Ace Attorney, Pimeä fantasia, Buddy Faith/Jacques Portsman, k-11, oneshot

[Zino]

Nimi: Pimeä fantasia
Kirjoittaja: Zino
Fandom: Ace Attorney Investigations: Miles Edgeworth
Ikäraja: k-11
Genre: draama, slash
Paritus: Buddy "Jim" Faith / Jacques Portsman
Vastuunvapaus: En omista mitään.
Tiivistelmä: Buddy huomaa, että joskus asioille ei vain voi mitään.

A/N: Sain tänään lainaan tämän pelin ja pelattuani ensimmäisen jutun läpin, näin tämän slashaus-mahdollisuuden! Piti kirjoittaa alta pois, että pääsen sitten vapaasti ihkuttamaan Gumshoe/Edgeworthia.


Joskus sille vain ei voi mitään. Sinut on koulutettu etsiväksi, tiedät miten murtovarkaustilanteissa toimitaan ja varsinkin sen, mitä niissä ei pidä tehdä. Sinulla on kokemusta, et ole mikään ensikertalainen katsomassa varasta silmästä silmään. Tunnet sydämesi hakkaavan rinnassa, kunnes alat pikkuhiljaa erottaa varkaan piirteitä tämän kasvoilta heikon kuunvalon loisteessa. Käsi, joka tavoitteli vielä äsken asetta vyötäröltä on jähmettynyt paikoilleen – ei jännityksestä, vaan siitä yksinkertaisesta virheestä, että sinä rentoudut ja annat ruumiisi ja mielesikin rentoutua. Kelmeässä valossa hohtavat kasvot ovat tutut, ei siis syytä huoleen. Näin sinä ajattelet, eikä mieleesi putkahda, että ne voivat hyvinkin olla yhdet viimeisistä ajatuksistasi.

Mutta joskus sille vain ei voi mitään.

”Jacques?” kysyt hieman epäröivällä äänensävyllä. Mies edessäsi on tuttu, hän on partnerisi, jonka kanssa taistelette rikoksia vastaan; syyttäjä Jacques Portsman.

”Jim”, mies toteaa hiljaisella äänellä, joka on niin kaukana siitä rehvakkaasta ja ylimielisestä, johon olet aikojen saatossa tottunut. Ehkä tämän olisi pitänyt kilautella hälyttäviä kelloja päässäsi, mutta se ei tee niin, ei tänä yönä. Sen sijaan aivosi viestittävät sinulle, että hän on partnerisi, voit luottaa häneen. Niinpä asetta tavoitellut käsi laskeutuu rennosti sisään housujen taskuun ja takki heilahtaa aseen peitoksi. Se ei edes olisi ollut sinun aseesi, vaan todistuskappale, jota olit tuomassa Jacquesille. Olet enemmän kuin onnellinen, ettet joutunut käyttämään sitä luulemaasi murtovarkaaseen.

”Mitä sinä teet Edgeworthin toimistossa?” kysyt, koska muistat viimein, missä te olette. Partnerisi toimisto on viereisessä huoneessa ja on kovin outoa, että hän on toisen syyttäjän huoneessa keskellä yötä, pimeyden keskellä, kädessään papereita, jotka eivät selvästikään kuulu hänelle. Sinun pitäisi jo viimeistään tästä tajuta, ettei Jacques ole laillisissa puuhissa ja nostaa kätesi jälleen tavoittelemaan asetta, mutta et kuitenkaan tee niin.

Koska joskus sille vain ei voi mitään.

Jacques on ottanut tarpeeksi askelia eteenpäin seisoakseen yhtäkkiä aivan sinun edessäsi – hymyillen, mikä on kummallista myös. Huoneen pimeys peittää hymystä sen surumielisen vivahteen, joka lepää miehen kasvoilla. Hän tietää, mitä sinun huoneeseen tulo tarkoittaa, eikä se tee häntä iloiseksi. Hän voi toki teeskennellä, että tämä on väistämätöntä, että hän on juuri sellainen ylimielinen ja kylmäverinen ihminen, joka ei piittaa sinusta ollenkaan. Jacques voi vakuuttaa itselleen, ettei tule suremaan sinua, kun olet kohta poissa. Ehkä hänen ei edes olisi pakko tehdä tätä.

Mutta siinä se juju juuri onkin; hänen on pakko tehdä se. Sinä kysyit sen kohtalokkaan kysymyksen. Mitä sinä teet täällä? Jonka jälkeen kohtalosi olikin sinetöity. Joskaan ei ole koskaan liian myöhäistä nauttia viimeisistä hetkistä.

”Minä tulin tänne sinun takiasi”, Jacques kuiskaa korvaasi ja tunnet hänen hengityksensä ihoasi vasten. Toinen mies on niin lähellä ja pystyt kuulemaan, kuinka sydämesi alkaa hakkaamaan yhä lujempaa rinnassasi. Koska tätähän sinä olet toivonut, häntä näin lähellä, hänen kättään tummissa hiuksissasi, toista kättä takin sisälle pujahtaneena, kosteita huulia huulillasi. Hetken ajat elät jossain korkealla pilvien lomassa Jacquesin suudellessa sinua keskellä pimeää huonetta. Kaivat jostain rohkeutta viedäksesi kätesi pidemmän miehen niskan taakse tarttuen hänen ruskeista niskahiuksistaan hennosti. Hänen kultamitalinsa tuntuu viileältä ohutta paitaasi vasten. Jacques suutelee sinua ensimmäistä kertaa, mutta samalla kuin tietäen tämän olevan viimeinen kerta. Sinun pitäisi huomata tämä, mutta sinä et huomaa.

Sillä joskus sille vain ei voi mitään.

Sinä olet ihaillut tätä miestä kaukaa ja läheltä. Ollut hänen aisaparinsa, tehnyt mitä hän on ikinä vain käskenytkin. Sinä olet jopa onnistunut löytämään hänen ylimielisen ulkokuoren alta niitä hyviä ominaisuuksia, joille toiset ovat sokeita ja joita sinä rakastat, niin kuin rakastat koko miestäkin. Koskaan sinä et ole ollut hänelle muuta kuin toveri, ehkä jopa vain palvelija, mutta sillä ei enää ole mitään väliä. Sillä nyt Jacques on työntänyt sinut kirjahyllyä vasten ja ujuttanut kätensä paitasi alle, eikä suudelma ole katkennut missään vaiheessa. Tämä on kuin ihanaa fantasiaa sinulle.

Kunnes fantasiastasi tulee yhtäkkiä sairasta ja pimeää.

Jacques irrottautuu sinusta, jättäen sinut huohottamaan yksin raskasta kirjahyllyä vasten. Hetken ehdit ihailla hänen urheilullista profiiliaan ja komeita kasvoja. Sitten katseesi osuu johonkin paljon huolestuttavampaan. Se kiiltelee kuunvalossa, mutta sen ei pitäisi olla siinä. Sen pitäisi olla turvallisesti taskussasi, ei hänen kädessään, ei osoitettuna sinuun päin.

Kysymys kuolee huulillesi silmiesi tarkkaillessa herkeämättä asetta Jacquesin kädessä. Toinen mies sanoo jotain, mutta sinä et enää kuule. Nostat katseesi hänen kasvoihinsa. Niissä ei näy armoa, ei toivoa, eikä mitään muutakaan, joka voisi pelastaa sinut tilanteesta. Hänen kasvonsa on vallannut synkkä irvistys, joka ei tunne sääliä. Silloin sinä tiedät sen, sinä tulet kuolemaan tänne. Pimeään huoneeseen, kirjahyllyyn nojaten, hänen kätensä kautta. Sinun olisi pitänyt tietää, muistaa poliisikoulun opit – pidätä ensin, kysele sitten.

Mutta sinä et voinut sille mitään. Tällaista elämä kai joskus on. Sinä tulet kuolemaan rakastamasi miehen käsien kautta, ilman, että hän tulee tuntemaan mitään syyllisyydentuskia. Ehkä se johtuu tilanteen toivottomuudesta, mutta sinä hymyilet hänelle pienesti, kuin toivottaen onnea loppuelämään. Hänen katseensa on jäätävä ja se onkin viimeinen muistikuva, joka aivosi enää koskaan tallentavat, koska sillä hetkellä Jacques ampuu ja sinun jalkasi pettävät lysähtäessäsi kuolleena maahan.

Et koskaan nähnyt sitä yhtä pientä kyyneltä, joka partnerisi silmäkulmasta karkasi, etkä sitä suunnatonta katumuksen ja itseinhon tuskaa, jota hänen kasvonsa heijastivat sillä hetkellä. Sitten se kaikki oli poissa, ase makasi hylättynä samalla lattialla sinun vertavuotavan kehosi kanssa. Eikä Jacques koskaan, koskaan ajatellut sinua vain työtoverina tai palvelijana. Mutta sitä sinä et tule  milloinkaan tietämään, eikä hän saa enää tilaisuutta kertoa, sillä Jacques on jo hävinnyt yön pimeyteen. Hänen pitää valmistautua huomiseen, selviämään murhasta syyttömänä, sekä kohtaamaan sinun nyt jo kuolleet kasvosi viimeistä kertaa.

Toisilla tunteet ovat vahvempia kuin järjen ääni ja poliisikoulun opetukset. Toisilla taas itsesuojeluvaisto ja oman profiilin turvaaminen ylittää kaikki tunteet. Joskus asia vain on näin, ettekä te voi sille enää mitään.

FIN.