3 kertaa, kun Hannah tunki tyynyn paitansa alle (VALMIS! Vihdoin...), K-11

[jossujb]

Itse asiassa olenkin lukenut tämän ensimmäisen osan aikaa sitten, unohdin vain kommentoida vaikka tekstistä pidinkin.

Ensimmäinen osa oli jotenkin todella jännitä, itselleni uudenlainen kuvaus puuskupuheista, jotka usein jäävät ficeissä varjoon kategorisoituina tyhmiin ja hömelöihin. Minusta on hauska että kuvailit puuskupuhien mielenlaatua suhteellisen neutraalisti, jotenkin viisitoistavuotiaille teineille sopivasti. Ainahan siellä on yksi siveyden sipuli eli Ernie ja sitten muut joiden mukaan on todella hieno juoda itsensä ulalle. Ehkä tämä ensimmäinen osa kosketti siinä mielessä eniten, kun teininä olemisesta ei ole niin pitkä aika.

Seuraava osa oli myös jotenkin hieno. Pidin tavastasi kuvailla Hannahin elämää kaikessa raadollisuudessaan rypemättä kuitenkaan yltiöangstin syvimmissä pohjamudissa. Vaikka ihmisen elämä olisi kovin vaikeaa, niin ei se useinkaan ole jatkuvalla syötöllä pahaa, ja minusta tässä paistoi kuitenkin sellainen ajoittainen melankolian takaa kajastava tyytyväisyys. Tai ehkä se oli juuri Neville, ihanaa kun Neville ja Hannah pitkän ajan jälkeen löysivät toisensa.

Viimein osa oli ehkä vähän ristiriitainen siinä mielessä, että pidin kovasti lapsettomuuden kuvailusta, sen tuomasta stressistä ja syyllisyydestä. Mutta toisaalta, Hannah on lopussa vasta 44 ja vanhaksi ja väsyneeksi kuvailu menee minulta henkilökohtaisesti vähän yli, eihän nelikymppinen oikeastaan ole mikään mahdottoman vanha. Jos vaikka Hahhahin elämää olisi kuvaillut noin vuosikymmenen vielä eteenpäin niin silloin olisi ollut oikeasti aivan kristallinkirkasta ettei niitä lapsia tule.

Sattui muuten sieluun tuo lapsen kuolema syntymän jälkeen. Noinkin voi käydä, kamalan julmaa. Ja kuitenkin realistista.

Mielenkiintoinen ficci, ehdottomasti yksi puhuttelevimmista mitä olen kuunaan lukenut, jos kohta kaksi ensimmäistä lukua osuvat jotenkin osuvammin lähelle. Ehkä sitten kun olen itse nelikymppinen osaan samaistua viimeiseenkin osaan enemmän^^ Kirjoitustyylisi on miellyttävä ja helppolukuinen, en ole aina päähenkilön kertojaäänen suurin ystävä, mutta tässä se jotenkin toimi, tai ei mennyt ainakaan missään kohtaa korniksi.

Kiitän tästä, oli ajatuksia herättelevä lukukokemus^^
jjb

[Ruskapoika]

Minäkin löysin tänne tuon kommentointikampanjan kautta ja vaikka paritusta (kuten kaikkia hetparituksia) hieman karsastinkin niin pakko oli edes hieman vilkaista. Sitä paitsi, olen ihan koukussa näihin 3 kertaa... -ficceihin, ettei rajaa ja jotenkin tuo tyynyn laittaminen paidan alle on sen verran laaja aihe kirjoittaa genreiltä, ettei aina tiedä mihin suuntaan kirjoittaja meinaa lähteä ficciä viemään. Ja kun mie oon vielä tämmönen, joka vilkasee vaan noppeesti alkutiedoista parituksen ja ikärajan, nii ei oikein tullu sisäistettyä heti, että angstia (♥) tulee olemaan. Mikä kuitenkin oli positiivinen yllätys, koska aika moni 3 kertaa... -ficci on huumoria ja en henk.koht. oo mikään huumorin suukuluttaja. Ja angst on rakkaus, varsinkin upeasti kirjoitettuna!

Kuitenkin, pidin hirveästi kirjoitustyylistäsi. Eläväinen, kertoo paljon asioita, jotka tuovat selkeän kuvan tapahtumista, jättäen kuitenkin paljon tilaa lukijan mielikuvitukselle. Eikä kertojaäänikään mennyt mitenkään ylitse järkevän rajan, sellainen selkeä, tuskaa kertova ja sitä auttomattoman paljon huokuva. Tuli itsellekin hieman paikoilleen jämähtänyt olo, kun vain luki ja luki eteenpäin tätä. Surullinen olo Hannahin ja Nevillen puolesta. Kuitenkin, hyvin vahva kirjoitustyyli, jonka puolesta taidan hieman perehtyä enemmänkin siun tuotantoon.

Sattui muuten sieluun tuo lapsen kuolema syntymän jälkeen. Noinkin voi käydä, kamalan julmaa. Ja kuitenkin realistista.

Komppaan täysin jjb:tä. Itselle koskaan ei ole tullut lapsen kuolemaa vastaan henkilökohtaisella tasolla nuoren ikäni puolesta, mutta ystäväpiiri on mitä on iältään, ja siellä on aina hieman murheellistakin puolta elämässä. Todella realistinen kuva tuosta lapsen kuolemasta tuotiin esiin ja tuli itselläkin todella paljon suru puseroon, kun alkoi ajattelemaan kuinka varjoilta itsestään ystävätkin ovat näyttäneet keskenmenojen tai lapsen kuoleman jälkeen (toki noin pientä ei ole kuollut, mutta yhtälailla se vanhemmankin menetys sattuu).

Kaikki hahmot olivat hienosti kuvailtuja, ja kuten tuossa on aikaisemmin mainittu, niin miekin pidin siitä miten olit kuvaillut puuskupuhit noormaileiksi ihmisiksi, etkä mitenkään yberoudoiksi, kuten jotkut tapaavat heidät kärjistää. Kuitenkin pidin siitä, miten Hannah nousi tässä Nevillen kanssa niiksi, joihin kiinnitettiin eniten huomiota. No, olihan se tavallaan arvattavaakin parituksen perusteella, mutta kuitenkin se miten heistä loit todella vahvoja persoonia heikkouksineen on hatun nostoinen suoritus. Hannahin kohdalla se varsinkin on upea luominen, koska kirjoissa hänestä ei paljoa ole kerrottua ja ficcimaailmassakin hän on jäänyt harmittavan vähälle tuntemukselle. Mikä on oikeasti todella harmi!

Samoin tuo miten olit jaotellut ficin kolmeen lukuun, etkä tehnyt pieniä pätkiä sieltä täältä. Se varsinkin toi sellaisen "jess" olon, koska pidempiä 3 kertaa... -ficcejä on hauskempi lukea kuin niitä minipätkiä. Ja tässä tuo selkeys. Teinit olivat teinejä ja täytyy minunkin sotia tuota Susanin mielipidettä vastaan tuosta lasten ajattelusta! Itsekään en tiedä haluanko koskaan lapsia, enkä usko, että se yhtään vähentää miun äidinvaistoja sitten joskus, jos niitä tuun tarviimaan (mutta mitä luultavammin en). Tuo toinen luku taas oli ihanan realistinen kaikilta vastoin käymisiltään. Jollainhan tuollaista voisi olla. Ei ehkä pilkun tarkasti, mutta pääpiirteittäin. Maailma ei ole kaikille kuitenkaan hyvä paikka elää ja aina on joku jolla elämä menee paskasti ja sitten tekee sen itsemurhan. Ja minusta olit saanu hyvin kuvattua tuon itsemurhayrityksen, koska joissain ficeissä se menee omasta mielestä hieman huvittavan puolelle, koska jotkin niistä ovat todella epäaidon tuntuisia, joten siitäkin paljon plussaa. Samoin tuo hidas nouseminen pinnalle takaisin on tuotu jotenkin suloisella tavalla esiin. Pienillä askelilla, jotka merkitsevät sitten yllättävän paljon loppujen lopuksi. Jotenkin tuo viimeinen, eli kolmas, luku kosketti eniten. Kaikki se paha jotenkin tiivistyi siinä ja aiheutti miulle ainakin kylmiä väreitä pitkin selkäpiitä. Hannahin sänkyyn uppoaminen, depression epätoivo ja vain se tuska mikä tuosta tekstistä läpi huokui!

Lapsettomuus.

Se on niin ruma sana, etten edes pysty sanomaan sitä ääneen. Se on se sana, joka sysää lopullisesti alas reunalta ja aina kuilun pohjalle asti. Se on se sana, jota meidän kodissamme ei koskaan sanota ääneen, ei edes kuiskaten. Niinpä me emme nykyisin sano juuri mitään – ainakaan minä en sano…

Koko ficistä mieleenpainuvin kohta. Lapsettomuus on jotenkin sanana niin karu, jos se todella on sitä, ettei voi saada tai jostain syystä ei vain saa, vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi. Ja se miten tuo tässä on tuotu esille on kuristavan tunteen kurkkuun tuova. Muiden lapsilla, ystävien onnellisilla elämillä, kun oikeasti on onnekas ja saanut lapsen, vaikkei ehkä niin montaa tai sitä sukupuolta mitä on halunnut/toivonut.


Minä kiitän ja kumarran näin upeasta ficistä. Toivottavasti kommentti kelpaa, vaikka taisi jäädä sata ja yksi asiaa mainitsematta.

[Scaramouche]

Mä luin nyt kaikki kolme pitkää osaa kerralla ja meni aika kauan, mutta pakko sanoa etten pettynyt.

Aikaisemmin mä olen vähän karsastanut Hannahia lähinnä sen takia, että siitä kerrotaan kirjoissa niin pirun vähän. Mä en juuri lue mitään näistä sivuhahmoista, vaikka mä oonkin miettinyt moneen kertaan pääni puhki mitä kaikkea niille on tapahtunut. Tänkin ficin mä oon huomannut about 50 kertaa ja oon tainnut välillä avatakin, mutta en ole jostain syystä rohjennut alkaa lukemaan. Olis ehkä kannattanut. Tää on tosi hyvä.

Mä tykkäsin tästä ihan tajuttoman paljon ja nimen omaan kokonaisuutena. Jokainen luku oli erikseen uskomaton, ja yhdessä ne oli jotain aivan uutta.

Ensimmäisessä osassa oli vähän huvittavaa se miten ne kaikki osasi jo sanoa miten monta lasta ne tulevaisuudessa haluaa, ja oli se myös ehkä vähän epäaitoa - me on puhuttu tästä kavereitten kanssa monta kertaa, eikä me vielä kuustoistavuotiainakaan tiedetä montako lasta me halutaan vai halutaanko me ollenkaan. (Sitä ei lasketa että me on jo varattu kaikkien tulevin lasten kummit järjestyksessä...) Mutta sitten taas toisaalta pitää muistaa että aika oli eri, ja että kaikki ihmiset ei ole samanlaisia.

Ensimmäinen ja viimeinen kohta mille mä nauroin oli se kun pojatkin laittoi tyynyt paidan alle ja leikki olevansa raskaana. Jotenkin tosi suloista ja hellyyttävää, että ne loppujen lopuksi oli vielä niin lapsia.

Susanin äidinvaistokommentti oli mun mielestä tosi karu. Mä olisin ainakin suuttunut ihan kamalasti jos mulle olis joku tullut päin naamaa väittämään ettei mulla oo äidinvaistoa. 

Toinen osa oli mun mielestä aika yllättävä, nimittäin siinä mielessä etten mä olis uskonut että Hannah ja Neville sopis niin hyvin yhteen. Mä oon aina jotenkin mielessäni yhdistänyt Nevillen Lunaan ja Hannahin Ernieen, enkä mä oo muistanut koko Susania, tai sitä että sillekin pitäis keksiä elämä. No joo... Eli mä rakastuin Nevilleen.  Mä en osaa sanoin kuvailla sitä mitä se sun kerronta mussa herätti siinä kohdassa kun Neville meni soittamaan pianoa. Ja se kun ne makoili siellä sängyllä, se kohta oli mulle tuttu niin monesta kerrasta kun me on mun siskon kanssa sillä tavalla vaan oltu. Sulin, vaikka tarina onkin ihan kamalan haikea.

Ja vielä kolmas osa, jonka aikana itkin useammankin kerran. Mä nimittäin kaikesta huolimatta pystyin jotenkin samaistumaan Hannahin tuskaan, vaikka mä en ole mitään sellaista koskaan kokenutkaan. Silti kun mä vaan ajattelenkin sitä että mun lapsi kuolis heti kun se on syntynyt, se on vaan niin väärin. Mun perhetutuille on käynyt niin, ja mä oon nähnyt niitten kylä selviytyvän siitä kun ne sai lisää lapsia. Hannahin kohdalla oli tietysti ihan eri juttu.

Kolmannessa osassa oli hienointa se, että se tavallaan sitoi kaikki osat yhteen kokonaisuudeksi. Mä rakastuin tähän tarinaan, ja tulen luultavasti lukemaan vielä monta kertaa uudestaan. Kiitos!

[insatiable]

Olin kyllä aika myyty, kun sain vihdoin luettua tään loppuun. Olin ihan, että wau. Sain ficin nimestä jotenkin ihan erilaisen kuvan, kuin millainen ficci sitten loppujenlopuksi oli, mutta en valita, koska oli todella hienosti toteutettu tarina ja hyvin erilainen, kuin mitä olen ennen lukenut. Lapsettomuus on ainakin itselle ollut aina jonkinlainen tabu, eikä kovin monet edes tuo sitä esille millään lailla, joten oli todella ilahduttavaa törmätä siihen ficin muodossa.

Ehkä jos katson näitä kolmea tekstiä erillisinä, niin tykkäsin eniten 2 tekstistä, koska se oli minun mielestä kaikkein tunteikkain ja oli vähän itku kurkussa, kun sitä luin. Ensinnäkin tuo Hannahin isän alkoholismi oli todella kauniisti kuvailtu, ja tuo Hannahin suhtautuminen siihen oli hyvin luonnolisen oloista. Sait rumista asioista kauniita kirjoittamalla ne todella hyvin. En ole koskaan osannut mieltää Hannahia ja Nevilleä pariksi (ainakaan ei tule heti mieleen...?), mutta tosi hyvältä vaikutti tässä. Neville oli todella kultainen, se oli hyvin IC koko ajan. Hannahin hahmoon en ole koskaan tutustunut sen paremmin, joten en osaa oikein suhtautua siihen, vaikka koko ficci hänen näkökulmasta olikin.

Tämä oli hyvin ehyt ja kokonaisuutena kaunis ficci, ja tuntui luonnolliselta lukea tätä. Ei tullut sellaista tylsää hetkeäkään, etteikö jaksaisi lukea loppuun asti. Kiinnosti hyvin paljon ja onnistui pitämään sen kiinnostuksen tosiaan tuonne loppuun asti.

Enivei. Tykkäsin paljon tästä, joten kiitän sinua !<3'

xoxoxo ins