Fandom: Fullmetal Alchemist
Disclaimer: Hiromu Arakawa omistaa hahmot ja maailman, minä en saa hänen hahmoillaan leikkimisestä mitään korvausta.
Otsikko: Siipirikko
Kirjoittaja: Pics
Paritus: Berthold/Roy
Ikäraja: K-11
Genre: draama, angsti
Summary: Hän oli melkein valmis kuolemaan. Ei ihan.A/N: On todella pitkään tehnyt mieli kirjoittaa mestari Hawkeye/Royta, mutta idean metsästäminen ei ollutkaan ihan yksinkertaista. Lopulta idea tipahti päähän, kun katselin mitä biisejä mulla on Albumihaaste #4:ssa kirjoittamatta. Lättynäni on Fool's Gardenin
Dish of the Day ja tässä biisinä
The Seal, jota ilman hommasta ei siis olisi tullut mitään.
Osallistuu myös One True Something 20 -haasteeseen, hahmona Roy Mustang, ja iankaikkisen kauan sitten umpeutuneeseen Perspektiiviä parittamiseen -haasteeseen, missä tämä edustaa kohtaa Opettaja-paritus.
Paritus kiehtoo mua ajatuksena paljon, joten ei ole mitenkään sanottua että tämä jäisi viimeiseksi kokeiluksi. Ensimmäinen se nyt ainakin on. Tekstistä tuli pidempi kuin kuvittelin alunperin, mistä olen äärettömän epäyllättynyt.
SiipirikkoKun teen keittäminen eräänä aamuna tuntui lähes ylipääsemättömältä ponnistukselta, Berthold tiesi ettei hänellä ollut enää paljonkaan aikaa. Hän odotteli veden kiehumista enimmäkseen kaksinkerroin taittuneena, yskien keuhkojaan pihalle suurina verensekaisen liman roiskeina, ja teen hauduttua hän tuskin jaksoi nostaa pannun kaataakseen juomaa mukiinsa.
Hän oli melkein valmis kuolemaan. Ei ihan. Hänen oli nähtävä Roy vielä kerran ennen loppua, sanottava ne asiat jotka tämän lähtiessä olivat jääneet sanomatta.
Ulkona oli helteistä, jo aamulla aurinko paistoi kuivuuttaan käpristyneeseen puutarhaan, jota kukaan ei vuosikausiin ollut hoitanut. Berthold istuutui ikkunan ääreen nauttimaan teensä ja katsomaan ruskeaksi palanutta nurmikkoa, ja levitti vielä yhden huovan harteilleen. Nyt, lopun lähestyessä, häntä paleli aina kuin haudan kylmyys olisi jo ryöminyt hänen luuytimiinsä.
Se päivä, jona Roy oli kävellyt ulos, oli myös ollut helteinen. Oliko siitä vain vuosi? Bertholdista se tuntui ikuisuudelta, mutta sairastaessa aika venyi ja jokainen päivä oli päättymätöntä piinaa. Silloin hän oli vielä pystynyt piilottelemaan huononevaa kuntoaan oppipojaltaan, nyt hän tiesi ettei eläisi seuraavan talven yli.
Se päivä oli ollut niin samanlainen kuin tämä, ainoana erona se, ettei puutarha ollut näyttänyt aivan yhtä lohduttomalta kuin tänä kesänä. Roy oli käärinyt paitansa hihat kyynärpäihin ja pyyhkäissyt otsaan liimautuneita hiuksia silmiltään ennen kuin oli esittänyt Sen kysymyksen jälleen kerran.
Berthold oli oppinut vihaamaan Sitä kysymystä, joka nousi esille harvakseltaan mutta säännöllisesti. Hän oli oppinut ampumaan sen alas viipymättä ja edes ajattelematta sitä enää.
Ei, hän ei halunnut olla valtionalkemisti. Piste. Ei perusteluja.
Tukahduttavassa, hautovassa iltapäivässä sananvaihto oli yltynyt kiivaammaksi kuin koskaan ennen. Illalla Roy oli jo pakannut matkalaukkunsa, ja hyvästit jätettiin puolin ja toisin kohteliaan kylmään sävyyn. Yksi apea kädenheilautus pihalla, ja sitten Roy oli jo matkalla suureen maailmaan mukanaan niin raskas, kirjoja täynnä oleva matkalaukku, että sen raahaaminen näytti tuskalliselta.
Berthold oli sulkenut oven, lysähtänyt nojaamaan siihen, ja huokaissut helpotuksesta. Hän oli viimein onnistunut tekemään sen, mitä piti – työntämään räpistelevän linnunpoikasensa ulos pesästä koettelemaan omia siipiään.
Jos hän olisi ollut yhtään ystävällisempi, Roy olisi jäänyt. Se naiivi idiootti elätteli ihailunsekaista rakkautta häntä kohtaan, se oli käynyt ajan mittaan ilmeiseksi. Viimeistään sillä kerralla, kun Roy oli käynyt ulkona viettämässä vapaailtaa ja palattuaan yrittänyt humalan rohkaisemana suudella häntä. Hän oli torjunut lähestymisyrityksen ennen kuin tilanne muuttui liian kiusalliseksi kummallekaan, mutta seuraavana päivänä heidän oli ollut pakko puhua siitä.
Berthold ei ollut väittänyt olevansa Roylle liian vanha; rakastuneet nuoret hupsut eivät koskaan välittäneet sellaisista syistä. Sen sijaan hän oli todennut, ettei suhde kenenkään kanssa enää kiinnostanut häntä, eikä hän varsinkaan pitänyt Royta lainkaan puoleensavetävänä romanttisessa mielessä. Sellainen syy oli pakko hyväksyä. Ja Roy oli hyväksynyt, alla päin.
Vaikka se olikin ollut valhe.
Uusi yskänpuuska ravisteli Bertholdia, raateli keuhkoja sisältäpäin riekaleiksi, kunnes hän lopulta lysähti pöydälle haukkomaan henkeä. Teemuki oli tyhjä; hän olisi halunnut huuhdella suunsa ja selvittää kurkkunsa, mutta mukin täyttäminen uudelleen tuntui liian työläältä eikä hän jaksanut nousta tuoliltaan.
Joskus hän mietti olisivatko asiat toisin, jos hän olisi toiminut Royn ehdotuksen mukaan. Hän olisi voinut palkata parhaan lääkärin häntä hoitamaan, ja taloudenhoitajan tuomaan teetä juuri tällaisilla hetkillä. Se olisi varmasti suonut hänelle lisää aikaa. Vuoden, ehkä kolme, sitä oli turha arvailla. Hän oli joka tapauksessa päättänyt, että helpointa oli vain hiipua pois, olla yrittämättä enää yhtään mitään.
Hän oli saanut elämässään aikaan sen, mitä oli halunnutkin. Hän oli tehnyt tutkimuksensa niin suurella intohimon palolla, että oli polttanut itsensä sillä roviolla, eikä alkemialla tuntunut enää olevan mitään tarjottavana. Ei elämällä muutenkaan.
Oli ollut vielä yksi pieni kiinnostuksen kipinä, Royta kohtaan, ja sen hän oli itse nipistänyt siististi sammuksiin.
Roy sai kaikin mokomin pitää häntä julmana. Mutta todella julmaa olisi ollut sulkea unelmia täynnä oleva lahjakas nuori mies hänen kanssaan tähän talorähjään, katselemaan kuinka hän väistämättä kuihtui pois kuten hänen puutarhansakin.
He tapaisivat vielä kerran. Kuluneen vuoden aikana Roy oli lähettänyt hänelle muutamia kirjeitä, joihin hän ei ollut vastannut. Pian hän kirjoittaisi vastauksen, ja se olisi niin kummallista ja poikkeavaa, että Roy tulisi välittömästi tapaamaan häntä. Edes pyytämättä.
Hän joutuisi ehkä kohtaamaan pelkonsa siitä, että Roy astuisi hänen eteensä sinisessä univormussa. Kirjeiden sävystä oli vaikea tehdä varmoja johtopäätöksiä, mutta Roy vaikutti kiireiseltä eikä koskaan kertonut suoraan mitä puuhasi, ja tämän pää oli aina ollut täynnä idealistista roskaa muiden suojelemisesta, armeijan propaganda oli uponnut liian tehokkaasti.
Sellaisia ihanteellisuuden lumoissa olevia älykkäitä pölkkypäitä oli liian helppo käyttää. Bertholdilla olisi sana sanottavana, jos Roy todella oli mennyt liittymään – niin julmaa kuin sekin olisi, ehkä hänen sanansa saisivat Royn sentään katselemaan ympärilleen molemmat silmät auki, jos ei muuta. Se olisi karu jäähyväislahja, mutta muutakaan hänellä ei ollut annettavana.
Lisäksi olisi tietenkin hänen tutkimuksensa... kenelle muullekaan hän sen luottaisi, ellei sitten Roylle? Ehkä hän halusi uskoa, että sillä voisi tehdä jotain hyvääkin, vaikka hän ei itse ollut siihen pystynyt.
Kutsuttakoon sitä vaikka kivulloisen ja itsekkään miehen viimeiseksi oikuksi, mutta hän aikoi antaa sen. Roy joka tapauksessa pyytäisi, hän tiesi sen jo etukäteen. Olisiko se ajan mittaan Roylle kirous vaiko siunaus, hän ei saisi koskaan tietää, mutta pelkäsi ensimmäistä.
Roy myös esittäisi Sen kysymyksen viimeistä kertaa ja yrittäisi suostutella häntä liittymään valtionalkemistiksi, edes yrittämään pelastaa itsensä, tutkimaan sittenkin vielä lisää, sytyttämään sen kipinän uudelleen.
Ironista, että hän tunsi lievää kiinnostusta ideaa kohtaan nyt, kun oli niin heikkona etteivät hänen siipensä enää kantaneet.