Kirjoittaja: howlontothemoon
Ikäraja: K-11
Tyylilaji (genre): Draama
Fandom: True Blood
Paritus/Hahmot: Eric, Godric
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä tekeleestä rahaa
Varoitukset: Fandomin huomioiden on kenties kyseenalaista tarvinneeko näistä erikseen mainita, mutta sanotaan nyt sitten, että verta ja kuolleita (eläviä ja kuolleena pysyviä sellaisia) on menossa mukana (ja niistä jälkimmäisistä myös tuo ikäraja), mutta toisin kuin telkkarissa, vaatteet kestää tällä kertaa päällä
Tiivistelmä: Entisen viikingin uusi alku
Sanoja: 904
”Oletko sinä Kuolema?”
Takkutukkainen poika ystävieni veret kasvoillaan hymyilee minulle ja paljastaa petoeläimen hampaansa.
”Olen minä.”
'''
Se istuu kivellä ja tuijottaa metsän reunaan kyhättyä alttaria jähmettyneenä aloilleen, kuin pikkuinen peikko aamunkoitteessa.
”Uusia jumalia.”
Kaksi tikkua on sidottu toisiinsa ja tuettu pienillä kivillä.
”Aurinko nousee kohta”, saan sanotuksi.
Kuolema kallistaa päänsä kohti taivaanrantaa ja sitten minuun. Jokin sen silmissä on vielä kaukana poissa. Ne eivät ole pelkkää mustaa niin kuin ensimmäisenä yönä.
”Niinpä tekee. Mennään.”
Se loikkaa alas kiveltä, ottaa käteni omaansa ja vie mukanaan.
'''
”Miksi sinä teit minusta...tällaisen?” keksin kysyä kun olemme syvällä luolassa, piilossa elämältä. Valottomassakin on sen verran valoa, että näen selvästi kun sen kasvoilla värähtää jokin. Olen jo valmis pyytämään anteeksi ymmärtämättä miksi, kun se vihdoin vetää ilmaa keuhkoihinsa. (Me emme kuulemma tarvitse sitä, paitsi jos on jotain sanottavaa. Se nauraa kun minä jatkan vain tavan vuoksi ja lupaa, että kyllä minä sitten aikanaan opin).
Kuolema avaa suunsa, mutta pyörähtää ympäri viime hetkellä ja katoaa kuin tuuleen. Rintaani puristaa ja muistan miten isäni katsoi minuun viimeisen kerran ennen kuin sudet tulivat. Minua suuremmat voimat tulevat väliin, tälläkin kertaa.
'''
Kun herään illalla luolassa on tyhjää ja hiljaista. Mietin minne se olisi voinut mennä. Alkaa olla ensilumien aika ja viimeisetkin kuivuneet lehdet kahisevat jaloissa. Ilmassa tuoksuu jokin metallinen, lämmin ja kutsuva.
Saavun metsäaukealle ja näen kuinka Kuolema ottaa viimeisen huikan turkiksiin ja nahkoihin kääriytyneestä piruparasta. Nuotio palaa iloisesti rätisten huolimatta siitä, että sen valvojat makaavat verettöminä tantereessa.
”Olisit voinut jättää yhden minullekin.”
Mutta hymyni hyytyy samassa kun Kuolema pudottaa viimeisen uhrinsa kankaalle. Sen silmissä on jotain vikaa. Kaikki muu ympärillä sumenee ja melkein kompastun jäähtyviin miehenraatoihin yrittäessäni päästä lähemmäs. En halua edes ajatella miltä ääneni kuulostaa kun sanon:
”Mikä sinun on?”
Se tuijottaa minua hetken hölmistyneenä ennen kuin jokin sen silmien takana avautuu ja tunnen kuinka se virtaa minuunkin.
”Verestä eläminen värjää kyyneleet punaisiksi”, se sanoo ja toivoo selvästi etten minä kysyisi miksi.
Me katselemme toisiamme tovin, kuin kaksi orpoa vieraassa maassa. Kuolema kyyristyy ruumiin ylle ja poimii sen taskusta jonkin.
”Minä haluan antaa sinulle lahjan”, se sanoo pieni hymy kasvoillaan häilyen. Punaiset norot alkavat kuivua sen poskille ja mieleni tekee pestä ne pois. Se nostaa kulmakarvojaan kärsimättömästi ja polvistun ruumiin viereen. Tunnen että minun pitäisi tehdä itseni jotenkin pienemmäksi ja istun jalkojeni päälle hartiat lysyssä.
”Mitä sinä oikein teet, Eric?”
Se sanoo minun nimeni enkä muista sitä kertoneeni. Säpsähdän ja selkäni suoristuu.
”Pystytkö sinä lukemaan minun ajatukseni?”
”Niinkin voisi sanoa”, se hymähtää ja katsoo minua kuin kissa saalistaan. Jokin vatsassani alkaa kiertyä kerälle. Se hymyilee paljastaen kulmahampaansa ja sanoo:
”Vielä jonain päivänä sinä opit.”
Huomaan hengittäväni ja leikkaan kieleni hampaisiin, joita ei vielä äsken ollut suussani. Nielen veren ettei se huomaisi.
”Sinä halusit antaa minulle lahjan”, sanon hiljaa ja yritän olla katsomatta sitä silmiin. Kuolema kallistaa päätään ja puree huulensa yhteen.
”Mitä sinä kaipaat eniten entisestä elämästäsi?” se kysyy ja minun täytyy todella hillitä itseni etten aloita tappelua, jota en voi voittaa. Harva asia on yhtä nöyryyttävää kuin tajuta, ettei pärjää olennolle, joka näyttää keskenkasvuiselta pojalta.
Hetken hiljalleen kiehuttuani sanon:
”Sitä, että oli lämmin.”
Kuolema nyökkää ja ojentaa kätensä. Minä tartun siihen empien. Se kääntää kämmeneni ylöspäin ja painaa siihen jonkin pienen ja sileän, kuin linnunluun, ja sulkee sormeni sen ympärille.
”Pohjoisen heimoilla on tapana kantaa petoeläinten hampaita.”
Nyökkään hitaasti. ”Ne suojelevat ja antavat voimia.”
”Ja miten tälle miehelle kävikään?”
Kylmä hiipii selkääni pitkin. Avaan nyrkkini ja kämmenelläni on valkoinen terävä hammas.
”Karhu.”
Kuolema nyökkää vuorostaan. ”Tämä on irrotettu äskettäin kallostaan. Sen tuntee.”
Ei tulisi mieleenikään kysyä miten.
”Etsi se ja laita hammas takaisin paikalleen. Seuraa vainuasi.”
Se hymyilee ja muistan miten isäni opetti minua etsimaan verijälkiä syksyisessä metsässä.
”Palaan ennen aamua”, sanon ja käännyn pois ennen kuin kasvoni paljastavat niiden takana lymyilevän hymyn. Voin melkein kuulla kuinka Kuolema hymähtää ja mutisee itsekseen kielellä, jota en ymmärrä.
'''
Kun palaankin takaisin vasta seuraavana iltana yllätyn luolan suulta kajastavaa valoa. Menen lähemmäs ja keskellä kivilattiaa palaa tuli. Istun nuotion äärelle hölmistyneenä. Vaikkei kylmä olisikaan enää vaaraksi, sen tuntee silti. Ojennan kohmeiset sormeni kohti liekkejä ja muistelen talvi-iltoja kauan aikaa ennen susia ja Kuolemaa. Havahdun räsähdykseen ja näen vastapäätä istuvan pienen hahmon. Se tarkkailee minua liekkien läpi ja tunnen jälleen miten vatsanpohjassani jokin hakee sijojaan. Tällä kertaa varon viiltämästä kieleeni.
”Löysitkö sen?”
Nyökkään ”Laitoin hampaan koloonsa ja nostin kallon puun oksaan.”
”Hyvä. Se pääsee nyt rauhaan.”
Minä en ole uskoa korviani. Kun muistelenkin viime kertaa, jolloin en pysynyt lupauksessani...
”Minä tiesin ettet olisi ennen aamua takaisin. Sinun on varmaan nälkä”, se sanoo selitykseksi ja viittaa minut seuramaan luolan perälle.
Maassa makaa tuhiseva mytty, vaatteistaan päätellen karjapaimen, laiha ja jäntevä. Kuolema kumartuu pojan puoleen ja herättää tämän hellästi ravistaen. Poika avaa silmänsä ja lumoutunut hymy leviää sen kasvoille.
”Godric”, se sanoo ja Kuolema – 'Godric'..? - hymyilee valloittavasti ja silittää sen päivättynyttä poskea. Se mikä kiertyi aiemmin kerälle alkaa murista uhkaavasti. Godric muistaa minut ja kääntyy kurnivan vatsani puoleen virne kasvoillaan. Voisin kuolla häpeästä, mutta . . . Niin, no.
”Andrej”, se sanoo ja katsoo paimenpojan silmiin kuin ammottavaan rotkoon. ”Tämä on se minun ystäväni, josta kerroin.”
Poika nyökkää kuin puoli-unessa ja kiskoo paidankaulustaan syrjään. Godric katsoo minua kuin kysyen mitä minä vielä odotan. Poika nojautuu lähemmäs ja painaa kasvonsa kaulaani vasten kuin turvaa etsien. 'Kunpa tietäisitkin ', ajattelen katkerasti ja katson luisen olan yli.
Godric odottaa kärsivällisesti, mutta silmät kiiltäen. Selittämätön lämpö tulvahtaa sisimpääni ja upotan hampaani tarjottuun kaulaan.
LOPPU
