Disclaimer: Rowling omistaa kaiken hänelle tunnistettavan, en saa rahaa tästä.
Author: Odoshi, it's meh
Title: Unelmien ja unien maailmassa
Genre: angst, heroiini, femme
Paring: Hermione Granger/Pansy Parkinson
Raiting: K-11
Warning: huumeidenkäyttö, itsemurha
Summary: Vielä kerran he saisivat kantaakseen taakan, raskaan mielen ja tuskaisen kaipuun niihin hetkiin, jotka silloin olivat arkea – vain pieni pala onnea suuressa kokonaisuudessa.
A/N: Ficlet300 Hermansy-fiilistelyä, joka tulee samalla olemaan mun päätös femmekympille. Mä oon jo alusta asti miettinyt, että tahdon yhden OTPfemmeilyistäni eli Hermansyn säästää sinne aivan loppuun ja tässä tämä nyt sitten on. Ei mitään maata mullistavaa, lähinnä tunnepainotteista kakkaa. Tämmöstä. En tiiä. Kuitenkin elän kommenteista!
Haasteet: Femme10 ja Ficlet300 sekä Kaiken maailman ficlettejä vol. 2 (uni)
Unelmien ja unien maailmassa (Ficlet300: 223. Uupumus)
Se oli kuin herkkää unelmaa – unen omaista unta vailla murhetta tai pelkoa eilisestä. Sota oli ohi ja kaksi sielua löytäneet toisensa muodostaen kierrellen ja kaarrellen yhden, yhteisen valoisamman tulevaisuuden.
”Eikö sinusta koskaan tunnu, että tämä olisi jotenkin outoa”, Pansy kysyy varoen tarkoittaen sitä, joka heidän molempien mielissä oli silloin tällöin käynyt. He olivat vihanneet toisiaan koulussa ja olleet jatkuvasti vastatusten ja täysin eri maata – Rohkelikko ja Luihuinen.
”Ei enää”, Hermione vastaa vilpittömästi hymyillen. Onnelisuuden kukat loistivat laventelinsineään kevään herätessä heidän ympärillään muuttuen kesäksi, joka harmaantui syksyyn takka tulen äärelle toisen kainaloon. Lopulta tuli talvi kaikessa valkoisuudessaan, heidän ensimmäinen talvensa, josta he saattoivat nauttia vapaasti ilman raskasta taakkaa sydämmellään. Lumienkeleitä hauraaseen puuterilumeen ja rakkauden tunnustuksia tuuleen hukkuvina kuiskauksina.
Ja nyt oli jälleen kesä – sen lämpö ja raikkaus kutitellen kehoa ja mieltä täynnä energiaa.
Suudelmat painautuivat vasten toisen tytön huulia luvaten vieläkin onnellisempaan huomista ja uskallus kuiskata yhteisestä asunnosta oli enemmän kuin mikään muu sen hetken maailmassa.
(Älä koskaan unelmoi elämääsi täydellisessä onnellisuuden jatkomossa oli ajatus, jota he kumpikin vieroksuivat)Vielä kerran he saisivat kantaakseen taakan, raskaan mielen ja tuskaisen kaipuun niihin hetkiin, jotka silloin olivat arkea – vain pieni pala onnea suuressa kokonaisuudessa.
Unet vetivät maailman nurinkurin muistuttaen sodasta, sen varjoista ja kuolemasta. Painajaisia yöstä toiseen, Pansy vaikeroi tuskissaan eläen elämänsä synkimmät hetken uudelleen ja uudelleen toisessa todellisuudessa, josta pian tuli hänen vankilansa – todellisuus, jota ei voinut paeta.
(Ei uskalla nukkua enää öisin – pelkää liikaa unia.)Pansy ottaa päivittäisen annoksensa – salaa tietenkin – vetäen valkoisen viivan nenäänsä tutkien hetkellistä mielen rauhaa, sydämen kiihkoutuneen tilan ja vapauden sykettä sielussaan. Hetkellisesti sota oli poissa mielestä, poissa maaimasta eivätkä edes Hermionen kyyneleiden kehystämät kasvot näyttäneet surullisilta.
”Sinun on päästävä eroon tuosta”, Hermione anelee, mutta pyynnöt kaikuvat kuin kuuroille korville
(olisi ollut helpompaa puhua seinille). Pansy ei välittänyt, hän oli löytänyt keinon paeta maailmasta, jota edes Hermione ei ollut kyennyt poistamaan, ei kokonaan, siellä se oli syvällä hänen mielessään unohdettuna ja piilotettuna.
Sekava maailma ja kuvasarjat, jotka sekoittuivat todelliseen ja epätodellisuuteen. Rakkaus jäi silloin vain toiselle sijalle, eikä sekään ollut tarpeeksi. Hermione tunsi sydämensä murtuvan ja taakan olevan suurempi kuin koskaan aiemmin sydämessään – riutuva tyttö, jota rakasti, muttei saattanut enää pelastaa.
Pansy tanssimassa yhteisenasunnon olohuoneessa, musiikki soi taustalla aivan liian kovalla, eikä itkultaan Hermione enää halunnut huutaa aika-lisää tähän elämään.
Tanssiva keho muuttuu veltoksi, kaatuu vasten lattiaa sätkien hetken kunnes keho pysähtyy maailman kanssa. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti – aivan liian nopeasti ja Hermione tunsi, kuinka mieli muuttui mustaksi ja selkään kasvoi hopeiset siivet.
Askel kerrallaan, rappusia, ylös ylös ylös.
Hän oli siellä, maailman laidalla, jossa tuuli kutitteli hänen hiuksiaan ja taivas itki. Tuohon taivaaseen hänkin halusi – siellä oli myös hän vailla pelkoa huomisesta.
Aukaisten valkoisena aurinkoa vasten hohtavat siipensä hän katosi aamunkoittoon.
(Viimeinen pakotie, mahdollisuus, toive, unelma, mutta entä jos se kaikki olikin vain hatara unenkaltainen unelma?)
