Title: Varjoisilta kujilta
Author: sennamiila
Beta: ei
Genre: romance, drama, angst, femme
Rating: K11
Pairing: Bellatrix/OC(Becca tai vaihtoehtoisesti minä), Narcissa/Lucius
Disclaimer: Rowling omistaa Potter-maailman, minä omistan itseni (tai Beccan, ihan miten vaan)
Quote: Sen tuoksu toi mieleeni jollain kummalla tavalla meriveden, joka löi armottomasti vasten kallioita.
Warnings: alkoholia, kuolemaa
A/N: Hui kamalaa, eka femmeni. No, toivottavasti kelpuutatte. Kirjoittaessani tätä taustalla soi musiikkia elokuvasta Sweeney Todd, laulajina tietenkin ihanaiset Helena Bonham Carter, Johnny Depp ja Jamie Campbell Bower.
Osallistuu seuraaviin haasteisiin: FF50/026. Maku, Sinun Potterisi vol.2
Varjoisilta kujilta
Käsivarttani pakotti ja pisteli kuin puutuneena. Sitä kuumotti ja saatoin tuntea, kuinka se turposi, alkoi pikkuhiljaa tuntua niin raskaalta, etten kyennyt muuta kuin vain istumaan. Ympärilläni pyöri. Koko maailmankaikkeus pyöri, kaikki ihmiset, esineet, kaikki oli aivan sekaisin.
”Becca!” kuulin terävän huudon edestäni.
Kohotin katseeni ja näin erittäin epäselvästi naisen kasvot. Oli kuin olisin katsellut niitä veden alla. Kaikki oli niin sumeaa. Pääni, joka tuntui painavan ainakin tonnin, nuokahteli tuon tuostakin rintaani vasten.
”Becca!” ääni toisti.
En kyennyt puhumaan. Vaikka koetin, ei ääntäkään lähtenyt huuliltani.
Vain silmänräpäystä myöhemmin tunsin terävän läimäyksen poskellani. Pääni kääntyi sivulle ja siinä samassa myös maailma selkeni. Pyörremyrsky ympärilläni lakkasi, esineet palasivat paikoilleen.
Käänsin kasvoni kohden auttajaani. Edessäni seisovalla naisella oli pitkät, vaaleat hiukset. Hänen siniset silmänsä hieman pelokkaissa, kapeissa kasvoissa katsoivat minua järkähtämättä. Se toi sisälleni rauhan tunteen.
”Oletko kunnossa?” Narcissa Malfoy kysyi.
Nyökkäsin.
”Aivan varmasti?” Narcissa varmisti.
”Olen kyllä”, myönsin. ”Kiitos avusta.”
”Tiesin tämän”, uusi, ivaa tihkuva ääni liittyi keskusteluun. ”Sanoinhan hänen olevan liian nuori.”
Narcissa vilkaisi puhujaa olkansa yli. Tämä toinen nainen katsoi minua halveksiva hymy kasvoillaan.
”Minä en ole liian nuori!” kivahdin.
”Rauhoitu, Becca”, Narcissa pyysi. ”Sinun täytyy nyt levätä.”
”En minä halua levätä”, tokaisin. ”Todistan, etten ole liian nuori tähän.”
”Kyllä me uskomme”, Narcissa vakuutti. ”Sinähän sait tehtäväsi tehtyä, ole ylpeä siitä. Kukaan ei usko sinun olevan liian nuori ja kokematon.”
”Paitsi hän”, sanoin ja viittasin naiseen Narcissan takana.
”Hänellä on nimikin”, nainen totesi. ”Bellatrix Lestrange, jos vain viitsit.”
”Saapa nähdä”, tuhahdin.
Kyllä minä naisen nimen olin tiennyt, olihan tämä ollut aina paikalla, kun tehtäviä jaettiin, innokkaana ottamassa omaansa vastaan. Kuvitteli kai olevansa mestarin suosikki, palvoi maata tämän jalkojen alla. Hah, kuinka säälittävää. Luuliko nainen mestarin oikeasti välittävän hänestä lainkaan sen enempää kuin muistakaan?
Bellatrix Lestrange puhui mestarillemme kuin rakastetulleen. Se aiheutti toki pientä hämmennystä meistä joidenkin keskuudessa. Olin kuullut monien käyvän kuiskaten keskustelua. Kuinka mestari saattoi sietää sellaista?
Niin, ei hän sietänytkään, käski usein naisen vain pitämään suunsa kiinni ja määräsi tälle sitten tehtävän. Tehtävän, joka sai joka kerralla naisen kasvot loistamaan innosta kuin pikkulapsella, joka juuri on saanut ensimmäisen luutansa.
Bellatrix aina ylenkatsoi muita. Etenkin minut hän tuntui ottaneen silmätikukseen. Hänelle olin vain nuori, kokematon, mitäänsanomaton pikkutyttö. Sitä en ollut. Hyvä on, myönnettäköön, olin nuori, vain yhdeksäntoista. Iästäni huolimatta olin kuitenkin kokenut, sen mestari itsekin oli sanonut.
Kaikki tehtäväni olin suorittanut kunnialla loppuun, ja mestari oli käskenyt muiden ottaa minusta mallia. Se oli saanut Bellatrixin kiehumaan raivosta ja minut hymyilemään tyytyväisenä. Kerrankin naisen ylpeys oli saanut kopauksen. Ja vain hetkeä myöhemmin se oli taas ollut huipussaan.
Toki Bellatrix oli herramme suosiossa, olihan hän suorittanut monia hengenvaarallisia tehtäviä. Meidän muiden suosiossa hän ei kuitenkaan ollut. Ylpeä, koppava, kuvitteli aina olevansa parempi kuin kukaan muu. Minut se sai lähinnä vain näkemään punaista. Olimme toistemme pahimmat kilpailijat.
”Becca?” Narcissan ääni havahdutti minut.
”Niin?” kysyin.
”Kuunteletko sinä lainkaan?” Narcissa kysyi. ”Vaikutat niin poissaolevalta.”
”Ajattelin vain”, totesin. ”Pääni on nyt aivan sekaisin kaikesta, ja luulen, että olisi hyvä hieman sitä selvittää. Kaikki vain pyörii, eikä pysäyttäminen onnistu.”
”Mitä sinulle sitten kävi, jos saan kysyä?” Narcissa epäröi.
”Kysyit jo, joten en voi sitä enää estääkään”, sanoin. ”Kimppuuni hyökättiin, ja sain käteeni jonkinlaisen kirouksen. Onnistuin kuitenkin tainnuttamaan heidät ja -”
”Tainnuttamaan”, Bellatrix tuhahti. ”Kuinka raukkamaista. Et uskalla edes kiduttaa saati tappaa.”
”Siinä tilanteessa en ehtinyt ajattelemaan ja tein, mikä ensimmäisenä tuli mieleen”, tokaisin. ”Ja jos se ei sinulle kelpaa niin olkoon sitten kelpaamatta. Olisi mielenkiintoista nähdä, kuinka sinä siinä tilanteessa toimisit, kun täytyy koko ajan olla varuillaan ja näin. Ei siinä paljoa ehdi ajatella, mitä kirousta käyttää.”
”Hyvä, että kuitenkin selvisit”, Narcissa sanoi väliin keskeyttäen tämän pienen riidanpoikasen. ”Tainnuttaminenkin riittää aivan hyvin.”
”Ei siltä vaikuta”, totesin.
Narcissa vilkaisi Bellatrixia, joka välittömästi käänsi katseensa pois meistä.
”Älä hänestä välitä”, Narcissa sanoi kääntyen takaisin minuun päin. ”Bellatrix olisi tahtonut sinun tehtäväsi. Hän on vain kateellinen.”
”Minä en ole kateellinen!” Bellatrix huudahti. ”Minä sain oman tehtäväni, joka oli paljon tärkeämpi ja vaarallisempi kuin tuon!”
Bellatrix viittasi raivoissaan minuun.
”Niin, niin”, Narcissa tyynnytteli. ”Bella, voisitko poistua? Becca kaipaa nyt lepoa.”
Bellatrix nakkasi niskojaan, käännähti kannoillaan ja poistui huoneesta ovet paukkuen mutisten itsekseen, ettei hän ainakaan tarvinnut lepoa sen jälkeen, kun hänet oli kirottu.
Narcissa seurasi Bellatrixin poistumista katseellaan, mutta oven pamahdettua kiinni ikkunoita helisyttäen nainen kääntyi taas minun puoleeni.
”Älä anna Bellan saada tuntemaan itseäsi huonoksi ja heikoksi”, Narcissa kehotti.
”En annakaan”, totesin. ”En ole ennenkään antanut, enkä tulevaisuudessakaan anna.”
”Hyvä niin”, Narcissa hymyili. ”Mutta ota nyt lääkkeesi ja lepää.”
Narcissa antoi minulle pienen mukin käteen. Kulautin kirpeän, polttelevan nesteen alas kurkustani, jonka jälkeen painoin pääni sohvan pielukselle. Silmäluomeni alkoivat tuntua raskailta, enkä kyennyt enää pitämään niitä auki. Jostain kumman syystä viimeinen päässäni pyörivä ajatus oli Bellatrixin halveksuva katse.
**
Tumma hahmo lähestyi minua varjoissa. Sen näkeminen aiheutti pakokauhua ja ahdistusta. Tahdoin vain paeta, mutta jalkani tuntuivat jämähtäneen paikoilleen. Odotin peloissani, kun hahmo tuli yhä vain lähemmäs ja lähemmäs.
Kun tuo varjo oli aivan likellä ja tunsin sen kuuman hengityksen kasvoillani, en enää voinut olla tunnistamatta sitä. Sen tuoksu toi jollain kummalla tavalla mieleeni meriveden, joka löi armottomasti vasten kallioita. Aivan kuten tuo hahmokin. Kukaan ei kykenisi välttämään sen kuohuvaa mieltä.
En voinut estää tyytyväistä ja ehkä hieman ylpeääkin hymyä leviämästä huulilleni, kun hahmo laski huppunsa ja päätelmäni osoittautuivat todeksi. Tummat varjot lankesivat naisen kasvoille tehden niistä vielä entistäkin synkemmät, mutta kovin salaperäiset. Minua kiehtoi tuo nainen, josta niin monen miehen olin kuullut kuiskaten puhuvan.
Näin, kuinka naisen kasvot tulivat aina vain lähemmäs omiani. Hänen sormensa sotkeutuivat vaaleiden suortuvieni sekaan, toinen käsi oli leuallani. Odotin liikkumattomana ja painoin silmäni kiinni. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
Räväytin silmäni auki. Sydämeni rummutti kylkiluita vasten ja kiivas hengitykseni kuului selvänä muuten niin hiljaisessa huoneessa. Oli vielä pimeää, mutta suljettujen verhojen takaa näin jo ensimmäiset auringonsäteet.
Miksi tuo uni saa minut tuntemaan näin? ajattelin. Ei se ole mahdollista. Eihän kukaan koskaan... Ja kaikkein viimeiseksi nainen.
**
Oli varhainen ilta. Aurinko oli laskemassa ja loi juuri viimeisiä punaisia säteitään taivaankannelle. Ensimmäinen tähti oli jo ihmissilmän nähtävissä. Toivomustähti, se, joka syttyy illalla aina ensimmäisenä ja tuikkii kirkkaimpana läpi koko yön.
Olisiko minun pitänyt toivoa jotain? Kenties pääseväni vielä joskus Bellatrix Lestrangen niskan päälle voidakseni todistaa, että olin muutakin kuin avuton pikkutyttö? Että olin aikuinen nainen, kyvykäs sellainen?
En toivonut mitään. Niin ainakin luulin. Ehkä silti hiljaa mielessäni käväisi pieni toivomus, hiljainen pyyntö tähdelle, toive, jota en itse edes huomannut toivoneeni. Sinä iltana nimittäin tapahtui jotain, mikä mullisti elämäni täysin.
Alkuilta oli aivan rauhallinen. Narcissa, Lucius ja Bellatrix istuivat yhdessä nautiskellen viiniä, keskustelivat samalla. Minä istuin syrjemmässä kuunnellen ja tarkkaillen heitä.
Narcissa oli kimppuuni tehdyn hyökkäyksen jälkeen suorastaan vaatinut minua jäämään. Sanoi tarkkailevansa vointiani vielä jonkin aikaa, enkä minä voinut vastaankaan laittaa. Oloni oli kuitenkin melkoisen ulkopuolinen kuunnellessani heidän keskustelujaan. En käsittänyt varmasti puoliakaan.
Mitä enemmän viiniä kului, sitä enemmän heidän käyttäytymisensä muuttui. Lucius laski kätensä Narcissan reidelle ja antoi naiselle suukon. Narcissa kikatti kuin pikkutyttö. Bellatrix sen sijaan kirosi raskaasti ja käski kaksikon mennä toiseen huoneeseen todeten, että näiden käyttäytyminen aiheutti hänelle pahoinvointia.
Hetken aikaa huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kun Lucius ja Narcissa olivat poistuneet teinimäisten hihitysten kera. Pidin katseeni visusti sylissäni. Sitten kuulin viinilasin kolahtavan pöydälle kumolleen.
Kohotin katseeni. Tummanpunainen neste levisi valkealle pöytäliinalle. Bellatrix ei kuitenkaan näyttänyt välittävän asiasta vaan nousi seisomaan tummat silmät minua tiukasti tuijottaen. Tällä näytti olevan jotain mielessään. Hiukkasen epäröiden nousin itsekin nojatuolistani.
”Rebecca Cooper”, Bellatrix sanoi hiljaa.
Nainen lähestyi minua hitaasti kuin varjo unessani. Pysyin paikoillani pitäen katseeni visusti Bellatrixissa uskaltamatta rikkoa kontaktia. Nainen tuli aivan eteeni. Koetin rauhoittaa hakkaavaa sydäntäni hengittämällä rauhallisesti sisään ja ulos. Se oli kuitenkin vaikeaa, kun Bellatrix katsoi minua ivallisesti hymyillen.
Sitten aivan äkkiarvaamatta nainen painoi huulensa vasten huuliani. Kirpeä polttelu levisi alavatsaani, lämmin tunne koko kehoon, ajatukset kaikkosivat. Ehdin vain tajuta, kuinka hänen huulensa maistuivat punaviiniltä, jolla kai oli jotain osuutta asiaan. Ei kai nainen selvin päin olisi tällaista edes tehnyt. Vai olisiko?
Kaiken lisäksi minähän en pitänyt Bellatrixista lainkaan. Silti annoin sen kaiken vain tapahtua lainkaan vastustelematta.
**
Myöhään sinä iltana istuin sängylläni puimassa päässäni päivän tapahtumia. Hyvä on, Bellatrix Lestrange oli suudellut minua. Mitä siitä?
Suudellut. Hän oli suudellut minua, vaikka usein hyvinkin selvästi ilmensi halveksuntansa minua kohtaan. Yhäkin ihmettelin, miksi hän niin oli tehnyt. Tietenkin alkoholin vaikutuksen alaisena, mutta eihän tämä nyt paljoa ollut juonut. Ei ainakaan niin paljon, ettei olisi kyennyt kontrolloimaan tekemisiään.
Vielä enemmän kummastelin kuitenkin sitä tosiasiaa, etten itse ollut hangoitellut lainkaan vastaan vaan vain myöntynyt siihen kaikkeen sen kummempia ajattelematta. Olin jopa nauttinut siitä. Tuota asiaa en kyennyt sitten millään käsittämään, enhän ollut nauttinut alkoholia koko ikänäni, joten sillä ei voinut olla mitään osuutta tapahtuneeseen.
Mieleni mahtaa olla pahasti järkkynyt, ajattelin. En olisi koskaan... Ensisuudelmani sentään.
Yhä muistin, miltä tuntuivat naisen huulet omillani. Pehmeät, lämpimät, viekoittelevat, tottuneet. Oliko tämä tehnyt sitä ennenkin?
Typerä ajatus, eihän Bellatrix olisi voinut, hänhän oli naimisissa. Toisaalta, olihan hän nytkin, joten miksei jo aiemminkin? Ajatus, johon en koskaan tulisi saamaan vastausta yhdeltäkään ihmiseltä, jäi kaihertamaan mieltäni.
**
Seuraavana aamuna en kehdannut edes myöntää itselleni sitä, mitä illalla oli tapahtunut. Jotenkin se vain hävetti minua. Olisin varmasti vajonnut maan alle, jos joku olisi tiennyt, kuullut asiasta tai nähnyt itse tapahtuman.
Bellatrix käyttäytyi minua kohtaan taas kuten ennenkin. Oli välinpitämätön, koppava, katsoi minua alempiarvoisena. Toisinaan kuitenkin hänen arvioiva katseensa viipyi minussa normaalia pidempään. Saatoin tuntea sen poltteluna niskassani. Kun sitten käännyin katsomaan häntä, oli katse taas jossain aivan muualla.
Olisin tahtonut kysyä asiasta joltakin, mutta keneltä olisin edes kysynyt? Jos en tahtonut kenenkään tietävän, eihän se edes olisi ollut mahdollista. Ainoa joka minun lisäkseni asiasta oli selvillä, oli Bellatrix ja hänen kanssaan nyt viimeiseksi halusin keskustella siitä, mitä tämä oli tehnyt humalapäissään.
Ajatuksiani en kuitenkaan saanut enää irti Bellatrixista, vaikka kuinka yritin. Epäonnistuin myös illan muistojen häivyttämisessä. Ne olivat iskostuneet mieleeni niin, etteivät lähtisi pois edes kulumalla.
**
Paria vuotta myöhemmin oli sota käynnissä Tylypahkassa. Viereltäni kaatui monia tovereitani, mutta itse säilyin lähestulkoon vahingoittumattomana. Joka kerta, kun kirous lähti kohden minua, eteeni lankesi jonkinlainen kilpi. Koskaan en kuitenkaan nähnyt salaperäistä auttajaani.
Kun taistelu siirtyi Suureen saliin, kaikkien huomion keskipisteeksi jäivät kolmea opettajaa vastaan taisteleva mestarimme sekä kolmen oppilaan kanssa taistoa käyvä Bellatrix. Naisen kasvoilta paistoi silkka raivo, mutta myös se jo liiankin tutuksi käynyt ylpeys. Saihan hän sentään taistella mestarin rinnalla.
Pian Bellatrixin taistelukumppani vaihtui. Nyt hän joutui tosissaan tekemään töitä välttääkseen vastustajansa sauvasta lähtevät kiroukset. Katsoin heidän taistoaan välittämättä ympärilläni pyörivästä maailman sekamelskasta.
Vain hetkeä ennen kuolemaansa Bellatrixin katse tavoitti omani. Hänen silmissään näkyi jotain, mitä en koskaan olisi uskonut niissä näkeväni. Oliko se ehkä pelkoa, kuolemanpelkoa, joka johtui siitä, että kohtalon määräävä kirous oli enää vain millien päässä? Ja sitten se osui suoraan sydämen kohdalle, ja Bellatrix lysähti elottomana maahan.
Muutamaa minuuttia Bellatrixin jälkeen kaatui mestarimme. En kuitenkaan tuntunut tajuavan asiaa lainkaan, sillä en saanut silmiäni irti Bellatrixin ruumiista. Minut valtasi ontto tunne, kun viimein ymmärsin naisen todella kuolleen. Miksi minusta tuntui siltä, sitä en itsekään tiennyt.
Raahasin Bellatrixin salin reunalle ja jätin siihen lattialle. Polvistuin hänen vierelleen. Tummat silmät olivat avonaiset ja lasittuneet. Kohotin käteni naisen kasvojen yläpuolelle ja painoin tämän silmäluomet kiinni. Nyt hän näytti vain nukkuvan, mutta heräämisestä ei ollut enää toivoakaan.
Kyyneleet pusertuivat silmäkulmiini, vaikken ollutkaan koskaan uskonut osaavani itkeä enää liian varhain menetetyn lapsuuden jälkeen. En sen jälkeen, kun pikkusiskoni syntyi ja minusta piti tulla aikuinen sillä samalla hetkellä. Sen jälkeen en ollut enää uskonut edes osaavani itkeä. Ja nyt itkin.
”Mutta minä en pidä Bellatrixista”, hoin itselleni puoliääneen. ”En pidä, en pidä, en pidä, en pidä, en pidä...”
Jokin sisälläni kuitenkin oli nyrjähtänyt, kääntynyt ylösalaisin. Kenties jo vuosia sitten, mutta vasta Bellatrixin kuoleman jälkeen maailmani avartui, ymmärsin paremmin itseäni ja pyöriviä ajatuksiani. Enää en välittäisi, vaikka minut saataisiinkin kiinni ja vietäisiin Azkabaniin. Minulla ei ollut enää mitään virkaa, olin tehtäväni tehnyt. Eikä minulla olisi enää mitään, minkä vuoksi elämä enää kannattaisi. Tuon kaiken oli Bellatrixin kuolema kertonut minulle. Vasta kun pahin oli tapahtunut, aloin tajuta ihmisluontoa paremmin kuin koskaan ennen. Kaikki ei ollutkaan niin mustavalkoista kuin olin aina sen kuvitellut olevan.
Ja viimein minulle valkeni, etten koskaan voisi unohtaa tuota toista naista, joka oli suudellut minua nousevan humalan alkuhuumassa.
