Kirjoittaja: Räjähtävä_näpäys
Ikäraja: Sallittu
Hahmot: Dudley, Daniel, Emily
Vastuuvapaus: En omista mitään J.K Rowlingille kuuluvaa, en saa tästä rahaa.
Tiivistelmä: Dudley Dursley on jo aikuinen eikä mikään hänen elämäsään voi mennä pieleen...vai voiko?
Hehhee, tämä idea vain hypähti mieleeni jotain viikko sitten
Ja joo, lyhyt tää on, mutta tämä onkin vasta toinen ficcini...
Katkera totuusOli hyvin kaunis, rauhallinen, mutta niin hilpeä sunnuntaiaamu herra ja rouva Dursleyn talossa. Herra ja rouva Dursleyllä en tarkoita Vernonia enkä Petuniaa, vaan heidän poikaansa Dudleytä ja hänen vaimoaan Emilyä. He asuivat Lontoon keskustassa ilman huolen häivääkään ainokaisen poikansa, Danielin kanssa.
Daniel muistutti hyvin paljon isäänsä, joka muistutti nykyään hyvin paljon omaa isäänsä ja hyvin pelottavan paljon Emily muistutti Petuniaa, sillä hän oli hyvin hoikka, pitkäkaulainen nainen. Ainoa ero heidän välillään oli vain se, että Emily omisti pitkät punaiset hiukset.
Daniel oli Dursleyn suvulle mitä parhain jälkeläinen, olihan hän isokokoinen ja suosittu koulussa. Paitsi ettei häntä oltu kyllä älyllä pilattu. Ja tänään hän täyttäisi 11 vuotta.
”Jes, vihdoinkin!” Daniel huusi nähdessään suuren lahjavuoren.
”Ja ne ovat vain ja ainoastaan sinulle!” Emily huusi onnesta hehkuen keittiöstä, jossa hän oli valmistellut ruokia aamu viidestä lähtien.
”Olen odottanut tätä jo 365 päivää” Daniel sanoi haikeana samalla kun hän vei kasasta suurimman ja painavimman lahjan minkä löysi.
”Ja se on pitkä tovi se” Dudley sanoi kamera kädessä, valmiina ottamaan pojastaan kuvia.
Daniel oli kerennyt avata lahjoistaan jo yli puolet, kun kameran filmi loppui.
”Hm” Dudley vain murahti ja rojahti suureen nojatuoliin. Herra Dursleyn seuratessaan poikaansa hetken, hän kuuli pientä vaimeaa naputusta vasemmalta puolelta, mutta oli liian laiska edes kääntyäkseen katsomaan, mistä ääni johtui. Hetken Dudleyn hermot kestivät, mutta sitten naputus kuului liian häiritsevästi, joten hän käänsi päänsä vähän liiankin nopeasti ääntä kohti, siten että niskat rusahtivat inhottavasti.
Dudley ei pitänyt lainkaan näkemästään. Ikkunan luona kyhjötti valkea tunturipöllö. Ensin Dudley aikoi häätää otuksen tiehensä, mutta sitten hän huomasi pöllön nokassa kirjeen. Hän lähti hitain askelin pöllöä kohti, siitä tuli liikaa huonoja muistoja mieleen. Herra Dursley aukaisi haparoivin sormin ikkunan, nappasi nopeasti kirjeen ja ajoi linnun pois. Dudley katsoi kirjettä ja sai kuin saikin tärinän lomasta luettua, mitä siinä luki:
Daniel Dursley”Öö isä?” Daniel ihmetteli isänsä outoa käytöstä.
Dudley avasi kuoren henkeään pidätellen ja alkoi lukemman.
Hyvä herra Dursley, teidät on täten kutsuttu Tylypahkaan, velhojen ja noitien kouluun...Enempää hänen ei tarvinnut lukeakaan, kun hän ensin hetken tuijotti epäuskoisena poikaansa, kunnes hän pyörtyi.
