// Alaotsikko: One-shot
Nimi: The unfinished life
Kirjoittaja: Machu
Genre: Angst
Ikäraja: K-11
A/N: Tälläisen tekstin löysin tietokoneen kansion syövereistä. Viime vuoden puolella tän kirjotin... Ite tekstistä en voi paljoakaan sanoa, tai muuten paljastaisin juonta... Mutta, toivottavasti pidätte!
Talvi on mennyt. Sen kylmät yöt ja valottomat päivät ovat jääneet taakse. Kevät pukee jo vaatteitaan ja lumikinokset sulavat. Ihmisetkin huokaavat helpotuksesta; selvisimme tästäkin. Lämmin tuuli saa mielen kevenemään, taakat putoavat harteilta, pölyt pyyhitään ja ikkunat pestään. Minäkin odotin kevättä.
Koko pitkän talven olin vain odottanut kevään saapumista, sillä tiesin, että silloin oloni helpottuisi. Kevään sateet veisivät myös minun suruni mennessään. Odotin kevättä, se olikin ainoa henkireikäni elää. Olin tarrautunut vain siihen yhteen pieneen toiveeseen. Toiveeseen, että kaikki muuttuisi kevään saavuttua. Toivoin, että se puhdistaisi minut ja voisin aloittaa elämäni puhtaalta pöydältä.
Kuitenkin. Joku oli suunnitellut toisin. Mieleni ei koskaan kevennyt. Taakkani ei pudonnutkaan harteiltani. Pölyt jäivät nurkkiin pyörimään ja sen myötä myös ikkunat saivat jäädä pesemättä. Vaikka aurinko paistoi jo korkealta, se ei koskaan koskettanut ihoani, se ei enää lämmittänyt samalla tavalla. Miksi kevät ei koittanutkaan minulle samalla tavalla kuin ennen? Samalla tavalla kuin muille ihmisille? Oliko viimeinenkin toivoni viety? Olinkin odottanut turhaan...
Nyt enää kyyneleet seuranani vietin tyhjät päiväni pienessä yksiössäni. Verhot vedettyinä kiinni, puhelimesta virta sammutettuna. Elin elämää, joka ei edes ollut mikään elämä. Halusin kadota.
Mikään ei enää tuntunut samalta, tai oikealta. Kaikki oli lyijynharmaata ja raskasta. Tunsin olevani yksin, tosin eipä minulla ketään ollutkaan. Ei ketään, jota rakastaa. Ketään, josta välittää. Kukaan ei tainnut enää edes muistaa minua, pientä ihmistä. Ketäpä minun elämäni olisi enää liikuttanutkaan, eihän minulla ollut mitään annettavaa. Kaikki oli viety jo ajat sitten. Olin enää vain minä. Yksin, alastomana pimeydessä.
Olin paljastanut syvimmän itseni ihmiselle, jota rakastin. Se kuitenkin oli pahin virheeni tässä vajavaisessa, epäonnistuneessa elämässäni. Se ihminen luki jokaisen sanan, jokaisen ajatuksen, joka oli sisimpääni kirjattu. Olisihan minun pitänyt tietää, että tuo ihminen aikoi vain murskata kaiken mistä unelmoin, mitätöidä koko elämäni. ”Olisihan minun pitänyt tietää”? Ei minua enää mikään jälkiviisaus auttanut.
Tyhjä kuoreni makaa makuuhuoneen sängyllä. Olen valveilla, mutta ei noiden sinisten silmien takana ketään ole. Unelmoin jostain paremmasta, yritän löytää jostain taas sen kadotetun toivonkipinän. Hapuilen sokeasti eteeni, harhailen ja yritän etsiä itseäni. En kuitenkaan löydä mitään. Valo ei paista sieluni pimeyteen. Yritin löytää ratkaisua, keinoa, jolla edes hitusen liventäisin tuskaani. Yritykset olivat tuloksettomia ja lopulta... -Ne olivat turhia.
Aloin ajattelemaan pian enää yhtä asiaa. Siitä oli pian tulossa pakkomielteeni. Ehkä voisin paeta tätä kaikkea sellaiseen paikkaan, jossa ei voi tuntea mitään? Siellä taakkani tulisi painottomaksi. Ehkä löytäisin siten onneni? Ikuisen rauhan? Se olisi ainoa mahdollisuuteni. Minun täytyisi ainoastaan luopua elämästäni. Sehän on helppoa, ei siitä ole mitään enää jäljelläkään. Ei hyvästejä, ei kyyneleitä. Ei kipua.
Talvi on jälleen mennyt. Luonto herää taas väriloistoonsa. Ihmiset huokaavat taas helpotuksesta; toukokuu. Seuraan erään ihmisen matkaa. Hän kävelee kiireettömin askelin sorapolkua, yksi kynttilä ja tulitikut käsissään. Hän pysähtyy, sytyttää kynttilän ja laskee sen punaisten ruusujen vierelle, nojaamaan graniittista kiveä vasten. Mietin kuumeisesti, kuka tuo ihminen mahtoi olla. Hän oli nuori, minun ikäiseni. En ollut koskaan nähnyt häntä aiemmin. Hän painaa päänsä alas ja muutama pieni kyynel vierähtää hänen poskelleen. Aistin hänen ajattelevan minua, uteliaisuuteni herää. Pian tuo ihminen puhuu:
”Olisitpa tietänyt, miten paljon sinua rakastin.”
A/N: Teksti oli hyvin synkkä, mutta samalla halusin myös ilmaista omaa mielipidettäni, että ratkaisu, johon tarinan päähenkilö päätyi, oli väärä. Ja sen halusin myös tässä tekstissä kertoa, että vaikka tuntuu, että olis ihan yksin, nii aina joku rakastaa siuta.
