Kirjoittaja Aihe: They couldn't feel the rain [S]  (Luettu 1417 kertaa)

Malski-

  • ***
  • Viestejä: 5
They couldn't feel the rain [S]
« : 27.07.2011 01:44:36 »
Kirjoittaja: Malski-
Ikäraja: S
Genre: Angst
Paritus: Jossain määrin H/D
Disclaimer: Hahmot J.K.Rowlingin omaisuutta

A/N: Jotain tälläistä pientä. En tiedä. Virheistä ilmoitelkaa, mikäli niitä löytyy. Nauttikaa (:

They couldn't feel the rain

Satoi.

Taivas oli ollut tummien pilvien peitossa koko päivän, ja edellisenkin, mutta viimeinkin se oli revennyt ja päästänyt narut karkaamaan käsistään. Painostava ilma oli räjähtänyt hetkessä ja yhtäkkiä kaikkialla oli ollut kirkkaita lammikoita, taipuneita nurmikoita ja kolisevia peltikattoja. Ajoittain pienet pisarat muuttuivat valkoisiksi ja jäisiksi, ropisivat kaikkialle tehden huomaamatonta tuhoa, ja muuttuivat sitten taas pehmeiksi ja kevyiksi pumpulinpalasiksi. Niitä oli niin paljon, ettei niiden läpi voinut nähdä kuin siluetteja. Siluetteja, jotka seisoivat tahtomattaan ulkona, pystymättä suojaamaan itseään tuulelta ja kylmältä. Siluetteja, jotka eivät merkinneet mitään.

Pieni puisto oli autio. Sitä ympäröivät koivut taipuivat hiljalleen eteenpäin, kuin yrittäen suojella sitä vähää mitä niiden keskellä vielä oli jäljellä. Ne eivät estäneet kukkia murskaantumasta, ruohoa kaatumasta ja hiekkaa sekoittumasta, niin paljaita ne olivat. Kaikki niiden ympäriltä oli kadonnut kauan sitten, niin kauan etteivät ne enää muistaneet. Ne elivät ainaista syksyä, ainaista talvea. Niillä oli aina kylmä. Ne eivät tienneet pitikö niiden elää, pitikö niiden olla siellä. Ne eivät tienneet oliko ne tarkoitettua elämään, oliko niitä rankaistu. Pitikö niiden suojella puistoa? Pitikö?

Kaunis, helisevä nauru kajahti ilmaan sekunneiksi. Se soi, se yritti soida kauan, mutta sade hukutti sen mukanaan ja hautasi maahan. Jossain putosi sateenvarjo maahan, jalka osui veteen ja - kyllä, se oli naurua. Lisää naurua. Lisää kaunista, valkoisena helisevää naurua.

Yhtäkkiä puiston keskellä oli poika. Poika, joka suuntasi kasvonsa suoraan kohti taivasta, avasi suunsa ja nauroi jälleen. Hänen silmänsä oli suljetut, kasvonsa tyynet. Hän levitti kätensä ja pyöri, pyöri ja nauroi niin lujaa, ettei häntä voinut nähdä. Hän otti sateen vastaan välittämättä, välittämättä siitä miten se huusi, miten se halusi hänet lähtemään. Hän kuuli, muttei välittänyt. Hän pyöri, nauroi ja kaatui, levitti jäsenensä niin pitkälle kuin pystyi. Nauroi jälleen.

Toinen poika astui esiin puiden lomasta, jättäen jälkeensä tahriutuneet kengän jäljet. Hän hymyili hieman, hymyili viekasta hymyä kertoen sillä paljon, muttei kuitenkaan sanonut sanaakaan. Hän ohitti pudonneen sateenvarjon, ohitti lammikot varoen astumasta niihin ja pysähtyi, kääntäen katseensa taivaalle, pyörähtäen hieman ja kaatuen maahan, kuten jo maassa makaava oli tehnyt. Hän pysyi hiljaa, niin hiljaa kuin pystyi, kunnes hänen vieressään oleva nauroi jälleen.

”Sataa”, poika sanoi väläyttäen valkoisia hampaitaan, ”paljon.”
”Niin sataa”, vastasi poika hänen vieressään siristellen silmiään. Hän yritti nähdä taivaan, koetti nähdä oliko se kirkas, muttei pystynyt.

Hetken oli aivan hiljaista. Hiljaisempaa kuin aikaisemmin. Tuuli oli lakannut puhaltamasta, vaiennut. Puut olivat vaienneet. Sade oli vaiennut. Se oli aivan hiljaa, aivan hiljaa. Ääntäkään ei kuulunut.

”Minä en tunne sitä, tiedätkö”, naurava poika tunnusti hiljaa. Hän kuuli hymähdyksen vierestään. ”Sadetta. Minä en tunne sadetta.”

Poika hänen vieressään käänsi hitaasti päätään. Hän tunsi kylmän ruohon poskensa alla, hän tunsi vaimean tuulen yllään ja hän tunsi sateen. Hän tunsi miten se oli kaikkialla. Aivan kaikkialla. Miten se satoi heidän ylleen sakeana, melkein sinisenä, melkein harmaana.

”Kuinka sinä et voi tuntea sadetta?” poika kysyi viattomasti, ymmällään, kääntäen katseensa jälleen taivaalle ja kohottaen käsiään ylöspäin. Kyllä, hän tunsi pisarat käsillään.
”Minä tunnen kuinka se laskeutuu. Kuulen kuinka se huutaa. Mutta jos nostan käteni niin kuin sinä, niin en tunne sitä”, poika kertoi hitaasti ja nosti kätensä kuten hänen vieressään oleva. ”Katso. Se putoaa kämmenelleni, se laskeutuu rannettani alaspäin, mutten minä tunne sitä.”
”Minä en ymmärrä.”
”Kerro minulle. Kerro miltä se tuntuu.”

Poika rypisti hieman kulmiaan ja laski kädet vierelleen. Hän pohti hetken, pohti kuinka kertoa, kunnes sulki silmänsä ja antoi suunsa aueta raolleen. Hän tunsi sateen, tunsi sen viileyden kasvoilleen, tunsi kuinka se oli jo kastellut hänet läpimäräksi. Hän tunsi miten pehmeä, mutta silti niin pelottava se oli. Hän tunsi, miten se yritti haihduttaa hänet, ottaa hänet mukaansa ja pyyhkäistä pois. Kadottaa kokonaan.

”Se on märkää. Tiedäthän, ja kylmää. Todella viileää. Kesäisin se on lämmintä ja raikasta, ja on se raikasta nytkin, mutta kylmää. Se pistelee hieman, koska sataa niin kovin. Ei se satu, mutta tuntuu kuin se yrittäisi viedä mukanaan, vaikka tiedän ettei se pysty”, poika selitti hitaasti ja hymyili. Hän tunsi itsensä ylpeäksi.
”Sinä olet yksin, etkö olekin?”

Jälleen tuli hiljaista. Puut heidän ympärillään tuntuivat liikkuvan, tulevan lähemmäksi ja kurottavan oksiaan johonkin. Ei heitä kohti, vaan kohti toisiaan. Ne koettivat tarttua toisiinsa, ne yrittivät luoda sidettä ympärilleen, kehää. Ne koettivat olla jäämättä yksin, ne eivät halunneet kenenkään jäävän yksin. Ne eivät halunneet kenenkään pyyhkiytyvän pois. Kenenkään, joka ei ollut siihen valmis.

Sade alkoi voimistua ja pilvet kasaantua. Heidän yläpuolellaan kuului matala, hieman varoitteleva jyrähdys. Jossain välähti. Kumpikaan pojista ei sanonut sanaakaan.  He tarttuivat hiljaa toisiaan kädestä ja yllättäen toinen heistä nousi, naurahtaen kuten aina, naurahtaen iloisesti. Hän ei pelännyt, hän hymyili rohkaisevasti, ja sai ystävänsä nousemaan ylös mukanaan. He katsoivat toisiaan, he ymmärsivät toisiaan.

”Sinä olet yksin, etkö olekin?” poika toisti kysymyksensä ja liitti heidän molemmat kätensä yhteen. Hän kuljetti heidät hieman keskemmälle puistoa, hieman lähemmäs sadetta. Hieman paremmin näkyville.
”Minä en tiedä. Minä - minä en osaa sanoa”, vastaus oli hento, epävarma, hieman itkuinen.
”Ei se haittaa. Minäkin olin yksin, mutta siitä on kauan. Minä olin yksin kauan aikaa sitten, mutta nyt minä en ole yksin”, naurava poika kertoi nopeasti, kuin lohduttaakseen.
”Mutta - minä en tiedä. Tulitko sinä auttamaan minua? Voinko minä luottaa sinuun?”
”Voit, sinä voit luottaa minuun. Sinä tiedät sen, etkö tiedäkin?”

Heidän katseensa kohtasivat ja he molemmat kallistivat päätään yhtä aikaa. He molemmat hymyilivät, tulivat hieman lähemmäs toisiaan, ja toinen poika nyökkäsi hitaasti vastaukseksi. Hän oli unohtanut sateen, hän oli unohtanut kaiken. He molemmat olivat.

”Voitko sinä auttaa minua?” poika kuiskasi hiljaa, melkein kokeillen. Hän veti hitaasti henkeä, otti hitaasti vastaan edessään olevan ilmaa, jakaen sen.
”Jos sinä haluat. Sinä voit tulla mukaani ja sinun ei tarvitse olla enää yksin”, toinen vastasi rohkaisevasti hymyillen, ”vain jos sinä haluat.”
”Mutta minä en - minä - minä en osaa. Mitä jos minä en pysty - minä en osaa.”
”Sinä tiedät, että osaat. Kuuntele. Katso. Tunnetko sinä niitä enää, tunnetko? Tunnetko sinä sadetta enää?”

Poika haukkoi henkeään ja päästi pelästyneenä irti edessään olevan käsistä. Tämä oli alkanut sulaa, sulaa hitaasti, niin että hänen piirteensä katosivat, mutta niin että hän edelleen hymyili. Hän tanssahteli kutsuvasti kauemmas, pyöri jälleen iloisesti ympäri ja heitti ilmoille kauniin naurun, joka hajosi hänen ympärilleen kuin valkeat lumihiutaleet. Hän muuttui hitaasti tunnistamattomaksi hahmoksi, kuin kaukaiseksi siluetiksi sateen takaa ja katosi, jättäen jälkeensä vain painautuneen nurmikon, jolla hän oli juuri maannut.

”Minä en - missä sinä olet? Missä sinä olet?” puistossa seisova poika kysyi hiljaa ja sitten hieman lujempaa. Hän kääntyi pelästyneenä ympäri, koetti tarttua johonkin, muttei pystynyt. Puistossa ei ollut enää ketään, hän oli jälleen yksin. Hänet oli jätetty yksin. Häntä oli luvattu auttaa.

Sateen laantuessa puiston reunalla oli valkoinen sateenvarjo ja puiden lomasta tulleet kengän jäljet.

Tunnetko sinä niitä enää, tunnetko? Tunnetko sinä sadetta enää?

Ei, ei hän tuntenut.

-
A/N: Kommentit on arvostettuja, muttei koskaan välttämättömiä.