Kello kahdentoista jälkeen | K-11, Angst, OC(Doriane Macnair)/Theodore Nott

[Belsissa]

Nimi: Kello kahdentoista jälkeen
Kirjoittaja: Belsissa
Genre: Angst
Ikäraja: K-11
Paritus: OC(Doriane Macnair)/Theodore Nott
Vastuuvapaus: Potter-universumi on Rowlingin omaisuutta.
Kirjoittajan kommenti: Osallistuu Yhtyeen tuotanto haasteeseen Emilie Autumnin (alkuperäinen Queenin) kappaleella Bohemian Rhaprody ja FF50:neen sanalla 016. perhe.

***

Tupakansavu tai alkoholi ei enää ärsytä kulkiessaan alaspäin. Turtuneet ovat kaikki tunteet lamaannusta lukuun ottamatta. Kaikkien näiden ihmisraunioiden sisällä kaikuu pelkkä tyhjyys, riitasointuina ehkä muutama hatara tunne. Hetken kestävä huuma, mutta ei mitään merkitsevää, vähiten toivoa tulevaisuudesta. Todellisuudessa tässä huoneessa ei oleskele yhtäkään elävää ihmistä, sillä kaikki tuntemani persoonat maskien sisältä ovat kaikonneet. Myös minä itse, ehkäpä kaikista kauimmas.

Muistan vielä päivän, kun tummanvioletilla sametilla ja tummalla puulla koristettu huone huokui ylellisyyttä, eikä kukaan sinne astunut voinut olla ihastelematta jääkidemäisiä kristallikruunuja. Minä olin linnani prinsessa, heti seuraava äidistäni ja hänetkin jätin varjooni kauneudellani. Minä olin myös ylväs nuori nainen. Suku odotti minulta valmiiksi paljon, mutta varttuessani he uskalsivat odottaa vielä enemmän. Lahjakkuuteni säveltämisessä huomattiin jo monen monta vuotta sitten, kun isäni löysi minut oman teokseni parista, eikä meinannut uskoa korviaan. Totta kai sain parhaat opettajat avaamaan minulle oven paitsi soiton hiomisen, myös luomisen pariin. Nyt se kaikki on kuitenkin mennyttä. Kaikki paitsi rappeutunut kauneus ja luomisen kyky. Mutta kuka muka haluaisi kuulla yhtä ainutta nuottia demonittaren sävellyksistä? Olinhan minä monta vuotta sodan jälkeen vielä jaksanut yrittää, sen verran, että opin sen suuntaisten haaveiden olevan mahdottomuus. Kun nimenä on Macnair, tunnetaan vain toinen toistaan sadistisimmista teoista. Isän sairauden puhutaan siirtyneen tyttäreen, odottavan vain aikaansa.

Voi kun voisinkin rypeä surkeassa tilassani yksin, kuvitellen että se on kamalin mahdollinen kohtalo. Valitettavasti näen ympärilläni tusinan entisen valtakunnan edustajia, joiden olemus huutaa vastaavaa tarinaa, joillakin hirvittävämpiäkin. Hukattuja lahjakkuuksia, joiden tulevaisuus tulee koostumaan vain mitättömyytenä elämisestä. Aluksi viitsimme vielä leikkiä muuta, järjestää jäljelle jääneillä varoilla aikaisia mitättömimpiä tanssiaisia kartanoissa, joihin ei ollut varaa palkata palvelijoita. Hienoissa linnoissa, joissa käytettiin vain osaa huoneista. Muun rakennuksen annettiin rapistua ajan kanssa. Autioitua omistajansa tavoin.

Enää emme jaksa näytellä, vaan jokainen on alkanut turtua masennukseensa. Kohtalo on vihdoinkin hyväksytty ja apatia vallannut mielemme lopullisesti. Hetkellistä, vähitellen hiipuvaa iloa saadaan salaista haureutta kylvävistä illanvietoista, joiden tunnelma on aivan toinen aikaisempiin tanssiaisiin verrattuna. Me naiset emme kykene enää kustantamaan kaikkia kauneudenhoitotoimenpiteitämme, joka on suuri menetys Pansy Parkinsonin kaltaisille naisille, jotka ilman meikkikerrosta naamallaan näyttävät vähemmän kehuttavilta. Itse kärsin siitä toki hitusen, mutta kuka tahansa saattaa sanoa minun olevan edelleen huikaiseva näky. Olkoonkin sitten, että mustat hiukseni muistuttavat nykyään suuresti harakanpesää ja monta päivää naamaa koristaneet maalit alkavat näyttää suttuisilta. Saatan vaikuttaa halvalta istuessani siveettömästi jalat pöydällä, hameenhelma valahtaneena reisille, mutta siltikään kukaan ei voi kieltää lumovoimaani. Tuosta lohdutuksesta olenkin antanut useammalle miehelle maistiaisia, mutta vain yhdelle itseni kokonaan.

Hailakansiniset silmät kohtaavat omat mustani. Tyhjät silmät, jotka eivät jaksa enää tuikkia edes rakkaudellemme. Se on täysin ymmärrettävää kaikessa lohduttomuudessaan. Meidän tulevaisuudennäkymämme katosivat samassa hetkessä, kun Mestari hävisi sodan. Tähän hyljeksivään maailmaan emme koskaan voisi saattaa yhtäkään Nottin nimeä kantavaa lasta ja tulevat päivät olisivat vallan tyhjiä ilman heitä. Toisillemme voisimme kuulua ilman avioliittoakin ja mokoma sidos vain muistuttaisi menneiden päivien toiveista. Sellaista emme vahingossakaan tahtoisi toisillemme aiheuttaa. Katkeruudella vain tuhoaisimme loputkin harhakuvasta nimeltä me. Ainoasta kangastuksesta, jota emme tahdo kadottaa.

Siksi kai käännätkin katseesi pois pienen ikuisuuden kuluttua, ettemme vain vajoaisi turhan syvälle muistojen syövereihin. On ironista, että unohdus johtaa aivan samaan kuin liiallinen muistelu. Siksipä meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tasapainoilla niiden välissä sijaitsevalla kapealla alueella.

Arvellakseni olet yhtä pyörryksissä ajatuksista kuin minäkin, sillä otat naukun kirkasta nestettä sisältävästä pullosta. Samalla ystävä vierellä toteaa yön olevan täynnä mustuutta muutaman kulauksen jälkeen. Sitähän me kaikki varmaankin odotamme. Loppua.

Pullo kiertää ja lopulta saavuttaa minut. Kovettuneet ja kylmästä kohmettuneet kädet tarttuvat siihen ahnaasti, nostaen himoitun eliksiirin punatuille huulille. Ei, viina ei polta enää. Ei ole pitkiin aikoihin polttanut. Mitä se sellainen kielisikään? Se kielisi, että olisi vielä elämää, joka voisi satuttaa. Loppujen lopuksi turtumuksen tila on ehkä parempi vaihtoehto. Enää ei ole toiveita, jotka voisivat hiipuessaan repiä sisukset mennessään. Täällä asuu pelkkä turvallinen tunnottomuus, jolta tietää mitä odottaa. Eikö elämä loppujen lopuksi ole yliarvostettua? Emmekö me siitä eristäytyneet ole sittenkin onnekkaampia kuin ne, jotka yhä odottavat siinä kiinni riippuen sielujensa rikki repimistä ja hautajaisissa veisattavia nauruvirsiä?

[Vanilje]

Kommenttikampanjasta iltapäivää! :) Kommenttikampanjan kautta tämän tosiaan löysin ja päätin napata luettavaksi, kun Theodore on ainakin minulle vielä hieman tuntemattomampi hahmo. Ja toisaalta tuo OC kiinnosti myös, vaikken kovin usein sellaisia ficcejä luekaan, joissa on joitakin omia hahmoja.

Tästähän pääsenkin sitten jouhevasti siirtymään varsinaiseen kommenttiin. Aloitan siis vaikka tuosta Dorianesta. Oli ihan mielenkiintoista lukea tätä, kun tosiaan kovin usein en omilla hahmoilla varustettuja ficcejä lue. Nyt päätin kuitenkin tehdä poikkeuksen. Enkä voi sanoa pettyneeni. Yleensä kun varsinkin lyhyissä ficeissä, joissa on omia hahmoja, niin ne tuntuu jäävän jotenkin etäisiksi. Lyhyissä teksteissä kun on muutenkin joskus saada henkilöiden persoonaa ja luonnetta tuotua esiin. Tässä ficissä tätä ongelmaa ei kuitenkaan ollut. Jotenkin pääsin heti Dorianeen hahmona sisälle ja sain luonteesta jonkinlaisen käsityksen. Lisäksi oli kiva, kun olit kuvaillut ulkonäköä, esimerkkinä vaikkapa juuri nuo korpinmustat hiukset ja silmät.

Sitten jotakin voisin kai mainita myös ficin tunnelmasta ja tekstistä yleisesti. Tunnelma ainakin oli minusta varsin onnistunut. Se säilyi koko tekstin ajan ehjänä, jotenkin siitä heijastui juuri sellainen tukahtuneisuus, se miten aitoja tunteita ei tunnu olevan enää jäljellä, ne on vain muisto jostain entisestä. Jotenkin tekstistä ehkä tuli sellainen vähän harmaa vaikutelma, ainakin itselleni. Ja kyllä kai se tekstin tapahtumiin sopiikin, melko synkkää kun tuo teksti oli. Ja ihan näin yleisellä tasolla tekstistä, että tykkäsin tuosta tyylistä, jolla tämän kirjoitit. Se oli sellaista tasaisen soljuvaa, joka kuitenkin loi tunnelman oikealla tavalla ja sai tekstin kulkemaan takkuilematta eteenpäin.

Niin ja se vielä mainittakoon, että lopetuksesta tykkäsin. Se oli jotenkin omaperäinen. Tai sellainen kivan erilainen, mitä ei yleensä ficeissä käytetä. Jotenkin se vaan oli sellainen sopivan pysäyttävä, kun lopetit tekstin tuohon kysymykseen. Kai siinä jotenkin sitten itse jäi miettimään noita asioita, ja ficin pääajatuskin jäi kivasti mieleen. Kiitän vielä tästä hienosta lukukokemuksesta! :)

[Glorisablet]

Ensin puhdasveriset leikkivät elämänsä säilyneen ennallaan, kunnes väsymys sai leikin tuntumaan turhalta itsepetokselta.

Minulle jäi haikea olo tekstisi myötä. Olen kokenut samanlaista haikeutta minkä tahansa dynastian tai aikakauden kohdattua loppunsa eivätkä dynastian epäkohdat ja virheet (sisäsiittoisuus, naisten aivopeseminen jalosukuisiksi synnytyskoneiksi) karkota kyseistä tuntemusta. En tiedä oletko ajatellut Ranskan, Louis XVI:n hallituskauteen päätynyttä ancien régimea kirjoittaessasi tekstin? Tässä oli hyvässä mielessä samanlaisia piirteitä samantyyppisen luokkajaon suhteen ja huomaa puhdasveristen arvoasemansa mahdin ja menettäneen etäisyyskotelonsa, joka erotti heidät ennen keskiluokasta ja rahvaasta.

Kirjoittaja kirjoittaa välillä ajattelemattomuuttaan raskaslukuisen tekstin, mutta tässä se oli mitä onnistunein ratkaisu. Minun ei täytynyt lukijana pohtia, miltä tuntuisi olla Doriane Macnairin tai muiden puhdasveristen asemassa vaan pystyin tuntemaan sen tunnelman kautta. Dynastiasta ei ollut jäljellä kuin menneisyyden kalvenneita haamuja kerran niin loisteliaissa asumuksissaan, joissa oli nykyään revenneitä tapetteja, koinsyömiä verhoa, reikäisiä mattoja ja parsittuja tuolinpäällisiä. Alkuperäinen velhoveri oli kokonaan katoamaan päin velhomaailmasta tehden tilaa kuraverisille ja puoliverisille, joilla ei ollut kunnollista käsitystä menneestä loistosta.

Doriane oli taitavasti luotu hahmo. Selkeästi aatelisneito, joka oli saanut ennen mullistusta kaikkein parasta kehittyäkseen entisestään muusikkona. Isän psykopaattisuuden siirtymisellä tyttäreen arvuuttelu oli kiinnostava lisä hänen hahmoonsa. Doriane oli karkeampi kuin puhdasveriset naisesi yleensä, mutta hän kuuluukin Macnairin huoneeseen. Ihmisraunioiden sisällä kaikuu pelkkä tyhjyys ja Dorianen kiiltävät kutrit ovat muuttuneet harakanpesäksi. Noita voisi rappiotilastaan huolimatta nousta, koska hän vaikutti pystyvän elämään jotenkin velhomaailman nykyisen tilan kanssa. Hän voisi hyväksyä arvonalennuksen ja ryhtyä lunastamaan jollain tavalla uuden, vankan aseman itselleen olemalla tämän päivän nainen.

Saatan vaikuttaa halvalta istuessani siveettömästi jalat pöydällä, hameenhelma valahtaneena reisille, mutta siltikään kukaan ei voi kieltää lumovoimaani. Tuosta lohdutuksesta olenkin antanut useammalle miehelle maistiaisia, mutta vain yhdelle itseni kokonaan.

Neiti Macnair on niin helmi hahmo että lukisin hänestä useampiakin ficcejä.

[Belsissa]

Vanilje: Vau, ihanaa kuulla, että vaikket yleensä pahemmin lue omilla hahmoilla varustettuja ficcejä niin silti pidit tästä. Vielä hienompaa minusta oli kuulla, että olin mielestäsi luonut hahmon hyvin. Ficcejä kirjoitellessani yritän lähinnä parannella kirjoitustaitojani tulevaisuuden uraa varten, mutta hahmojen kehittely on yksi asia, joka voi jäädä tästä harjoitusmenetelmästä uupumaan. Se on yksi syy siihen, miksi käytän usein omia hahmoja. Mukavaa kuulla, että olen onnistunut jossakin sellaisessa, mikä on minulle tärkeää.

On hienoa kuulla, että olet tuota mieltä tunnelmasta. Juuri tuota minä hainkin.

Mukavaa, että tykkäsit lopetuksestani ja koko ficistä!

Lavinia: Tuo haikeus aikakauden loputtua on minullekin tuttu tunne lukiessani kirjoja ja oikeastaan ihan omassa henkilökohtaisessa elämässänikin. En koskaan pitänyt yläasteestani, oikeastaan ennemminkin vihasin sitä, mutta sen loputtua minulle tuli kuitenkin hieman haikea olo. Sangen kummallista...

Mielestäni olisin voinut kirjoittaa tämän tekstin melkein yhtä hyvin jonkun Ludvig XVI:n aikana eläneen aatelisen näkökulmasta. Sen verran yhtäläisyyksiä näiden aikakausien päätöksissä näkemykseni mukaan on. Olen jo pitkään ajatellut, että puhdasveristen dynastian kaatuminen oli varmaankin heille vastaava tragedia, mitä monarkian luhistuminen aatelistolle Ranskassa.

Tunnelma oli yksi asia, mihin yritin tekstissäni panostaa. Halusin saada lukijan ymmärtämään, että myös kirjojen "pahikset" voivat tuntea tuskaa, myös heilläkin oli elämä elettävänään, eivätkä kaikki puhdasverisyysaatetta kannattavat olleet rikoksiin ajautuneita kuolonsyöjiä. Myös (toistaiseksi) viattomat, kuten Doriane Macnair, joutuivat kärsimään yleisestä mielialasta puhdasverisiä ja kuolonsyöjien sukulaisia kohtaan.

Olen iloinen, että pidit Dorianesta, sillä hän on minulle hyvin rakas hahmo. Olen suunnitellut häntä jo jonkin aikaa, mutta nyt vasta sain kirjoitettua hänen persoonastaan kunnolla. Naishahmoni eivät yleensä ole kovin karkeita, vaikka minun mielestäni pieni lisä sitä ei ole ollenkaan pahitteeksi vaan sangen viehättävää. Haluisin luoda myös jonkun hieman karskimman naisen ja käsittääkseni onnistuin Dorianen luonnissa varsin hyvin. Hänestä aion toki kirjoittaa vielä lisääkin, vaikka seuraava ficcini käsitteleekin rouva Greengrassia.

Kiitokset kommenteistanne!