Title: Tulenpolttavia hiljaisuuksia
Author: aimee
Rating: K-11
Fandom: Harry Potter
Disclaimer: Potter-maailma ja kaikki sinne kuuluvat hahmot ovat Joanne Rowlingin käsialaa ja kuuluvat hänelle. Kaikki muu kuuluu minulle. Tämä on puhtaasti fanituotantoa ja tehty viihdyttämistarkoituksessa, enkä saa tästä mitään rahallista korvausta.
Genre: angst
Pairing: ohimennen Parvati/?
Warnings: no sitä angstia, lievää sovinismia, alkoholismia ja lievästi kuvailtua väkivaltaa.
Summary: Miksi hän ei ollut puhunut?
A/N: Ensimmäinen koskaan julkaisuun asti päätynyt fic, tajunnanvirta one-shot yön pikkutunneilta. Ikärajasta en ollut ihan varma, joten siitä saa (ja pitääkin) huomauttaa. Kommenteista olisin kiitollinen, ruusut ja risut ovat enemmän kuin tervetulleita !
Hiljaisuus leijui jälleen läsnä tyhjässä huoneessa, sen viileässä illassa: patterit eivät enää lämmittäneet, hellat eivät lämmenneet, eivätkä lamput syttyneet. Verhot vedettyinä ikkunoiden eteen niin, ettei edes aurinko noussut.
Se oli elämää, jota Parvati oli aina pelännyt.
Hän oli halunnut suuren talon, kuin kartanon. Ei, vaan linnan, ja tornin, jossa hän seisoisi kuin prinsessa, ja prinssi tornin juurella laulaisi banjon säestämiä rakkauslauluja. Hänellä olisi komea mies ja kauniita lapsia, pyöreä poskisia ja untuvapäitä, lahjakkaita ja hienoja.
Hän olisi rikas, kuuluisa ja kaunis: salamavalot välähtelisivät hänet nähdessään, kamerat janoaisivat häntä, hän hymyilisi lehtien etusivuilla tuhansille ja taas tuhansille ihmisille, ja saisi kaikki kateellisiksi.
Vaatekaapit täynnä pukuja – sähkönsininen sametti pyörteilisi ympärillä, vaaleanruskea puuvilla loisi kiinnostavan kontrastin hänen ihonsa kanssa, hän näyttäisi hyvältä, upealta, missä tahansa, oli se sitten maailman upeinta ja kalleinta kiinalaista silkkiä, tai vain pelkkä arkinen akryyli.
Puhelin pirisisi: ihmiset haluavat haastatteluja, esittävät työtarjouksia, haluavat hänet mainostamaan uutta hiusväriä, poskipunaa, puhelinta, parketteja, tyynyliinoja. Ja kun hän olisi vanha, hän olisi vanhentunut ylpeästi, arvokkaasti, ja istuisi jalat ristissä valkean lomamökin kuistilla katselemassa, miten sää muuttui pilvestä poutaan, kunnioittaen elävää legendaa.
Hän olisi saavuttanut elämässään paljon, niin paljon, ja kun aika lopulta hänet jättäisi, ottaisivat lapset hänen paikkansa ja jatkaisivat äitinsä punaisten korkokenkien jäljessä, aivan yhtä arvokkaina ja mahtavina.
Lasin kilahdus rikkoi kauniin unelman, kun rapistuneen kerrostaloasunnon ovi käy, ja vanhan viinan lemahdus täyttää kaikki aistit. Yrmeä murahdus sättii: nainen, miksi et ole siivonnut, miksi et ole tiskannut, miksi et ole pyykännyt? Kun vastausta ei tule, ottaa rappioitunut mies kaksi askelta eteenpäin ja kohottaa kätensä: Parvati tietää mitä tapahtuu, hän osaa jo varautua, tämä on toistunut usein. Kuin muodostunut joka iltaiseksi rutiiniksi.
Kämmen päästää läsähtävän äänen törmätessään poskeen, kirvelevä kipu polttelee aikansa ja laantuu hetken kuluttua pelkäksi tykytykseksi. Silmiin tulvahtaa vesi, mutta katse pysyy terävänä ja tuijottaa itsepintaisesti vastakkaista seinää, hän ei itke. Ei enää.
Kun mies poistuu keittiöstä olutpullo mukanaan, rojahtaa sohvalle, joka valittaa miehen painon alla, Parvati nousee seisomaan ja kävelee keittiön ikkunan luo. Sormet vapisevat raottavat sälekaihtimia sen verran, että hän näkee, kuinka tuuli leikkii lähikadun puiden oksissa.
Miksi hän ei ollut puhunut?
Jos hän aikoinaan olisi avannut suunsa, puhunut, sanonut, hänellä olisi nyt kaikki haluamansa. Jos hän olisi tahtonut, halunnut. Enemmän. Kovemmin. Hän olisi saanut kaiken.
Mutta hän oli ollut hiljaa.
Hiljaisuus oli ollut hänen elämänsä pahin virhe.
Tulenpolttava hiljaisuus korvensi kaiken hiljalleen, poltti loppuun ja muutti pelkäksi tuhkaksi, jonka syystuuli korjasi talteen. Parvati katseli perään: siellä menevät minun unelmani.
