Otsikko: Kimalluksen kirot – Cullenit Romaniassa
Kirjoittaja: Elfalas
Beta: Rudi
Fandom: Twilight + Tanz der Vampire
Ikäraja: k-11 (verta)
Genre: huumoridraama (Suokoon Fagerholm että en ikinä yritä kirjoittaa tällä fandomilla mitään muuta.)
Paritus: Edward Cullen / Herbert von Krolock
Vastuuvapaus: Cullenin iloiset veikot ovat Stephenie Meyerin käsialaa, Tanz der Vampire on Michael Kunzen ja Jim Steinmanin musikaali, joka perustuu Roman Polanskin elokuvaan Vampyyrintappajat. Suorat sitaatit ovat Marika Hakolan käännöksestä (kiitos Rudi). Pyydän sydämestäni anteeksi kaikilta asianosaisilta ja vakuutan, etten saa tästä palkaksi muuta kuin päänsäryn.
Varoitukset: On tämä aika älyvapaata. Saattaa aiheuttaa aivojen nesteytymistä.
Yhteenveto: Kimaltelevan angstivampyyrin elämä ei ole helppoa – ja sitten ei anneta edes iskeä hanskoja tiskiin ja kuolla! Edward Cullen on saanut tarpeekseen. Ihan vain Voltureita ärsyttääkseen hän matkustaa Transilvaniaan pyytämään apua paikallisilta. Tehtävä ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan: eräänä myrsky-yönä Edward harhautuu syrjäisen linnan porteille, missä hänen kristallinhohtoinen komeutensa saattaa hänet kerrassaan ennenkuulumattomaan pinteeseen. Miten Edward selviytyy? Auttaako linnanherran kultakutrinen perijä häntä viimein löytämään tarkoituksen kimalteen kuorruttamalle olemassaololleen?
A/N: En edelleenkään voi uskoa että olen oikeasti tekemässä tämän. Idea lähti luullakseni kuohuviininmakuisesta sisäpiirin läpästä ylioppilasjuhlissani viime syyskuussa, ja jotenkin onnistuin puhumaan itseni ympäri tekemään alustavan juonisuunnitelman, ja tässä sitä taas mennään.
On todennäköisesti melko lailla itsemurhaa kirjoittaa tällaista suomalaiselle yleisölle, mutta Edwardin ja kumppanithan te tunnette, ja jos Tanzista ei mielestänne irtoa tarpeeksi, niin tapaamme Suomen-ensi-illassa Seinäjoella ensi syyskuussa.
Mun kirjoittaminen on valitettavasti tällä hetkellä just tätä, mikään ei ole ihan niin kuin haluaisin mutta jotain pitää saada paperille etten ihan hyytyisi. Kerrontatyyli siis antaa vähän etsiä itseään ainakin näin aluksi. Saattaisi auttaa, jos saisin tähän jotain kommenttia.
Fandomin tuntijoille pahoittelen jo etukäteen nurinkurista hahmonrakennusta; järkeilin, ettei maksa vaivaa kirjoittaa kreivistä erityisen monitasoista henkilöä kun se ei muutenkaan tee tässä ficissä muuta kuin murjottaa pihamaalla.
Olkaa hyvät.
// Tuli muuten mieleen, että linkitänpä maallikoille vielä
suomenkielisen produktion virallisen trailerin.
Tuotantostudio Kurkkumaakarit! esittää
Kimalluksen kirotCullenit RomaniassaEnsimmäinen luku
Suunnitelma DAro painoi sormenpäänsä yhteen, hymyili hunajaisesti ja lausui painavalla äänellä: "Ei."
Vaikka Edward Cullen, jonka ylivertaiset meedionlahjat avuliaasti raportoivat hänelle hänen keskustelukumppaninsa jokaisen mielenliikkeen, oli osannut aavistella tätä lopputulemaa, henkinen valmistautuminen ei merkittävästi helpottanut hänen oloaan, kun hänen jo valmiiksi sirpaleinen sydämensä käpertyi itseensä ja leikkasi terävillä reunoillaan pari uutta haavaa jo entuudestaan repaleiseen lihaan. Kuvaannollisesti, tietenkin, sillä kirjaimellisessa mielessähän Edward oli ollut vainaa jo pitemmän aikaa. Jos hän olisi ollut kuollut sanan
varsinaisessa merkityksessä, hänellä ei olisi edes ollut tätä ongelmaa, eikä hänen olisi tarvinnut pokkuroida ympäriinsä näissä ylenpalttisen mahtipontisissa halleissa ja esittää, ettei välittänyt.
Sillä juuri tällä nimenomaisella hetkellä Edward tunsi olevansa tässä huoneessa, ehkä koko kaupungissa ja mahdollisesti koko masentavan sateisessa Euroopassa ainoa, joka ylipäätään välitti jostakin. Hän tiesi seisovansa vakaalla kivilattialla, ja silti hän tunsi uppoavansa ja mietti puoliksi hämillään ja puoliksi hädissään, mitä kätkettyjä voimia Aro käytti pannakseen koko salin keikkumaan sanojensa vakuudeksi.
Mutta nyt ei saanut näyttää heikkoutta. Jos Aro näkisi, miten suuresti Edward kaipasi armahdusta, tämä käyttäisi vapautta porkkanana ja yllyttäisi häntä ties mihin, sen Edward olisi osannut ennustaa vaikkei olisikaan pystynyt lukemaan vanhan vampyyrin sakeina katonrajassa killuvia ajatuksia. Hän ei saanut antaa itsensä langeta, ei vaikka seisoi parhaillaan oman itsensä savuavilla raunioilla.
Volturien vastaanottosali oli aivan yhtä rönsyilevän korea kuin Edward muistikin: seiniä peittivät runsaat samettiverhot ja koristeelliset kohokuvat. Kaikki sävy sävyyn, valkoista marmoria seinissä, lattioissa ja jähmeäilmeisten isäntien kasvoissa. ”
Siihen nähden, että pääosa heidän asuintiloistaan sijaitsee kellarissa”, oli Carlisle sanonut, ”
heillä on melkoisen paljon silmää sisustukselle.” Siitä Edward ei voinut kuin olla samaa mieltä.
Kuitenkin tässä paikassa oli jotakin väärää. Oli kuin Volturit olisivat ottaneet muinaisen Rooman valtakunnan lumouksen, kitkeneet siitä runouden ja laittaneet kappaleet nimikoituna lasikaappiin. Volturien taide oli sielutonta ja kylmää, aivan kuin he itse, ja heidän...
"Poika. Miksi sinä seisot niin kuin maaorja purjelaivan kannella?" sanoi Caius, joka lekotteli sivuttain istuimellaan – hiukan vähemmän kruusatulla kuin Aron vastaava – ja pureskeli heinänkortta entisestään alleviivatakseen sitä, kuinka vähän käynnissä oleva keskustelu häntä kiinnosti.
Edward havahtui arkkitehtuuria ja taiteenfilosofiaa koskevista pohdiskeluistaan huomaamaan, että Caiuksen silmin nähtynä hän itse seisoi keskellä salia kuin merimerkki Tyynessä valtameressä, jalat tuimasti harallaan ja käsivarret viuhtoen, ja näytti suoraan sanottuna melko vähän kunnioitusta tai edes kohteliasta sääliä herättävältä. Hän korjasi asentonsa nopeasti. Niin, no, eihän hän toisaalta ollut olettanutkaan, että tästä tulisi helppoa.
"Minä pyydän", hän sanoi hiljaa ja selvitti kurkkuaan, "hyvät herrat, olkaa minulle armollisia. En ole koskaan vaatinut teiltä mitään ja no , en taatusti tule vaatimaan mitään tämän jälkeen. En halua enää olla olemassa." Hän nielaisi. "Pyydän saada lähteä tästä elämästä arvokkaasti teidän kätenne kautta."
Aron hymy ei värähtänytkään. Itse asiassa hänen koko olemuksensa pysyi häiritsevän jähmettyneenä, jalat ristissä ja sormenpäät vastakkain, kasvot yhtä äitelinä kuin Charlie Swanin sunnuntaiaamun pannukakkulautanen. Ehkä hän oli lopultakin jähmettynyt suolapatsaaksi, niin kuin Carlisle oli povannut jo iät ja ajat. Caius esitti olevansa ylenmääräisen kiinnostunut epäsäännöllisyydestä takaseinän samettidrapeerauksessa. Salissa kaikui, kun heinänkorsi tipahti hänen suupielestään. Ja Marcus – no, Marcus oli kääntänyt istuimensa seinää kohti ja mumisi hiusverhonsa takana jotakin tulkitsematonta ja todennäköisesti muutenkin tilanteeseen soveltumatonta, mutta sitä Edward oli osannut odottaakin.
Ehkä Edward oli vain poissa tolaltaan – mikä toisaalta oli ollut asianlaita jo muutaman päivän – mutta hänen huolellisesti harjoitellulla suostuttelupuheellaan ei tuntunut olevan toivottua vaikutusta kolmeen volturiveljekseen. Olisi kai hänen pitänyt kaiken kokemuksensa perusteella arvata, että suunnitelma A – rehellisyys ja avoimuus – ei vetoaisi vanhan maailman vampyyrilordeihin, jotka eivät syystä tai toisesta osanneet arvostaa
todella sielukasta taidetta, mutta ainakin hän oli varmistanut itselleen moraalisen voiton. Niin, ja olihan Edward poissa tolaltaan.
Ennen kuin hän ehti siirtyä suunnitelmassaan vaiheeseen B (vastapuolen hämmentämiseen ja/tai näiden mielten tylsyttämiseen rönsyilevillä Shakespeare-sitaateilla), Aro kuitenkin avasi suunsa.
"Hyvä Edward", hän sanoi verkkaan, "tokihan on sinulle ymmärrettävä tosiseikka, että olemassaolosi kunnioitettavan erityisyyden vaalimisen välttämättömyys tekee pyyntösi toteuttamisesta sulan mahdottomuuden. Suoranaisen huikentelevaisen mahdottomuuden, mikäli niin sopii sanoa."
Pinnistäen kaikki henkiset voimavaransa Edward veti selkänsä suoraksi ja tokaisi ponnekkaasti: "Teidän pitää ymmärtää, että minä olen täysin menettänyt elämänhaluni. Minusta ei ole teille enää mitään hyötyä." Omasta mielestään hän onnistui hyvinkin näyttämään siltä kuin olisi ymmärtänyt, mitä pikkumies kaavussa leperteli, mutta Aro vain kallisti päätään toiselle laidalle ja katsoi Edwardia niin kuin jotakin, jonka olisi mieluummin somistanut rusetilla ja pistänyt asumaan lehtikullattuun koirankoppiin. ”
Ihan varmasti heillä on sellainen. Rokokooaikana he huvittelivat pitämällä lemmikkinä sitä, jolla kulloinkin oli kaupungin hassuimmat hiukset”, oli Rosalie väittänyt kivenkovaan.
"Veljeni tarkoittaa", virkkoi Caius kyllästyneenä, "että sinä Edward olet vain niin kertakaikkisen ärsyttävä tyyppi, että me mieluummin katselemme pärstääsi täällä seuraavat tuhat vuotta kuin annamme sinun saada tahtosi läpi."
Marcus jupisi nurkastaan jotakin, minkä Aro kai tulkitsi vahvistavan sanojaan, sillä hän loi tämän suuntaan pyhimysmäisen laupean katseen ja sanoi: "Juuri niin."
Siihen Edward ei osannutkaan sanoa mitään.
"Uskallan tehdä villin oletuksen, että elämänjanosi äkillinen surkastuminen on johdettavissa erään vakavista tasapaino-ongelmista kärsivän ja yleisesti ottaen suojelunhalua herättävän naispuoleisen ihmisolennon puuttumiseen seurastasi?" kysyi Aro (jos se oli kysymys) ja hymyili ilman, että hänen poskilihastensa asento muuttui hiukkaakaan. Ja niin ylivertaiseksi kuin Edwardin itsehillintä olikin viime vuosina kehittynyt, hänen oli päänsä sisällä annettava itselleen kunnollinen potku persuksille, ettei olisi paljastanut Aron osuneen suoraan asian ytimeen.
Siinä se siis oli, Edwardin tyhjyyttään kolisevan elämän suuri tragedia: hänen silmäteränsä, ainoa, joka oli tuonut pientä värin pilkettä hänen graniitinharmaaseen, jähmeään ja hitusen kimaltelevaan olemassaoloonsa, se yksi, jolle Edward olisi voinut omistaa ikuisuutensa, oli poissa. Edward oli tarpeeton, hyödytön itselleen, hyödytön Carlislelle ja perheelle, hyödytön Voltureille. Siksi hän oli paennut ajatustensa piinaavia aaveita Volterraan. Hän ei tahtonut mitään muuta niin palavasti kuin kuolla, nukkua ikuisesti, sillä mikään helvetti ei koskaan voisi olla yhtä...
"Varmistitko sinä tällä kertaa, että se naikkonen on tosiaan kuollut, ennen kuin hyppäsit lentokoneeseen? Lähettäisimmekö me Janen tarkistamaan?" kysyi Caius kasvot peruslukemilla.
Edward ravistautui irti paatoksestaan ja sylkäisi (hitunen huonosti peitettyä ylpeyttä äänessään ): "Minun rakkaani – Bella – lähti luotani vapaasta tahdostaan. Hän hylkäsi minut, koska olemukseni hirviömäisyys lopulta oli liikaa hänen herkälle sielulleen. Niin on hyvä. Hän on onnellisempi ilman minua. Voin lähteä tästä maailmasta rauhallisin mielin tietäen, että hänellä on viimein mahdollisuus löytää onnensa."
Vaikkakaan mieluummin ei niiden inhottavien muodonmuuttajien keskuudesta, lisäsi hän mielessään,
ikäviä, omahyväisiä otuksia jotka eivät hekään ymmärrä hyvän kirjallisuuden päälle . Ei tietystikään sillä, ettei hän olisi pyyteettömästi halunnut armaansa onnea, mutta jotakin rajaa nyt sentään.
"Hauska kuulla, että tyttö on lopultakin kehittänyt jotakin dramaattista syvyyttä", totesi Caius kuivasti ja vilkaisi sivusilmällä Marcusta. Tämä oli edelleen syventynyt filosofiseen keskusteluun vastapäisen seinän kanssa.
"En ymmärrä mitä tarkoitat", sanoi Edward, joka oli hämmennyksessään hetkellisesti unohtanut, että olisi voinut käyttää meedionkykyjään apuna toisen sanojen tulkitsemisessa.
"Se olisikin liikaa toivottu."
Edward ei vieläkään oikein käsittänyt, mihin kalvakka vampyyrivanhin viittasi, ja päätti jättää tämän kyyniset kommentit omaan arvoonsa. Caiuksen taholta tuskin oli odotettavissa tukea hänen tarkoitusperilleen. Itse asiassa Edwardista tuntui, kuin tämä olisi ollut huvittunut hänen ahdingostaan, suorastaan leikitellyt hänen ahdistuksellaan kun hän itse ei muuta toivonut kuin saada kuolla – syytä moiseen Edward ei tietystikään voinut aavistaa. Hän pani viimeisen toivonsa Aroon, Aroon joka arvosti kauniita sanoja. Ja istui edelleen prikulleen samassa asennossa, jalat ristissä, sormenpäät yhdessä sokerinen hymy naamallaan, mikä sivumennen sanoen alkoi karmia Edwardia ihan hiukkasen.
"Ole kiltti", hän sanoi pienellä äänellä, "minä rukoilen polvillani – kuvaannollisesti tietenkin – saada kuolla. Teen mitä tahansa. Lähes."
"Caius", sanoi Aro ilmeensä muuttumatta vähääkään, "mitä hän sanoo?"
Caius oikaisi paljonpuhuvasti selkäänsä, mulkaisi Edwardia sivusilmällä ja lateli lopulta: "Nuori Edward ilmaisee äärimmäisen sitoumuksensa toiveeseensa ja haluaa lisäksi painottaa valmiuttaan likipitäen kaikkien välttämättömien toimenpiteiden suorittamiseen, mikäli se jotenkin vauhdittaa hänen tavoitteidensa mahdollista toteutumista."
"Ahaa!" Aron kasvot kirkastuivat, sikäli kuin niiden oli mahdollista kirkastua yhtään sen enempää. Caius pyöritti silmiään.
Toivonkipinä sihahti Edwardin sydänalassa. "Sinä siis... suostut?"
Aron huulet tuskin liikkuivat, kun hän lausui juhlallisesti: "Toki on yhteisen ymmärryksemme rajoissa, että olemassaolosi tarkoituksettomuus on tässä vaiheessa selviö oman mielesi puitteissa – ” Aro jatkoi puhettaan hyvin pitkään – mutta koska ensimmäisen luvun viimeiseen kolmannekseen mennessä lukijalle lienee selvinnyt, että Aro on Voltureista kaunopuheisin, ei liene tarvetta taltioida hänen harhauttavasti nominaalityyliin puettua mutta pitemmän päälle sisällötöntä itseilmaisuaan sen tarkemmin. Mainittakoon vain, että muutaman lauseen jälkeen Edwardin huomattavan laajan passiivisen sanavaraston rajat alkoivat paukkua, ja syvällisimmät perustelut siitä, miksi Edwardin elämä oli koko Volterran vampyyriasujaimistolle korvaamattoman arvokas, menivät häneltä aivan rehellisesti ohi korvien, ja kun Aro vihdoin ja viimein lopetti, Edward oli jo määrittelemättömän ajan ehtinyt kuunnella Marcuksen epäselvää mutinaa ja ajatteli jo melkein ymmärtävänsä sitä, kunnes hänen tajuntaansa upposi, että Aron viimeinen vastaus hänen hartaaseen pyyntöönsä oli erittäin korea mutta joka tapauksessa täysin ehdoton "ei".
Se riitti murtamaan Edwardin koko maailman. Hänen kaikki tulevaisuudensuunnitelmansa. Caius olisi kenties huomauttanut, ettei Edward todennäköisesti ollut suunnitellut tulevaisuuttaan kovin pitkälle, koska kerran oli tullut Volterraan kuolemaan, eikä menetys siis olisi mainittavan suuri (mihin Caius todennäköisesti olisi liittänyt vähättelevän huomautuksen Edwardin hengenlahjoista). Toisaalta oli tähän mennessä tullut jo enemmän kuin selväksi, että Caiuksen sisäinen romantikko oli kuollut yhtä aikaa Italian renessanssin kanssa. Joka tapauksessa Edward olisi itkenyt, jos olisi järkytykseltään kyennyt moiseen tunteenilmaukseen.
Caius, joka oli kuunnellut veljensä pajatusta soveliaan lasittunein kasvonilmein, näpäytti pölykoiran hihaltaan Marcuksen takinselkämykselle ja totesi: "Sydänsuru kestää neljä viikkoa, poika. Jollei sen jälkeen tunnu paremmalta, hanki ammattiapua." Taas hän vilkaisi merkitsevästi silmänurkastaan Marcukseen, jonka ylle, Edward olisi voinut vannoa, oli alkanut muodostua ohuehko sadepilvi.
Edward nielaisi. "Minä en koskaan liity teihin", hän sähisi hampaidensa välistä.
"Kuka tässä sellaisesta on puhunut? Kiitos ja näkemiin", sanoi Caius. Ja ennen kuin Aro ehätti säveltämään mitään koreita jäähyväispuheita, tämän veli oli jo viitannut vartijoilleen, jotka nappasivat Edwardia käsikynkästä ja retuuttivat hänet ovesta nopeammin kuin hän ehti sanoa "transilvanialainen transaktioteoria". Ovi huolettomaan tulevaisuuteen rymähti kiinni aivan Edwardin nenän edessä, ja Edward oli liian pöyristynyt edes takoakseen sitä.
Hyvä on. Mieti, Edward, mieti. Suunnitelma B:ltä on juuri viety pohja. Mitä Carlisle tekisi?”
Muista, poikani, Volturit ovat ovelia. Jollet ole aina askeleen verran heidän edellään, Aro kietoo sinut tuota pikaa pikkusormensa ympärille, ja olet yksi heistä ennen kuin huomaatkaan.”
Vieno, mutta kaikesta huolimatta sopivan miehekäs hymy levisi Edwardin alabasterinvalkeille kasvoille.
Hän ei ehkä ollut syntynyt ennen ajanlaskun alkua, mutta aivan eilisen teeren poikia hän ei silti ollut. Suunnitelmat A ja B olivat pettäneet, mutta Carlisle oli aikoinaan opettanut, että Volturien kanssa asioidessa varasuunnitelmia oli syytä olla vähintään kaksi. Hän ei ollut kuunnellut ottoisänsä neuvoa jäädä Forksiin keittelemään kaakaota kun sydänsurut raastoivat, mutta tämän verran hän oli oppinut: suunnitelma C oli vielä jäljellä.
Voi kyllä, Edward oli tullut Volterraan kuolemaan. Hän oli päättänyt lopettaa elämänsä – ja jos Volturit olisivat ymmärtäneet vähääkään alaistensa sielunelämän päälle, he olisivat tajunneet, että Edward Cullenin päätöksiä ei niin vain pyörretty. Yksikään Voltureista ei tosin ollut lausunut kysymystä ääneen, mutta Edward oli vuorenvarma, että se oli pyörinyt heistä jokaisen kielen päällä vielä silloinkin, kun he olivat heittäneet hänet ulos. Tai no, ehkei Marcuksen. Mutta kuitenkin: he kaikki olivat halunneet tietää, he olivat janonneet kuulla, miksi Bella todella oli jättänyt Edwardin. Hän ei ollut kertonut, eikä hän koskaan kertoisi. Se olisi hänen ikuinen, häpeällinen salaisuutensa, hän kantaisi sitä rinnassaan kun astuisi aurinkoon vanhankaupungin keskustassa ja katsoisi maailmaa viimeisen kerran.
Hän sipaisi otsatukkaansa niin, että se valahti viettelevästi hänen värisevien silmäluomiensa suojaksi, ja antoi muistojensa ottaa vallan.
”Sinä siis jätät minut?”
”Niin.”
”Mutta... Miksi!? Tarkoitan siis... hienoa, että olet tullut järkiisi. Mutta tahtoisin tietää, mikä sai sinut muuttamaan mielesi kaiken jälkeen.”
”Oi Edward. Tämä on naurettavaa.”
”Mikä muka? Johtuuko se siitä, että janoan vertasi? Myönnä, että syvällä sisimmässäsi pelkäät minua!”
"Ei se sitä ole."
”Mitä sitten?”
”Sinä... kimaltelet. Niin. Minä en vain kykene ottamaan vakavasti keskustelukumppania, joka väittää haluavansa syödä minut iltapalaksi samalla kun kimmeltää kuin mikäkin keijukainen. Se on vain niin epämiehekästä, tajuatko?” Edward hymyili katkerasti Volturien vastaanottosalin ovelle. Niin – nyt hän siis lähtisi. Hän asettuisi kirkon porttikongien varjoon, ja kun kello löisi keskipäivää, hän harppaisi piilostaan kaikkien typerien eurooppalaisturistien keskelle ja kimaltaisi niin maan jumalattomasti, että Bella siellä susilaumansa keskuudessa istuessaan näkisi hänen viimeiset hetkensä hehkuna taivaanrannassa ja miettisi uudelleen, miten suuresti arvosti moraalittomia lihaskimppuja, joiden elämässä ei ollut kerta kaikkiaan minkäänlaista dilemmaattisuutta...
”Onko sillä jokin erityinen funktio, että virnuilet sille ovelle? Se ei tiedätkös aukea vaikka kuinka tuijottaisit.”
Edward puristi kätensä nyrkkiin ja käännähti kannoillaan kohtaamaan toisen vartijoista juuri ennen kuin tämä ehätti tökkäämään häntä keihäällä kylkeen. ”Nyt herran tähden
lakkaatte tiputtelemasta minua kesken dramaattisen päänsisäisen monologin! Montako kertaa minut on jo tehty naurunalaiseksi?”
Vartija napitti häntä kasvot peruslukemilla.
Edward ummisti silmänsä ja pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan. Toivotonta. "Sano heille", hän jupisi viitaten epämääräisesti oven suuntaan, "että he löytävät minut torilta. Sieltä, missä kaikki näkevät minut." Sitten heidän olisi pakko repiä hänen päänsä irti, tympäisi se Caiusta miten paljon tahansa! Painottaakseen sanojaan hän kiepahti dramaattisesti ympäri, nakkasi niskojaan ja harppasi oven suuntaan – ainoastaan törmätäkseen vasten vartijan graniitinkovaa rintakehää. Kiveä tai ei, tämä seisoi tismalleen samassa paikassa toinen käsi lanteella ja toinen keihäänvarrella, eikä tämän ilme ollut muuttunut piiruakaan.
”Mitä
nyt?” ärähti Edward, jota koko tämä patsastelu alkoi suoraan sanottuna kyllästyttää.
Vartija katsoi häntä ilmeettömänä. "Sinä tiedät että nyt on talvi, eikö niin?"
”Mitä ihmeen tekemistä sillä on tämän asian kanssa? Jos minä haluan kuolla jouluaattona, minä...”
Pitkästä aikaa Edwardin mieleen juolahti, että hänellähän tosiaan oli ylivertainen kyky lukea kaikken ympärillä olevien ajatukset, halusi hän sitä tai ei, joten hän sulki hetkiseksi suunsa ja keskittyi kuuntelemaan.
Hän näki vartijan ajatuksissa tyhjän torin. Kaikki turistit olivat kaikonneet. Menisi hän minne tahansa kaupungissa, ketään ei olisi näkemässä häntä. Hän näki tasaisen, helmenharmaan taivaan ja tummareunaisia sadepilviä silmänkantamattomiin. Se, mikä kotona Forksissa piti hänet ja hänen perheensä turvassa ahnailta ihmissilmiltä, oli täällä hänen pahin vihollisensa. Ei ollut aurinkoa, joka panisi hänen nahkansa kimaltelemaan kuin timanttipölyllä päällystettynä. Oli talvi. Se tarkoitti sateista ja koleaa. Vartija nauroi Edwardille ajatuksissaan, sillä aurinko ei koskisi Volterraa neljään kuukauteen.Suunnitelma C oli yhtä tyhjän kanssa.
"Ei tuo voi olla totta", möläytti Edward jaksamatta piitata siitä, vaikuttiko soveliaan arvokkaalta ja salaperäiseltä teinivampyyriksi, "Italiassahan paistaa aina aurinko!"
Vartija heristi keihästään tapaan, jolla olisi ollut soveliasta korkeintaan hätistellä naapurin kissaa kukkapenkistä. "Ei tietenkään paista. Mieti vähän. Me olemme vampyyreitä. Miksi me täällä muuten asuisimme?" hän selitti niin kuin vähäjärkiselle. Niine hyvineen hän harppoi matkoihinsa. Edward väisti vielä yhden huonosti naamioidun yrityksen tölväistä keihäs hänen vatsaansa ja jäi tuijottamaan vastaanottosalin ovea suu hölmönnäköisesti raollaan. Hetken hän harkitsi murtavansa sen ja ryntäävänsä suoraan Volturien kimppuun. Mutta sehän olisi ollut aivan liian helppoa.
Tietysti hän olisi voinut odottaa kevättä. Aurinko tulisi ennen pitkää, sehän oli väistämätöntä. Mutta Caius oli käskenyt hänen odottaa neljä viikkoa, jotta hän tulisi järkiinsä – ja sitä iloa hän ei aikonut Volterran asukeille suoda. Ehei, hän ei odottaisi päivääkään!
Sitten hänellä välähti.
Vladimir ja Stefan.Ikivanhat romanialaisvampyyrit, joilla – jos Edward ei aivan väärin muistanut – oli jotakin perustavanlaatuista hampaankolossa Voltureita vastaan. No, nythän heillä oli jotakin yhteistä. Hän virnisti vastaanottosalin ovelle koko hammasrivillään.
Suunnitelma D alkoi hahmottua Edwardin päässä.
//Classick lisäsi ikärajan otsikkoon
