Name:Putoava Lintu
Author: Lööperiikka
Raiting: K-11
Varoitukset: Itsetuhoisuus
// Beyond lisäsi.Fandom: twilight
Pairing: Esme/se aikaisempi mies
Disclaimer: En omista mitää.
Summary: Aikaa ennen kun Esmestä tuli vampyyri.
A/N: En tiiä mistä tämäkii idea tuli:
Tahdon uuden elämän
Vihdoinkin sen käsitän
Tahdon toiseen maailmaan
Lennän minne haluan
Valo taipuu, alas vaipuu
Kun lintu yöhön pakenee…Jalkani koskettavat kylmää kalliota. Kipristän varpaitani joiden kynnet ovat maalattu punaisella. Nostan katseeni ja näen kuinka lintu lentää ylitseni mieleeni nousee muisto. Onnellinen muisto.
Kaksi tyttöä lepää nummella, toisella on suklaan ruskeat hiukset ja toisella kupariset. Heidän hiuksensa on sekoittuneet toisiinsa. Kummallakin tytöllä oli kuluneet mekot, eihän kummallakaan varaa hienompaan ollut. Olivathan he usein ihastelleet rikkaiden mekkoja, muutenkin heidän elämä oli ihanaa. Sattumalta he olivat jopa kuulleet, että joku oli nähnyt elävää kuvaa. Kuparihiuksinen tyttö joutui aina hidastamaan ruskeatukkaisen aatoksia, tyttö halusi olla kuin he. Hän halusi olla varakas ja päästä pois täältä, hän halusi olla elävän kuvan malli.
“Esme, jos saisit olla mikä tahansa eläin, mikä olisit?” kuparihiuksinen tyttö kysyi toiselta. Vastaus kuului heti:
“Lintu, haluaisin olla lintu.”
“Silloinhan sinua metsästettäisiin?” kuparihiuksinen tyttö ei ymmärtänyt, mitä iloa kuolemisessa olisi?
“Ei sillä olisi väliä, lentäisin minne tahansa. Minulla ei olisi rajoja, lentäminen olisi hienoa”, toinen unelmoi. Vauhti olisi päätähuimaava. Loistava.
“En ymmärrä sinua, Esme”, ruskeahiuksisen vierestä kuului huokaus. Kuparihiuksinen oli sulkenut silmänsä.
“Minä tiedän sen, tule”, Esme tirskahti. Tämä makoilu saisi riittää.
“Minne?” kuului epäilevä kysymys.
“Tule nyt vain, älä ole ilonpilaaja”, Esme valitti ystävälleen ja otti kädestä kiinni.
“Jos joudun taas tekemään jotain tyhmää vuoksesi, tapan sinut. Tapan sinut varmasti”, uhkaus ei kuulostanut todelta kun se kuului kymmenvuotiaan suusta.
“Niin niin… Tule nyt vain. Tiedän että haluat”, toinen taivutteli ja tiesi että saisi tahtonsa läpi. Pian toinenkin tyttö oli jaloillaan ja he juoksivat käsikkäin rinnenttä ylemmäs.
“Tiedäthän että tämän mäen jälkeen on äkkipudotus?” Kuparihiuksinen tyttö kysyi huolestuneena.
“Elis, tiedän, haluan että näet yhden jutun”, Esme vastasi silmiään pyöritellen.
“Minkä jutun?” Elis oli kiinnostun, jos Esme olisi keksinyt oikeasti kiinnostavaa tällä kertaa. Silloin hän huomasi että he olivat pysähtyneet ja olivat huipulla.
“Tämän”, Esme kuiskasi parhaalle kaverilleen ja sulki silmänsä nauttien tuulesta.
“Vau… Täältä näkyy koko kylä”, Elis kuiskasi.
“Niin”, Esme vastasi hajamielisenä.
“Esme, lupaa että olemme ikuisesti ystäviä”, Elis katsoi tuulesta nauttivaa ystäväänsä.
“me olemme, ikuisesti”, Esme vastasi kuin itsestään selvyyden.
“Mennänkö?” Elis kysyi, ja teki jo lähtöä.
“Miksi?” Esme vasta nyt avasi ruskeat silmänsä.
“Minun pitää auttaa äitiä”, kuparipää vastasi pahoittelevana.
“En halua mennä kotiin”, Esme sanoi ja katsoi maata.
“No minä menen. Tuletko?” Elis kysyi vaikka tiesi vastauksen.
“En, en minä vielä”, ruskea hiuksinen sanoi ja jäi yksin, pian hän näki linnun lentävän ylitseen. Kuinka ihanaa olisikaan lentää täältä pois?
Katsoin alas maahan, mitä hävittävää minulla olisi? Paras ystäväni kuoli, aviomieheni kuoli mutta ennen sitä hakkasi minua, hyvä että pääsin hänestä eroon, ja pieni poikani kuoli. Vanhempani ei enää elättäisi minua, he olivat jo kieltäneet minut. En heidän elätystään haluaisikaan, kukaan joka välittäisi lapsestaan ei katsoisi vierestä häntä hakataan. Kyynel valui poskellani.
Ei minulla enää mitään syytä elää olisi.
Samahan se olisi hypätä, elää tuonelassa poikani kanssa.
Tuuli heilutti valkoista mekkoani. Katsoin alas ja näin vaahtopäitä. Nostin käteni sivuille ja hyppäsin.
Olin kuin lintu, edes yksi haaveeni oli toteutunut.
Ja uskoin että elämäni oli ohi.
