vai?”
”Ei, vaan ennemminkin Galadriel. Ja minä olen Se Yksi Sormus!”
”Voi hyvä Luoja, John! Pidä perverssit fantasiat omana tietonasi!” Sherlock nauroi järkyttyneenä Johnin repiessä vaatteita päältään ja hyökätessä hänen kimppuunsa suudelmin ja hyväilyin. Himo kupli Johnin alavatsasta koko kehoon ja sai hänen päänsä sen verran sekaisin, että Sherlockin t-paidasta tuli ärsyttävä painikumppani herkullisen ihon tiellä.
Oveen koputettiin ja rouva Hudsonin astuessa sisään John kirmasi keittiöön piiloon vain pieni tyyny suojanaan (kiroillen hartaasti mielessään).
Sherlock huokaisi hivenen ivallisesti ja ponnahti jaloilleen. ”Rouva Hudson, taisit tulla hieman epäsopivaan aikaan.”
”Ai teillä oli touhut jo käynnissä? No voi, olen hirvittävän pahoillani”, rva H höpötti Sherlockin työntäessä häntä lempeästi kohti ovea. ”Minä vain ajattelin tuoda näitä tällaisia, etteivät lakanat menisi niin likaisiksi.” Vanha rouva ojensi kondomipakkausta Sherlockille.
Sherlock nappasi sen hänen kädestään ja katsoi sitä hetken hämmentyneenä. ”Ai… Kiitos. Jos ei sinulla ole mitään muuta asiaa, rouva Hudson, niin hyvää päivänjatkoa!” Sherlock tokaisi, sulki oven vuokraemäntänsä nenän edessä ja lukitsi sen vielä turvaketjulla.
”Sherlock?” John kysyi epävarmana keittiön varjoista
”Voit tulla jo, John” Sherlock vastasi juuri ennen kuin ulko-ovi avautui jälleen ja vaaleaksi värjätty vanhan naisen hiuspehko työntyi ketjun antamasta välistä sisään. ”Tai älä sittenkään”, Sherlock tokaisi ja käännähti taas ovelle. ”Mitä nyt taas?” hän jatkoi rva H:lle ääni kireänä ärtymyksestä.
”Minulla vain tuli tuossa mieleen, että te pojat saattaisitte pitää kermavaahdosta”, rouva höpötti ja hymyili herttaisesti.
Sherlockin kulmat rypistyivät epäluulosta. ”Kermavaahdosta?”
”Kermavaahtoa!” John huudahti innoissaan, kipitti tyyny yhä suojanaan ovelle ja otti hehkuen vastaan rouva Hudsonin tarjoaman alumiinisen pullon.
Sherlock paiskasi oven kiinni ja laittoi sen takalukkoon. ”Mitä hittoa me kermavaahdolla!” hän sähähti, mutta Johnin käsi ravisteli jo täpinöissään pulloa. Hän heitti päänsä takakenoon ja pursotti ainetta suoraan suuhunsa Sherlockin inhoa ja epäuskoa lähettävän katseen alla. John päästi leikkisän, king kong –maisen karjaisun ja ravisteli päätään.
”Jos luulet tuon kiihottavan minua, John, olet täysin väärässä”, Sherlock sanoi inhoten.
John nauroi onnellisena ja kiepautti toisen kätensä Sherlockin harteille. ”Ja nyt on sinun vuorosi, Jane!”
”Vain kuolleen ruumiini yli, John! Tuo on iljettävää!”
”Iljettävän ihanaa!” John huudahti nauraen ja pujotti sormensa Sherlockin hiuksiin. ”Suu auki”, John sanoi Sherlockin väistellessä pullon suutinta, jolla John yritti osoittaa Sherlockia suuhun. ”Avaa suu”, John maanitteli Sherlockin puristaessa huulensa tiukemmin yhteen. ”Avaa nyt, minun mielikseni.”
”En varm–!” Samassa John pursotti Sherlockin suun täyteen kermavaahtoa. Harmi vain puolet kuitenkin levisi Sherlockin huulille ja pitkin leukaa ja kohta hänellä oli maidonvalkea parta. John nauraa hekotti Sherlockin kiroillessa ja yrittäessä epätoivoisesti pyyhkiä leukaansa, kuitenkaan koskematta vaahtoon. Tiedättehän, se ei ole kauhean mahdollista.
”Anna kun minä autan”, naurukohtauksesta toipunut John hykerteli ja otti Sherlockin likaantuneen käden omaansa. Hän nosti käden huulilleen ja imi nautiskellen kermavaahdon sormista. Sitten hän nosti kätensä Sherlockin poskille ja alkoi nuolla ja suudella valkeaa vaahtoa miehen suupielistä. Sormet kietoutuivat mustiin kiharoihin. Hiljainen huokaus pääsi huulilta.
John huomasi räpyttelevänsä kermavaahtoa silmistään Sherlockin hytkyessä naurusta. Johnin irrottauduttua hetkeksi Sherlockista, se mokoma peitti hänen kasvonsa kermavaahdolla ja nauroi nyt katketakseen iskusta hölmistyneelle kumppanilleen.
John kaatoi hänet sohvalle hieroen samalla valkean aineen kasvoistaan miehen rinnalle.
Sherlock nauroi niin aidosti, kuin hän vain Johnin seurassa pystyi.
Koputus kuului jälleen ja nyt molemmat murahtelivat ärtyneinä.
”Sherlock?” kuului rva H:n ääni oven takaa.
”Painukoon hiiteen koko rouva Hudson!” John kähähti, mutta Sherlockin huulille levisi ilkikurinen hymy ja hän vinkkasi silmää, ennen kuin alkoi voihkia täysin palkein. ”Ah, ah, aah! John! John!” hän lähestulkoon huusi ja Johnin hämmentyneille kasvoille levisi oivalluksesta riemastunut hymy, kun hän yhtyi Sherlockin huutoon. Kun he lopettivat muutaman minuutin kuluttua, he molemmat tärisivät äänettömästä naurusta. Jos ei mikään muu auta, niin sentään tällainen meteli pitäisi tungettelevan vuokraemännän pysymään poissa.
”Sherlock?” kuului epävarma ääni oven takaa. Sherlockin silmät revähtivät auki. Ääni ei nimittäin kuulunut rva H:lle. Se kuului Lestradille. Sherlock ei keksinyt tarpeeksi voimakasta kirousta vaan tyytyi purkamaan turhautumistaan ja ärtymystään lyömällä nyrkkinsä sohvaan. ”Pue yllesi, John!” hän ärähti hiljaa samalla kun kietoi aamutakin yllensä ja harppoi avaamaan oven.
Lestraden ilme oli kyllä valokuvan arvoinen. Hänen leukansa oli kuin loksahtanut sijoiltaan ja otsa oli epäuskosta rypyssä kuin tyllihame.
”Iltapäivää, Lestrade”, Sherlock tervehti tavalliseen viileään tapaansa ja vilkaisi olkansa yli huomaten Johnin napittavan jo tulipunaisena paitaansa. ”Mitä on tapahtunut?” Lestrade astui hämmentyneenä Sherlockin vanavedessä peremmälle.
”Se ei ollut sitä miltä kuulosti!” John kivahti hätääntyneenä. ”Rouva Hudson on häirinnyt meitä koko päivän ja ajattelimme, että noin pitäisimme hänet kertaheitolla poissa oveltamme. Ja minä en aloittanut sitä, se oli Sherlockin idea!”
”Kuten kaikki hyvät ideat ovat”, Sherlock totesi tyynenä.
”No sehän selittääkin”, Lestrade naurahti ja oli kuin hän olisi hengittänyt vapaammin. ”Minä jo luulin, että te kaksi… Mutta olisihan se ollut aika epätodennäköistä.”
Sherlock ja John vilkaisivat toisiaan ja John tunsi punastuvansa entistä pahemmin. Sherlock napautti muutaman kerran suupieltään ja katsoi merkitsevästi Johnia. ”Asiaan, Lestrade.”
John pyyhki nopeasti molemmat suupielensä hihaansa ja alkoi sukia hiuksiaan järjestykseen. Sherlock kuunteli keskittyneenä Lestraden sanoja, mutta John kuuli vain epämääräistä huminaa.
”Totta kai. Tulen pian perässä”, Sherlockin ääni sanoi transsin läpi ja John säpsähti hereille.
”Mahtavaa, John!” Sherlock huudahti innoissaan Lestraden lähdettyä. ”Täydellistä, aivan täydellistä!” Hän alkoi vetää nopeasti vaatteitaan ylleen puhuen samalla omiaan ja elehtien hurjasti käsillään. ”Mennään, John! Ja laita nyt hyvä mies kalsarit jalkaan.”
”Meillä oli juttu kesken! Et voi lähteä noin vain, meillä oli niin hauskaakin!”
”Älä viitsi marista, John, kohta on kymmenen kertaa hauskempaa. Ja laita nyt ne kalsarit jalkaan. Luuletko, että näyttäydyn seurassasi, kun olet pukeutunut noin?”
”Mutta kun minua panettaa!”
Sherlock tuhahti ja pyöräytti silmiään. ”Jos välttämättä haluat jäädä”, hän tokaisi ja penkoi hetken paperipinojaan. ”Tuo jäi arkistoihini yhdestä tapauksesta. Soita numeroon ja sano olevasi Sherlock Holmesin ystävä. Saat ilmaisen huoran tuossa tuokiossa”, Sherlock selosti antaessaan käyntikorttia Johnille.
”En halua mitään kuppaista huoraa! Haluan sinut…”
”Jos et lakkaa ruikuttamasta saat jäädä tänne. Hyvä valinta. Sinulta puuttuu neule. No niin, mennään.”
Suhteemme lähti vihdoin pyörimään ja vaikka tiedän, että Sherlockin kanssa mitä vain voi tapahtua, on yksi seikka varma; tulen aina jäämään kakkoseksi kilvassa Sherlockin ajasta ja huomiosta. Minulle selostettiin tämä jo ensimmäisenä yhdessäelomme päivänä, mutta nyt vasta todella tiedostan sen ja se sattuu. On toinenkin seikka, jonka tiedän varmaksi; se tulee aina sattumaan, mutta minä kestän sen. Minun täytyy.
