Nimi: Kipukynnys
Kirjoittaja: Mielenmaltti
Beta: Möykky
Genre: romance, draama, angst, raapaleita
Paritus: Severus/Harry (taustalla Severus/Lily)
Ikäraja: K-11/PG-11
Summary: Harry ja Severus yrittävät löytää toisensa.
Varoitukset: ei
A/N: Olen kovin obsessoitunut Harrysta ja Severuksesta, varsinkin nyt KV:n jälkeen. Olen valuttanut ficciin tunnelmia ja niitä tunteita – postitiivisesta negatiiviseen – joita tähän pariin liitän. Ai niin, ja minun ficissäni Severus ei kuollut. Nämä herrat saavat uuden mahdollisuuden.
Suuret kiitokset Möykylle betauksesta, ja Proserpinalle lämmin kiitos kannustuksesta. <3
Palaute on tietenkin erittäin tervetullutta.
Kipukynnys
I Harry
Heräsin yöllä tietoisuuteen hänen läsnäolostaan. Näin hänet unen sumun läpi. Tunsin hänen katseensa ylläni painavana, hänen sanansa kuulumattomissa, tyhjinä lauseina. Hän oli siinä, vaikka viimeksi olin sanonut liikaa − asioita, joita hänen ei koskaan olisi pitänyt kuulla.
”Puhuitko totta, silloin aikaisemmin?” Lämpö valui jalkoihini, kun hän laski kätensä niiden päälle. Kohotin katseeni, näin sumeat ääriviivat hänen kasvoistaan. Hänen silmänsä olivat varjoisat, hän oli jotenkin kaukana.
Pysyin hiljaa.
”Minä vaadin, Potter.” Hän siirtyi lähemmäs, nojautui niin, että näin hänet ilman lasejanikin. Hän oli kalpea, kuin yö ja päivä samaan aikaan. Hän näytti pelottavalta, voimakkaalta, mysteeriltä, ja hermostunut pahoinvointi liikahti vatsassani.
”Kyllä.”
II Severus
Albuksen muotokuva hymyili minulle.
Painoin suuni viivaksi. Kyyneleet eivät olleet kaukana, mutta hänen ei tarvinnut tietää, että itkin, koskaan. Mutta hän näki, muotokuvanakin, pelkkänä varjona itsestään, hän näki minut.
”Severus. Poikani. Olen vaatinut sinulta liikaa.”
Pudistin päätäni. ”Olen kunnossa.”
Hän liikkui, nosti kätensä vasten taulun pintaa. Eleessä oli rakkautta, niin syvää ja vaikeasti ymmärrettävää. Hänen luonaan olin ollut vihdoin kotona.
Rauhani oli kadonnut pojan takia. Pojan. Kuinka säälittävää. Pojan, jonka silmistä vastaan katsoi Lily. Hänen luonaan tunsin silkkaa kipua. Ja silti.
Milloin olin pudonnut tähän kuoppaan?
Silloinko, kun hän puhui, kuin unessa, ja näki väläyksen sieluani?
Mitä hän edes sanoi?
III Harry
”Kalkaros. Odota.”
Hän jännittyi, valmistautui taisteluun. Hänen silmänsä täyttyivät yöstä, syvältä kurkottavasta tunteesta. Ristiriidat liikkuivat hänen kasvoillaan.
”Mitä, Potter? Minulla on kiire.”
Tämän sinä haluat kuulla.
Nousin seisomaan ja kävelin hänen luokseen. Olin äkkiä niin voimaton, että jalkani hädin tuskin kantoivat minua. Otin tukea takan reunuksesta. Sen yllä oleva reunoilta säröillyt peili heijasti vain liikkumatonta ilmaa.
Hän oli kääntynyt poispäin, valmiina lähtöön.
Pystynkö sanoihin, mietin äkkiä. Liikahdin edemmäs ja laskin käteni hänen olkapäälleen. Hän säpsähti kuin tuli olisi polttanut häntä.
”Älä”, sanoimme yhtä aikaa.
Hän kääntyi. Näin hänen katseessaan kestämätöntä tuskaa ennen kuin hän sai naamionsa takaisin paikoilleen.
”Rakastan sinua.”
IV Severus
Istuin hänen vuoteellaan, aivan lähellä, käsi hänen polvellaan. Hän nojasi vasten sängynpäätyä päättäväisenä ja hiukan jännittyneenä, vaikka ei pelokkaana. Ei koskaan pelokkaana. Hän oli liian rohkelikko pelkäämään.
Kirotut rohkelikot.
Kävin läpi niitä muutamia sanoja, hetkiä, jolloin olin tajunnut, että kaikki on muuttunut. Hän ei ole poika enää, eikä vihamieheni.
Hän katseli minua, odotti liikettäni. Oli minun vuoroni. Hengähdin.
”Potter, en pysty selittämään, mitään.”
”Ei sinun tarvitsekaan. Mutta − vihaatko minua?”
Katsoin häntä suoraan silmiin, läpi kivun ja menneisyyden. Katsoin läpi Lilyn. Harrya.
”En. Enää.”
Hän nojautui lähemmäs, toi kasvonsa lähelle omiani. Tunsin hänen kätensä poskillani, ja näin surun läpi toivoa.
V Harry
Kuinka kauneimpaan tunteeseen voi liittyä niin paljon surua? Edellisen illan jälkeen tuntui kuluneen ikuisuus. Hän lähti liian pian, pakeni ennen kuin ehdin edes koskettaa. Kuinka haluaisinkaan näyttää hänelle, että minä ymmärrän.
Ymmärrän.
Päivällä hän seisahtui edessäni. Olenko vain pysäkki hänen matkansa varrella? Hän hymyili melkein, mutta kun kohotin käteni, hän pudisti päätään. Miksi?
Sitten hänen ilmeensä muuttui. Hän vilkaisi ympärilleen ja veti minut nurkan taakse hämärään. Selkäni painautui kylmää seinää vasten, ja hän oli aivan lähelläni, vain kerrokset kangasta välillämme. Hänen sormensa sivelivät kaulaani ja asettuivat niskaan.
Hän hengitti kiivaasti kumartuessaan puoleeni. Hänen huulensa olivat sulaa lämpöä koskettaessaan suupieltäni.
Kohta.
VI Severus
Ikävä oli kuin aalto sisälläni. Kaipasin häntä, vaikka hän oli siinä sylissäni. Minusta tuntui, etten päässyt tarpeeksi lähelle. Hänen kätensä olivat tiukasti ympärilläni, ne puristivat olkapäitäni. Hän suuteli poskiani, leukaani, kaulaani. Hänen hengityksensä oli kiivas ja nuori. Tunsin hänen sydämensä sykkeen, kun kosketin hänen kaulaansa.
Hän nojautui taaksepäin, nojasi päänsä vasten seinää. Hän katsoi minua, silmät tummina, vaativina.
”Mitä sinä haluat?”
Hätkähdin hänen kysymystään. Halusinko Lilyn Harryn muodossa, sittenkin? Halusinko sen, mitä en kerran saanut, mahdollisuuden korjata elämäni suurimman epäkohdan, tragediani? Vai halusinko tämän pojan, joka ojentui minua kohti, antoi anteeksi kaiken, ylitti rajan rohkeampana kuin minä?
Tiesin kyllä.
”Arvaa.”
VII Harry
Samana iltana istuimme vierekkäin ulkona sen järven rannalla, jota me molemmat rakastimme. Ajatuksemme liikkuivat samoja reittejä, vaikka emme koskettaneet toisiamme. Ehkä hän luki minua, ratkaisi salaisuuteni.
Olimme tulleet tänne omia aikojamme, toisistamme tietämättä ja kuitenkin lepäämättömän yhteisen tarpeen vetäminä.
”Et ole vielä kertonut minulle sitä”, huomautin hiljaa.
”Mitä?” hän kysyi, vaikka tiesi.
Emme katsoneet toisiamme. Pulssini nopeutui, kun hän tarttui käteeni. Tajusin äkkiä, ettei hän ehkä puhuisikaan. Mutta oliko asia silloin edes olemassa?
Hän kiersi kätensä olkapäilleni. Hiljaa huokaisten nojasin pääni hänen rinnalleen. Hän laskeutui selälleen ja veti minut mukaansa. Makasimme tummansinisen taivaan alla liikkumatta, melkein yhtenä.
”Minä valitsen sinut.”
// Ancka vaihtoi otsikkoon suomenkielisen ikärajan.
