Alaotsikko: Sherlock Holmes, Holmes/Musgrave, slash, one-shot, romantiikkaa/huumoria
Ficin nimi: Ui haaviini pikkukalanen
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Sherlock Holmes
Genre: slash, one-shot, hiukka romanttinen huumorihöysteellä tai toisinpäin.
Ikäraja: K-11
Paritus: Sherlock Holmes/Reginald Musgrave
Vastuuvapaus: Sir Arthur Conan Doyle oli se jumala joka nämä hahmot loi. Minä se kun vain leikin vailla rahallista tai muutakaan korvausta.
A/N: Koska meikäläinen nyt henkilökohtaisesti aivan tosissaan rakastaa novellissa ”The Musgrave Ritual” ollutta Reginaldia <3 Johtuen kyllä suurimmaksi osaksi Granadan teeveeversiosta, jossa tyyppi oli suloinen kuin kori kissanpentuja (ja kyllä, minulla on outo fiksaatio vanhoihin naimattomiin miehiin). Olen hyvin tietoinen siitä että paritus on noin 90 prosentille ihmisistä liian rare, mutta eläkää sen kanssa, niin minäkin teen.^^
Ui haaviini pikkukalanen
Koko Reginald Musgraven persoonaa riittää kuvaamaan yksi ainoa sana: lukutoukka. Nenä kirjojen musteessa ja sormet paperihaavoilla, ja siltikään hän ei tiedä juuri mistään juurikaan mitään, poloinen miellyttämisentahtoinen hölmö. Onpa tosissaan kohtalolta julma temppu istuttaa joku niin yksinkertainen perheeseen, josta on tavattu saattaa korkeakouluihin tulevia suurmiehiä.
Koko illan on Reginald taas lukenut. Vain unohtaakseen kaiken yöllä nukkuessaan. Hän ei ole huomaavinaankaan minua vaikka istun hänen sängyssään, jalat hänen sylissään ja kipristelen varpaitani.
”Äsh, antaisit minun nyt olla”, hän tokaisee kääntäessään sivua. Rummutan kantapäillä hänen jännittynyttä vatsaansa ja hykertelen.
”Et opi läksyjäsi kuitenkaan.”
”En varmasti, koska häiritset ja ärsytät minua koko ajan”, Reginald murahtaa vain ja pyytää minua lopettamaan vatsansa vääntelyn. En tietenkään tottele, pidän hänen ahdistuneesta ilmeestään. Kuin kettua pakenevan jäniksen kauhistus.
”Mitä sitä paitsi ikinä teet kaikella tuolla moskalla? Täytät vain pääsi jonninjoutavuuksilla”, totean yksiselitteisesti. Tiedän hyvin miten hän vastaa, koska olemme käyneet samanlaisen keskustelun lukemattomia kertoja ennenkin, mutta hän ei ikinä osaa sitä kuitenkaan odottaa. Hidasjärkistä on helppo jallittaa, pian ui Reginald katiskaani vapaaehtoisesti ulos koskaan pääsemättä.
”Kaikki eivät ole yhtä lailla neroja kuin sinä Sherlock. Toisten täytyy opiskella päästäkseen elämässä eteenpäin”, hän aloittaa närkästyneenä laskematta kirjaansa käsistään. ”Sitä paitsi, tulet kyllä huomaamaan ette sinäkään pitkälle pötki, ellet läpäise historian tenttiä.”
”Historia on tarpeetonta”, heitän syötin.
”Tuota et sitten sano professorille”, Reginald nielaisee koukun.
”Sanon jos olen sanoakseni. Puhun vain totta. Turhaa humpuukia, joka sotkee ajatuksia.”
”Eikö sinusta sitten ole selkeämpää miettiä maailman tapahtumia sen pohjalta mitä on jo tapahtunut? Eikö sellainen kuulu muka logiikan määritelmääsi.”
Oih, vai on Reginald hiukan terävöitynyt, pystyy sanomaan hiukan vastaankin. Hyvä. Kaipasinkin pientä haastetta. Odotapa vain, kyllä minä sinut nyt varsinkin vielä narraan!
”Vai käytät sinä minun omia perustelujani itseäni vastaan! Olen hämmästynyt Reginald. Olet kehittynyt”, kehun ja nousen istumaan. Taputan hänen hiekanvaaleaa päätänsä kuin vehnäterrierinpentua.
”Kiitos. Mutta kiersit vastaamasta”, hän sanoo terävästi. Piikki ei kuitenkaan kovin pistä. Virkistävä yritys kuitenkin.
”Pyh. Historia on tärkeää jos aikoo poliitikoksi. Tai jos kokee elämäntarkoituksekseen pikkulasten yleissivistämisen ja puulla päähän lyömisen. Minulle siitä ei ole hyötyä, koska en aio tehdä kumpaakaan.”
”Niinpä tietysti.”
Pistääpä hän nyt tänään enemmänkin hanttiin, työntää minut pois ja uppoutuu paremmin kirjansa turhuuteen.
”Et ole kovin vakuuttunut?” kysyn etsien heikkoa kohtaa.
”Olen hyvin vakuuttunut. Nyt anna minun lukea. Mene soittamaan viuluasi”, Reginald vastaa lakonisen sarkastisesti. Hyvä äänensävy, mukavan pirullinen. Aivan uusi sir Musgraven suusta, perheensä saisi olla ylpeä vesastaan. Ehkä hänestä vielä kasvaa ennen pitkää mies eikä sylikissa.
”Ei se ole hauskaa, jos et ole kuuntelemassa”, maanittelen, vaikken oikeasti juuri koskaan soita hänen korvillensa, soitan vain itselleni. Nykyisinkin varsin harvoin. Valheeni näkyy ilmeisesti kuitenkin lävitse, kun Reginald vastaa:
”Voin kuunnella tästä, jos soitat siellä vähän kauempana.”
”Olet tylsä”, puhahdan siirtoani miettien.
”Mene”, Reginald käskee ilman mielenkiinnonhäivääkään. Miten hyvin pelattu, ensiluokkaista yritystä!
”Enkö voi mitenkään pyörtää mieltäsi?”
”Et.”
Ei minkäänlaista äänenvärinää. Vielä.
”Enkö edes suutelemalla niskaasi?” yritän. Tavallisesti hän punehtuisi.
”Et.”
"Entä suutelemalla selkääsi?”
”Ei auta.”
Sanat eivät tartu Reginaldin kurkkuun ollenkaan, vaikka viimeksi tänään muistan hänen sotkeutuneen omaan mielipiteeseensä kesken suullisen kuulustelun. Annan välitöntä palautetta miellyttävästä kehityksestä sivelemällä kylkiluita molemmin puolin kunnes kylmät väreet pakotavat hänet pudottamaan kirjansa.
”Jos hieron hartioitasi, riisun paitasi ja nipistelen suloisia rusoisia nännipihojasi hampaillani?” kiusoittelen maistellen jokaista sanaa hitaasti kuin pieniä makeita syntejä. Nyt vasta saan hänestä irti sen värinän jota odotinkin.
”Turha vaiva”, Reginald kieltäytyy kääntäen kasvonsa pois. Mutta hänen joka lihaksensa ja jänteensä on tiukalla kuin viulun kieli.
”Oi, vai en saa tänään päätäsi kääntymään näin?” jatkan vain myhäillen tyytyväisenä.” Hyvä on, voin korottaa panoksia – entä jos kannan sinut sylissäni pihalle, raastan vaatteet yltäsi ja rakastelen historian mielestäsi taivaan tuliin hurjana kuin Casanova ikään? Kaikkien professorien silmien alla, julkisesti kuin pahemman luokan irstailijat.”
Käännähdän polvilleni ja vien toisen käteni huonetoverisi jalkojen alitse ja toisen selälle. Hän säikähtää ja vihdoin alkaa kompastella puheessaan.
”Et sinä minua jaksa yksin kantaa!”, Reginald huudahtaa ja naurahtaa hermostuneena. Todennäköisesti hän on oikeassa – mutta sitä hän ei järjellään ole päätellyt. Voin varmasti säikyttää hänet vielä pahemmin.
”Enkö?”
Nostoliike käy hieman selälle ja lähes horjahdan yrittäessä kammeta itseäni tasapainon sängyltä seisovilteni. Jaksan kuitenkin hänet nostaa ja jopa pienen hetken kantaa. Reginald on järkytyksestä aivan vihertävän kalpea.
”Älä, älä, älä Sherlock, älä! Hyvä on, voitit! Päästä minut nyt alas”, hän kiljuu pistävästi kimisten. En olisi metriäkään pidemmälle jaksanut, mutta en anna sen näkyä. Loikkaan takaisin sänkyyn houkutellen suloisen voitetun oloisen palkintoni luokseni kuin pahainen viettelijätär. Silmänsä sulkien ja kirjansa sängyn alle siirtäen Reginald huokaisee ja tottelee.
”Hyvin pelattu, haaviin uinut kalaseni”, kuiskaan, mutta ei hän taida omaksi onnekseen kuullakaan.
FIN
