Ficin nimi: Päättömän Kira-jahdin loppu
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: S
Fandom: Death Note
Paritus: Matt/Mello
Genre: AU, parodia, crack & (omalaatuinen) huumori.
Vastuuvapaus: Tsugumi Ohba & Takeshi Obata omistavat hahmot. Jos minä omistaisin, niin Death Notessa ei olisi järjen hiventäkään!
A/N: Osallistuu One True Something ja Crack a day keeps the doctor away -haasteisiin. Tämä on myös spin-off ficciini nimeltä
Viisiprosenttisen varma (K-11).
Tosin ei tämä nyt yhtään sen enempää tai vähempää aukea Viisiprosenttista lukemalla.
Tämä ei ole hirveän vakava ficci, eli jos suhtautuu Matt/Melloon pyhänä parituksena, niin kannattaa paeta! Tämä mestariteos saattaa olla nimittäin hämmentävä. Idea lähti tästä:
voisimme sanoa hyvästit Los Angelesillekin, unohtaa tämän koko Kira-fiaskon ja muuttaa vaikka Etelä-Afrikkaan, pystyttää siellä lammasfarmin ja sitä rataa?
*tyrsk* Okei, miten olisi tälle AU-jatkospinni siitä miten Matt ja Mello pystyttävät lammasfarmin Etelä-Afrikkaan?
Näin hyvälle idealle ei voi sanoa "ei"!
***
Kuvankaunis Etelä-Afrikan ilta-aurinko loisti ja värjäsi maan uskomattomalla oranssillaan. Oli hiljaista. Vain heinäsirkkojen sirinä kaikui etäältä, ja toki lampaatkin määkivät satunnaisesti, mutta suurin osa niistä oli jo nukahtanut. Matt istui vanhan puutalon kuistilla polttaen mentolinmakuista savuketta ja toivoi samalla, että jossain vaiheessa Mello heltyisi, sekä antaisi luvan polttaa sisällä. Oli niin kamala vaiva ravata ulkona vartin välein. Toisaalta ehkäpä vaaleaverikön nuiva suhtautuminen kaikkeen maan ja taivaan väliltä saattoi johtua siitä, että aiemmin päivällä yksi viidestäkymmenestä lampaasta oli syönyt pahaa-aavistamattoman nuorukaisen suklaapatukan, joka oli kylläkin ollut niin pahoin sulanut, ettei siitä olisi ollut punapään mielestä laisinkaan ihmiselle kelpaavaksi ravinnoksi.
Elämä toisinaan oli sangen ihmeellistä. Vielä puoli vuotta sitten Matt olisi nauranut räkäisesti, jos joku olisi kertonut hänen muuttavan Etelä-Afrikkaan Mellon kanssa ja vieläpä maaseudulle ylläpitämään lammasfarmia. Tarkemmin ajatellen punapää itse oli tainnut vitsailla aiheesta keskustellessaan vaaleaverikön kanssa siitä, oliko Kira-jahdissa enää mitään järkeä. Aluksi oli vaikuttanut siltä, että koko keskustelu oli täysin hedelmätön, mutta viikkojen vieriessä eteenpäin Mello oli alkanut näyttää myöntymisen merkkejä. Lopulta vaaleaverikkö oli töksäyttänyt ihan suoraan, kuinka äärettömän kyllästynyt hän oli käymään jatkuvaa, yksipuolista taistoa Nearia vastaan tittelistä, jolla ei ollut ollut vuosiin enää yhtään mitään merkitystä.
Kaksikolla oli ollut hieman vaikeuksia päättää, mitä ihmettä voisivat tehdä, jotta voisivat jatkaa elämäänsä suhteellisen normaalisti. Rod Rossin kaltaiselle kelluvan maailman johtajalle kun ei niin vain ojennettu eropaperia. Niinpä pako kauaksi pois Los Angelesista oli ollut parivaljakon ainoa vaihtoehto. Eräänä päivänä Matt olikin sittemmin löytänyt verkosta ilmoituksen, jossa varakas vanhus haki jatkajaa sukunsa tyhjilleen jääneelle maatilalle. Niinpä kaksikko oli ottanut yhteyttä ilmoittajaan. Loppu olikin ollut läpihuutojuttu, koska kukaan muu täyspäinen ei tahtonut muuttaa Afrikan maaseudulle. Ainoilla hakijoilla oli ehdoton etulyöntiasema, vaikka vanhus oli voivotellut sitä, että hakijat olivat ystävykset, jotka eivät olleet vielä löytäneet vaimoja. Kumpikaan ei ollut korjannut vanhuksen olettamusta, sillä kyseinen tilanne ei ollut totta puhuen vaikuttanut parhaalta ajalta testata, kuinka konservatiivinen maatilan luovuttaja oli ajatusmaailmaltaan.
Muistoihinsa uponnut punapää huomasi, että hänen savukkeensa oli palanut loppuun. Hän päätti polttaa vielä toisenkin kaikessa rauhassa, sillä Melloa oli turha ympäripuhua siinä vaiheessa, kun suklaa oli loppunut, eikä sitä olisi hetkeen saatavilla mistään. Punapää oli toki tietoinen siitä, että vaaleaverikkö oli syntynyt Moskovassa, mutta ei ollut ajatellut asiaa sen kummemmin ennen maaseudulle muuttoa; kyseinen ympäristö tuntui korostavan sitä, kuinka urbaani Mello oli luonteeltaan. Toinen tuntui pelkäävän kaikkea liian raittiista ilmasta lampaisiin. Ei sillä, että Mattilla olisi mennyt paljoa paremmin, mutta hän oli sentään osannut varautua siihen, ettei kauppaan päässyt kellon ympäri ja että lähimpäänkin sellaiseen oli epäinhimillisen pitkä ajomatka.
Punapää oli jo sytyttämäisillään kolmannen savukkeen, kun hän kuuli ulko-oven avautuvan.
”Kas, päätit liittyä seuraani”, Matt tuumasi kääntyen vaaleaverikköä kohti.
”En muuten päättänyt. Tulin vain katsomaan, että onko kirahvi syönyt sinut vai miksi olet niin kauan poissa”, Mello tuhahti.
”Minun ei tarvitsisi viettää aikaa niin kauan ulkona, jos…”
”Ei.”
”Ollaanpas sitä taas suloisella tuulella”, punapää huomautti silmiään pyöritellen.
”Täällä ei voi olla muuta kuin elämäänsä kyllästynyt”, vaaleaverikkö puuskahti istahtaessaan Mattin vierelle. Äkkinäinen lampaan määkäisy sai hänet hyppäämään melkein punapään syliin.
”Kyllä se siitä”, Matt yritti lohduttaa parhaansa mukaan.
”Tämä on oikeasti typerintä, mitä me olemme koskaan tehneet”, Mello totesi lähes epätoivoon vaipuneena.
”Eikä ole, tämä oli oikeasti hyvä idea”, punapää väitti, vaikka oli samaa mieltä. Toisaalta molemmat olivat aina olleetkin sitä tyyppiä, joka sävelsi soiton mukaan.
”Eikä ole!”
Matt tunsi olonsa neuvottomaksi. Hän pelkäsi nimittäin, että vaaleaverikkö vielä purskahtaisi itkuun, mikä ei ollut tälle yhtään tyypillistä käytöstä. Aiemmin Mello oli suhtautunut kaikkeen kamalaan lähinnä naurulla ja mustalla huumorilla. Ilmeisesti hänelle kuolemanpelko, katkeruus, suru ja viha olivat tunteita, joihin vielä pystyi suhtautumaan uskomattomalla huumorintajulla, mutta kaiketi kaikilla oli rajansa. Vaaleaverikön raja kulki maaseudun ja kaupungin välissä.
”Kuulehan, ei tämä välttämättä ole aluksi helppoa, mutta pahempiakin kohtaloita olisi. En kyllä keksi, mitä, mutta varmasti olisi, jos oikein miettisi”, Matt sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen. Hän oli kietonut käsivartensa hellästi toisen ympäri.
”Mutta siis pointtinahan tässä on, että jos Mario masentuisi syvästi joka kerta, kun prinsessa Peach kidnapataan, niin prinsessa ei tulisi ikinä pelastetuksi ja Super Mario ei olisi yhtään niin ikoninen peli”, punapää jatkoi. Puheella tuntui olevan jonkinlainen vaikutus, sillä ainakin vaaleaverikkö näytti todella häkeltyneeltä.
”En ymmärrä kyllä yhtään, mitä helvettiä sinä juuri selitit”, Mello totesi saatuaan puhekykynsä takaisin. Matt huokaisi ja selitti sitten ties kuinka monetta kertaa, mistä Super Marion konseptissa oli kyse. Vaaleaverikkö ei vaikuttanut kuuntelevan, mutta ehkäpä vielä jonain päivänä punapää saisi opetettua edes yhden videopelin juonen toiselle.
”Mennään sisälle ennen kuin hyttyset tappavat meidät”, Mello pyysi, kun Matt oli vihdoin lopettanut selityksensä. Punapää vastasi suukottamalla pehmeästi vaaleaverikön poskea ja vääntäytyi sitten ylös. Vielä jonain päivänä hän saisi luvan sisätiloissa polttamiseen. Sitä ennen Matt tyytyisi vain olemaan onnellinen siitä, että hänellä oli yhä rakkaansa ja että he eläisivät elämänsä loppuun saakka enemmän tai vähemmän onnellisina tietämättä itsekään, mitä ihmettä he olivat oikein tekemässä.
Loppu!
