Alaotsikko: vanhanajan valta- sekä muista suhteista, songfic - oneshot
Nimi: Fairness
Kirjoittaja: R.H.E
Ikäraja: K11
Genre: one-shot, songfic, het, drama, romance, dark
Paritus: Redye C./Desiré G.
Tekijänoikeudet: juoni on minun, Redye myös, Desiré kuuluu luojalleen parhaalle ystävälleni
Varoitukset: kuvailtua seksiä
Summaus: Ja silti minä olen rakastunut, rakastunut siihen ainoaan mahdottomaan ja kiellettyyn. Minä olen pettänyt koko meidän puolemme rakastumalla viholliseen.A/N: Jotain hyvin erilaista tällä kertaa!
Fairness kuuluu osaksi suurempaa kokonaisuutta, joka on kyllä vielä niin kesken, että voi olla ettei koskaan valmistukaan. Silti ajattelin julkaista tämän omanaan, ehkä juonesta jotenkin saa kiinni taustoja tietämättä
Tapahtumat sijoittuvat aikaan satoja vuosia sitten jossain kaukana, kaukana täältä. Lyriikat kuuluvat Stratovariuksen kappaleeseen
Fairness Justified, joka toimi tekstin innoittajana.
Sekavasta selityksestä huolimatta, toivottavasti luet ja kommentoitkin jotain
Fairness
Ne lämpimänruskeat silmät, tulenpunaiset huulet yhtä polttelevat kuin laineina selkään laskeutuvat hiukset, juuri sopivasti, ihan vähän vain, ruskettunut iho ja pitkät ripset. Täydellinen vartalo, ei liian hoikka tai muodokas, kuin saalistaan vartioivalla kissalla. Ilkikuriset hymyt, pieni flirtti päällä kaikkien komeiden vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa, kiiltelevät kissansilmät täynnä syvyyttä ja jotain, mihin kukaan ei ole koskaan päässyt kajoamaan. Virheettömät, upeasti kaartuvat kulmakarvat ja tummalla sävytetyt luomet, huomaamaton rajaus silmäkulmissa.
Kaikki ne piirteet tekevät minut hulluksi, ylitsepääsemätön kauneus sokaisee silmäni ja estää löytämästä enää aurinkoa. Hänestä on tullut minulle elinehto, vaikken edes tunne koko tyttöä. En ole koskaan puhunut hänelle, en voikaan puhua, mutta se ei saa haaveitani kuolemaan. Mikään ei voi estää minua haluamasta häntä, sitä ainoaa, jota en voi koskaan saada.
Istun taas linnatornin ikkunalla, katselen kun hän ohittaa portin kasvoillaan tutkimaton hymy. Sydämeni on kuristaa itsensä lähimpiin verisuoniin siitä tiedosta, että minä olen ainoa, joka näkee hänet tällä hetkellä. Kukaan muu ei tunnista mustaan, pitkään viittaan pukeutunutta hahmoa, jonka punaiset hiukset ja kaistale vaaleaa ihoa pilkistävät hupun alta. Hän varoo askeleitaan, ei ota kontaktia vastaantulijoihin, nyökkää pidättyväisesti jos joku luulee tuntevansa ja tervehtii.
Hän ohittaa rautaristikon ja katoaa muurin toiselle puolelle. Nojaan otsani seinään ja isken nyrkillä sen kivistä pintaa, tiedostaen selvästi pään raapaisujäljestä tihkuvan veren.
Minä en voi saada häntä, koska me olemme eri puolilla. Molemmat perillisiä, kyllä, mutta syntymässä vastaanotimme eri arvonimet. Redye Castellar, 17-vuotias aatelinen valtakunnanperijä nimessä ja veressä, kun isäni aika koittaa. Ja tätä menoa se saattaa koittaa hyvinkin pian, ottaen huomioon nykyisen tilanteen vallanpitäjien ja vastustajien välillä. Verta ja menetettyjä ihmisiä, olentoja, asemia ja hetkiä.
Annan itseni valua seinää pitkin hankalaan sykkyrään, mahdollisimman pieneksi vasten sen kylmyyttä ja lohduttomuutta. Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta, pitää kiinni toivottomuudesta ilman sääliä. Se tuntuu hyvältä. Tai ainakin paremmalta. Poskeani pitkin kiirivä hyisyys selvittää järjenjuoksuani, vaikkakin se tarjoaa minulle tällä haavaa pelkkiä kuvia; punaista hiuksissa, huulissa, pitkässä mekossa, valkoista kuvankauniissa kasvoissa, mustaa silmien läheisyydessä. Ja ruskapuiden väriset silmät.
Desiré Garrett, vallankumouksen oma symboli, syntynyt samana päivänä kuin minä, mutta kapinallisten leiriin. Asetettu sukujuuriensa perusteella pahimmaksi vihollisekseni, luotu houkuttelemaan ja sitten tappamaan Kuninkaan vanhin poika. Kuulin suunnitelmasta kerran vakoillessani tytön ja hänen isänsä kaupunkikävelyä – salaista, tietysti – mutta se ei auta. Ei mitään vaikutusta, vaikka tiedän sen menevän juuri niin; viekoittelu, kiintyminen, salamurha. Ja silti minä olen rakastunut, rakastunut siihen ainoaan mahdottomaan ja kiellettyyn. Minä olen pettänyt koko meidän puolemme rakastumalla viholliseen.
Minä olen nähnyt hänet kadullakin ja tiedän tulleeni tunnistetuksi. Korpinmustia, lyhyitä hiuksia ja vihreänkirjavia silmiä ei omista kukaan muu tässä valtakunnassa, sillä geeniperimääni on muuteltu. Siitäkin sain itse asiassa kuulla vahingossa; ennen kuolemaansa äitini kertoi siitä lähimmälle uskotulleen, kaksoisveljelleen eli minun enolleni. Isäni tahdosta sain silmiini puumerkin, vihreää ja ruskeaa muistuttavan spiraalin.
Jottei hän koskaan unohtaisi, kenelle on uskollinen, häntä siteeraten. Minun on mahdotonta piilotella silmieni vuoksi.
Silloin, nähdessäni Desirén sivukadulla erään tiedusteluvierailuni yhteydessä, hän hymyili minulle huulillaan ja silmillään, niin vakuuttavasti että olisin unohtunut siihen, jos hän ei olisi vain jatkanut matkaa. Ohittaessaan minut hän kuitenkin kuiskasi korvaani;
”Me kaksi. Me voimme muuttaa sen, minkä kohtalo määräsi.”Tunsin hänen sydämensä sykkeen ja sen kurittoman hymyn tarkkailtuani häntä niin paljon. Sillä hetkellä olin varma, että meidät oli tarkoitettu yhteen, voittamaan kaikki esteet ja kumoamaan kohtalo, luomaan uusi valtakunta tämän maan tuhkasta. Tunsin yhteyden.
Tajusin tietysti myöhemmin sen olevan ansa, mutta emotionaalinen puoleni ei lisännyt sitä faktaa ”ei”-luetteloonsa. Minä halusin, haluan edelleenkin, vain hänet. En valtaa tai helppoa elämää, en enää. Onko se ainoa toivomus liikaa pyydetty?
I thought I could not find
Someone who's so alike
The way you think, I feel it in my heart
It is so hard to see
what's happening to me
Two souls uniting and can't be apart
All these lonely nights and days left me scarred
* * *
”Des…”
”Shh, shh.”
Sirot, vaaleat käsivarret kietoutuvat kaulaani ja vetävät minut lähemmäs hukuttavan syviä, kiihkosta tummuneita silmiä jotka nauravat omahyväisinä. Huulet taipuvat hymyyn, päästäen läpi katkonaisia henkäyksiä ja kiihtyneen hengityksen. Näen hänen kaulassaan sykkeen, terävän ja mahdottoman salata. Olen seota tästä tunteesta, vetovoimasta joka painaa meidät kiinni toisiimme, koskettamaan varomattomasti ja kaipaavasti. Ei mitään taiteellisuutta tai hienotunteisuutta, ainoastaan ylitsepääsemätöntä himoa punaisen, lilan ja oranssin eri sävyissä, tulta joka puolella.
Me olemme tulessa.
Hänen kapeat sormensa hiuksissani ja poskillani, omat käteni hänen olkapäillään. Liikettä, sähköä, vääriä ja oikeita päätöksiä – enimmäkseen vääriä, niitä jotka tuntuvat liian hyviltä ja petollisilta.
”Rakastatko sinä minua?”
Waiting all my life
this feeling
I have been denied
I'm redeeming
Heavenly divine
Awareness purified
Awaken in the night
I’ve been dreaming
Turhia sanoja, joita en kuitenkaan osaa enää pitää sisälläni. Kehon kontrolloiminen vie kaiken keskittymiskykyni.
Vino hymy, siristelevä katse. ”Rakastan, rakastan, rakastan. Miksi muuten olisin tässä?”
Surmataksesi minut. Minä en sano sitä, vaan kuljetan huuliani hänen leualtaan rintakehälle ja vatsalle. Iho reagoi kosketukseen värähtämällä, kiihdyttämällä olotilaani entisestään, ja hampaani pureutuvat kohtalaisen rajusti taas hänen kaulaansa. Hengittäminen ei enää ota onnistuakseen.
”Miksi me olemme tässä?” Tällä kertaa hän kysyy, sulkee silmänsä kun käteni tukee hänen selkäänsä ja huuleni suutelevat tietään alemmas kuumuutta hohkaavalla iholla.
Pysähdyn hetkeksi tasaamaan hengitystäni ja ajatuksiani. Minä tiedän omat syyni, pelkään ja häpeän niitä, mutta hänen motiiviaan osaan vain epäillä. Suljen omatkin silmäni. Muistelen tähän tilanteeseen johtanutta, hyvin epäonnistunutta vakoiluretkeä, jonka seurauksena törmäsin jälleen kerran punahiuksiseen veriviholliseeni. Pitkä katse, utelias pään kallistaminen, huulilla muodostetut sanat. Majatalon vapaa huone.
”Koska sinun kuuluu surmata minut”, henkäisen lopulta. Tässä punaisessa, lieskojen täyttämässä hetkessä se merkitsee minulle yhtä vähän kuin oma nimeni. Hartain toiveeni toteutui, ja olen valmis maksamaan siitä kaiken, mitä minulla on antaa; oman henkeni. Minulla ei ole enää mitään menetettävää.
Waited for a sign
I've seen it
Heavenly divine
Some fairness will finally be justified
Silmieni raosta näen järkytyksen välähtävän himon sumentamissa silmissä.
”Ei, Redye, ei”, hän kuiskaa korvaani ja vetää minut kiinni kehoonsa. Hänen sirot kätensä pitävät pääni paikallaan, tukevat alaa poskipäiltä leukaperiin. En sano mitään, tuijotan vain tekemättä mitään. Tiedän hänen valehtelevan. Pian valkoiset hampaat pureutuvat alahuuleen. ”Ei tänään.”
Minä tiesin.
Huuleni tavoittavat toiset, hämmentyneet mutta halun voimistamat, pakottaen ne taipumaan yhteiseen kieleen. En halua kuulla enempää.
”Jos ei tänään… niin me elämme tämän yön katumatta mitään.”
If there's a past life
I know you've been all mine
You are forever the one, divine
All these lonely nights and days left me scarred
***
Poskeni nojaa hänen rauhallisesti kohoilevaa rintaansa vasten, toinen käteni hänen kädessään, toinen vyötärön ympärillä. Punainen, läpikuultava huntu kietoo vasemman ranteeni hänen käteensä, eikä minulla ole mitään muistikuvaa, onko se tarkoituksellista vai puhdas vahinko.
En avaa silmiäni. Olen leikkinyt nukkuvaa jo vähän aikaa, toivoen että hän todella luulee minun olevan tällä hetkellä jossain kauniimmassa paikassa. Huoneessa haisee hieltä ja savulta, sekä joltain määrittelemättömältä, joka on voimakkainta tässä, aivan liki toista. Niin lähellä, että tunnen pulssin ja kuulen veren kohinan hänen suonissaan.
Hänen vapaa kätensä liikahtaa omani vieressä, sen joka puristaa meitä tiukemmin toisiamme vasten. Hitaalla, lähes huolimattomalla liikkeellä hän hivuttaa sen leukani alle, sivelee etusormellaan alkavaa parransänkeä. Minun pitäisi luultavasti tehdä sille jotain. Niin leualle kuin tytölle, jonka kosketus on yhtä kipeää kuin jumalaista. Tiedän, ettei tämä tule toistumaan, sillä vaihtoehtoja lopulle on vain kaksi.
Yksi, minä otan ja lähden heti kun hän nukahtaa. Pelastan henkeni.
Kaksi, odotan että hän herää eikä vaihtoehtoa yksi ole enää jäljellä.
En halua pelastua, en oikeasti. Sen sijaan olen aina halunnut kuolla onnellisena, elätellyt toivoa siitä että voisin nukahtaa juuri näin, joku vieressäni lämpimänä ja välittävänä. Nyt voisin saada sellaisen lopun, vaikka tämä onkin enemmän illuusiota kuin todellista onnea.
Yksi kosketus, ja hetki on ohi. Punaiset huulet painavat silmieni väliin pienen suudelman, kevyen kuin linnun siipien räpäytys. Kuin pieni lupaus, että hän ei tee minulle pahaa. Minä melkein uskon sen.
Tuntien kuluttua, kun olen varma että hän nukkuu, avaan silmäni ja katselen hänen viatonta ilmettään, kissanpennun rauhallista olemusta. Salaperäinen ja tumma maski on poissa, ilmestyäkseen entistä vahvempana takaisin hänen herättyään. Mutta nyt hän on aivan tavallinen nuori nainen elämänkumppaninsa vierellä, minun suojeluksessani.
Minä päätän toivoa ja antaa silmieni sulkeutua. En tiedä itsekään, mitä todella toivon, mutta kohtalo kerrankin päättäköön siitä luvan kanssa. Ei ole ensimmäinen kerta, kun jonkin korkeampi taho solmii elämänlankani ja jättää minut selvittämään sitä yksin.
I’m watching when you sleep
And listen as you breathe
I'm close to you and keep you warm
* * *
