// Alaotsikko: slashia ja draamaa
Nimi: Maaliskuun ensimmäinen maanantai
Kirjoittaja: Siisukka
Genre: shlashia, draamaa ynnä muuta
Paritus: Santtu/Roni
Ikäraja: S
A/N: Hohoo, jatkoa Santun ja Ronin tarinaan! Pyörii siis samojen henkilöiden ympärillä kuin aiemmassani nimeltä
Jonkin sortin vaihto-oppilas. Sijoittuu aikaan ennen sitä. Niin ja hei, kirjoitusasu on sitten harkitusti sellainen kuin on.
Nyt kun luen tarkemmin ja ajatuksen kanssa, huomaan, että ei pitäisi rynnättä suin päin julkaisemaan mitään, jonka on kirjoittanut väsyneenä yhdellä istumalla. Kaikki oleellinen ei tule ihan niin hyvin esiin, kuin olisin toivonut, ja muutenkin etenee vähän rönsyilevästi... Mutta menkööt.
// 12.3 Pientä pintaremonttia, samoja sanoja uusiin jne. :)
Maaliskuun ensimmäinen maanantaiErotin Ronin jo kaukaa. Se istui lattialla bilsan luokan edustalla seinään nojaten, isot kuulokkeet korvilla, palestiinalaishuiviinsa hukkuen. Se rummutti hajamielisesti sormillaan viereisen penkin jalkaa eikä jaksanut kiinnostua siitä, että kymmenet tunnille suuntaavat oppilaat tallasivat sen jo ennestään kulunutta koulureppua. Tyypillistä.
– Herätys, huhuilin pojan hereille ja töytäisin sitä kevyesti kenkäni kärjellä.
– Santtu! Roni oli hetkessä pystyssä. Se veti kuulokkeet kaulaansa ja katsoi mua hämmästyneenä.
– Mitä helvettiä sä täällä teet? Sun pitäis olla himassa nukkumassa.
– Ei vaan mitä
sä täällä teet, sunhan pitäis olla tunnilla, virnistin Ronille. Jätkä oli ihan ulalla. Se veti kätensä muutamaan kertaan siilinsä läpi, ei ollut vieläkään tottunut lyhyisiin hiuksiin, eikä sitten osannut tehdä oikein mitään. Tuijotti vain, kuin olisi nähnyt mut ensimmäisen kerran suunnilleen miljoonaan vuoteen tai jotain.
Me hätkähdettiin kummatkin, kun luokan ovi pamahti merkitsevästi kiinni. Vilkaisin tyhjää käytävää meidän ympärillä.
– Tonne mä en näköjään ainakaan oo menossa, Roni totesi mulle. Se varmaan saisi taas istuntoa poissaoloista, ajattelin pienen katumuksen aallon kiitäessä lävitseni. Hymyilin sille anteeksipyytävästi ja lysähdin sen penkin päähän, jota Roni oli hetki sitten naputellut pitkillä sormillaan. Heikotti, särkylääkkeen teho alkoi olla lopullisesti mennyttä ja kuume pakata päälle. Huomasi, ettei mun todella pitäisi olla siellä missä nyt olin.
– Mä oon aina halunnut ajaa tolla hissillä, kuulin oman etäisesti käheän ääneni sanovan. Roni oli istuutunut mun viereen varmaan aika huolestuneena, nyt se suuntasi katseensa hissille. Räikeän keltainen lappu teräksisten liukuovien vieressä lupasi tappotuomiota sille oppilaalle, joka erehtyisi pistämään jalkansa tuon kielletyn alueen sisäpuolelle. Aluksi hissi oli ollut epäkunnossa ja siksi pois käytöstä, vuoden alussa se oli sitten vihdoin korjattu, mutta siihen ei vieläkään ollut kajoaminen. Kukaan ei ollut tohtinut riskeerata henkeään uhmatakseen kieltoa, paitsi a-luokkalainen Teemu ja sekin ihan luvan kanssa. Siltä oli murtunut selkä liikuntatunnin tiimellyksessä ja se rullaili vielä toistaiseksi pyörätuolilla. Sen kohdalla oli kuulemma sattunut uskomaton tuuri, kun sen ennusteet oli perusteellisen parantumisen kannalla.
– Kuka ei olis, Roni hymähti ajatellen vuoden vessanpesua, joka oli hissihoukutuksen todenmukaisempi rangaistus. Mä suljin silmät, väsytti ihan tuhottomasti.
– Ja tää jätkä lähtee nyt mun mukaan, siilipäinen sanoi päättäväisesti katseltuaan aikansa nuokkumistani. Se kiskoi mut ylös, talutti puolikarkeasti hissin oville. Pieni napinpainallus ja me oltiin sisällä.
– Onko tää sun mielestä terve näky? Se kysyi osoittaen mun kuumeisia kasvoja kielletyn hissin peilistä. Mä en edes vahingossa keskittynyt omaan kuvastukseeni. Kaikki aika meni muuhun, Ronin katsomiseen sen samaisen peilin kautta silmät pyöreinä.
– Vittu Roni, me ollaan hississä, kuiskasin typerästi ja virnistin perään. Päärikollinen näytti vasta tajuavan tekonsa kamaluuden, se kalpeni vähän, nauroi hassusti, repi hampaillaan ihonsuikaleita irti jo ennestään rikkonaisista huulistaan. Käskin sitä lopettamaan tuhoamistyönsä, se oli vielä huonompi tapa kuin kynsien pureksiminen. Kun mitään ei tapahtunut, nykäisin adrenaliinin ja kuumeen huumaamana tiellä olevaa huivia alemmas ja suutelin pojan runnoutuneita huulia.
– Nyt sustakin tulee kipeä, henkäisin vähän pelästyneenä tekosestani. Parhaan ystäväni tartuttaminen oli näköjään kamalampaa kuin mahdolliset seuraukset siitä, että olin juuri suudellut sitä koulun hississä. No, ainakin se oli lopettanut repimisensä.
Roni räpäytti silmiään, veti mut lähelleen, painoi huulensa jälleen omilleni. Ensin mä maistoin vain veren ja häkellyttävästi epäselviä tunteita, mutta pian leijailin jossain paremmassa todellisuudessa. Unelmissani.
Multa olisi just pettänyt jalat alta siinä vaiheessa, kun tajusin, että joku seisoi oviaukossa ja tuijotti. Mitään ajattelematta tyrkkäsin Ronin kauemmas, sekin oli huomannut ja poskiltaan ihan yhtä punainen kuin mä. Matikanopettaja riiputti monistenippua kädessään pöllämystyneenä, eikä se sanonut mitään vielä sittenkään, kun kirjoitti meille jälki-istuntolappuja selvittyämme ulos hissistä. Se lykkäsi ne mun käteen ja poistui pikaisesti paikalta – rappusten kautta. Odotettua paljon lievempi rangaistus, tunti istuntoa, huomioin silmäillessäni tuomiota. Vilkaisin Ronia varovasti, mutta se olikin kääntänyt selkänsä mulle ja käveli parhaillaan kohti hylättyä reppuaan. Mun sydäntä kylmäsi.
Astelin Ronin luo, se oli noukkinut reppunsa lattialta ja heittänyt sen olalleen. Se katsoi mua mitäänsanomattomin silmin.
– Miks sä tulit tänne? Se kysyi. Musta tuntui, että mun loppuun palanut ruumis ei kestäisi enää yhtään enempää. En voinut kohdata sen katsetta, kun vastasin.
– Mun oli ikävä sua.
Kolme sekuntia piinaavaa hiljaisuutta. Sitten sen sormet hipaisi mun poskea, nosti leukaa. Pieni ujo hymy välkehti silmissä.
– Häivytään täältä, kun sä vielä pysyt pystyssä, se sanoi.
Se oli maanantai, maaliskuun ensimmäinen sellainen. Päivä, jona melkein ajelin kielletyllä hissillä.
