Twilight: Sadepilvien alla K-11 | Bella/Carlisle, romantiikka

[Crywell]

 Ficin nimi: Sadepilvien alla
 Kirjoittaja: Crywell
 Fandom: Twilight
 Ikäraja: K-11
 genre: romantiikka
 Paritus: Bella/Carlisle etupäässä
 Disclaimer: Hahmot ovat Stephanie Meyerin
 Mahdolliset varoitukset: Väkivalta ja kiroilu
 Summary: Jos Renée ei olisikaan koskaan lähtenyt Charlien luota, ja he asuisivat kaikki kolme Forkissa. Ja Cullenit ilmaantuvat sateisimpaan osavaltioon tietysti myös jossain kohtaa.
 A/N: Risut ja ruusut erittäin tervetulleita. Ja tämä on ensimmäinen ficcini ikinä, jonka johonkin laitan, joten oli pieniä ongelmia ikärajan ja genren (ja otsikon…) kanssa, mutta kait ne nyt ihan oikein on. : D

Sadepilvien alla

Bella Swan istui yhdellä Forksin sairaalan aulan vihreistä ja epämukavista muovituoleista. Niiden suunnittelun pitäisi olla laissa kiellettyä, valmistamisesta nyt puhumattakaan, niin ihmisenvastaisen epämukavia ne olivat. Mutta Bella oli tottunut niihin, ne olivat kuin tehty häntä varten. Niin monesti hän oli istunut sairaalan aulassa verta vuotavaa nenäänsä tukkien tai murtunutta kättään sylissään roikottaen. Tällä kertaa hän kuitenkin oli ehjä - lukuun ottamatta pitkiä haavoja oikean käden keskisormessa, jotka hän oli saanut raastaessaan juustoa huolimattomasti - ja odottamassa itsensä loukannutta lähimmäistä.
   “Neiti Swan?” Bella nosti nopeasti katseensa lattiasta, jonka mielenkiintoisia laattoja hän oli tuijottanut jo pitemmän aikaa. Komea tumma lääkäri, hieman yli kolmenkymmenen varmaankin, seisoi vähän matkan päässä Bellasta.
“Olen,” Bella nyökkäsi ja ryhdistäytyi tuolissaan. Hän tunsi jännityksen nipistelevän sormenpäissään.
“Voin iloksenne ilmoittaa, että äitinne voi loistavasti,” lääkäri hymyili Bellalle, joka lysähti helpotuksesta huokaisten kasaan.
“Luojan kiitos,” tummatukkainen tyttö naurahti helpottuneena, tuntui kuin miljoonat kivet olisivat vierähtäneet pois selkärepusta, jota hän ei ollut edes tiennyt kantavansa.
“Haluaisitteko nähdä hänet?” ystävällinen lääkäri kysyi, ja Bella nyökkäsi innokkaana. Hän seurasi miestä monien sairaalareissujen aikana tutuksi käyneitä käytäviä pitkin osastolle, jonka yhdessä huoneessa sinivalkoisten lakanoiden välissä hänen äitinsä istui hymyillen leveästi huolimatta sitein peitellystä päästä ja jalasta. Bella kipaisi viimeiset askeleet Renéen sängyn vierelle.
“Hei kulta, toivottavasti et ollut liian huolissasi.” Renée sipaisi lempeästi tyttärensä sileää poskea.
“En tiennyt, että periminen voi tapahtua tyttäreltä äidille,” Bella virnisti, ja Renée nauroi iloisesti. Sitten hän taputti hymyillen patjaa vierestään, ja hoitajien alkaessa jo hiljalleen hajota sängyn ympäriltä Bella nousi äitinsä vierelle.
“Soititko jo Charlielle?” Bella kysyi ja yritti asettua paremmin puolimakuuasentoon, johon Renéen sänky oli kallistettu.
“En,” Renée vastasi hymyillen hieman vinosti. “Ei turhaan huolestuteta häntä nyt kesken tärkeiden juttujen, ei tämä ole vakavaa.”
“Juu ei, jalka poikki ja hiusmurtuma kallossa, auto haljennut kahtia, mikäs tässä,” Bella kohautti olkiaan ja mutristi huuliaan. Hänen äitinsä loi häneen toruvan katseen, jonka takaa puski esiin leveä hymy, eikä lopputulos ollut kovin onnistunut.
“Kyllä sinä tiedät millainen hän on ollut viimeaikoina, se juttu taitaa oikeasti painaa häntä,” Renée sanoi, ja nyt ääni kuulosti jo huolestuneelta. Bella kiersi käsivartensa lohduttavasti äitinsä olkapäiden ympäri.
“No pianhan ne saavat sen kriminaalin kiinni, ja sitten te pääsette taas lauantai-iltaisin ulos syömään kuin kunnon aviopari ainakin,” Bella yritti lohduttaa, vaikka tiesi yrityksensä laimeaksi. Renée hymyili siitä huolimatta kiitollisen oloisena edes pienestä lohdutuksesta. Hän oikeasti kaipasi miehensä jakamatonta huomiota enemmän kuin suostui myöntämään.
“Lepää nyt.” Bella suukotti äitinsä päätä ja kierähti alas tämän viereltä. “Olen tuolla kahviossa jos tarvitset minua.”

Kahvio autioitui kahdentoista aikoihin Bellaa ja vanhaa tiskin takana työskentelevää pulleaa naista, sekä vanhaa mummoa lukuun ottamatta. Se ei ollut suurikaan yllätys, sillä Forksissa ei niin paljon onnettomuuksia sattunut, että omaiset täyttäisivät kahviot öisinkin, kaikista Bellan aiheuttamista tuhoista huolimatta. Kello tikitti seinällä tasaiseen tahtiinsa ja Bella kuunteli sen ääntä kahvinsa ylle kumartuneena. Hän oli syönyt vaaleanpunaisen leivoksen, josta oli todisteena muruset lautasen reunoilla ja juonut jo kaksi kuppia kahvia lukiessaan loppuun kirjaston poistomyynnistä ostamansa kirjan. Tummakantinen tiiliskivi oli pöydällä lautasen vierellä etukansi ylöspäin. Valkoiset koukerokirjaimet risteilivät sen kannessa sanoen “Yön valtiaat”. Bella ei ollut liiemmin pitänyt kirjasta, jonka oli tullut ostaneeksi hetken hupsusta mielijohteesta ja 1,50 dollarin hinnasta johtuen. Kirja oli kertonut vampyyrien ja ihmisten välisestä sodasta 1800-luvun Lontoossa, ja takakannen teksti oli saanut Bellan mielenkiinnon jopa nostamaan päätään, mutta sivuja selatessa oli käynyt selväksi, että kuka ikinä takakansitekstin olikaan raapustanut, oli huomattavasti parempi kirjoittaja kuin itse kirjailija, ja sen lisäksi vielä pirun hyvä valehtelemaankin. Bella harkitsi antavansa kirjan lahjaksi Mike Newtonille.
   Lasi helisi. Ensin Forksin kömpelöin tyttö ei kiinnittänyt siihen huomiota, mutta hetken kuluttua ääni kuului uudestaan, ja hän pisti sen kulmiaan rypistäen merkille. Bella nousi seisomaan ja vilkaisi vanhaan mummoon sekä pulleaan naiseen tiskin takana, joka vastasi hänen katseeseensa huolestunut ilme kasvoillaan lasien helähtäessä kolmannen kerran, nyt jo hermostuttavan kovaäänisesti. Bella tunsi seinien tärähtävän ja lattian vavahtavan lasin helinän myötä, muttei ollut varma johtuiko kaikki vain hänen mielikuvituksestaan. Sitten tuli aivan hiljaista, kuin joku olisi työntänyt volyyminupit lounaaseen. Maailma kuuroutui. Hetken Bella seisoi vielä paikalleen jähmettyneenä, korvat kuulostellen kaikkea hiljaisuudesta, mitä tahansa, ennen kuin oikaisi ryhtinsä ja kohautti olkiaan vanhalle naiselle viereisessä pöydässä.
“Tyttö kuule kun sinä olet varmaan noita hienompia kouluja käynyt kun tällainen vanha mummo, niin haluaisin vain tietää, että missäs nämä mannerlaatikot on? Kun minä kuulin yhdeltä ystävättäreltä, että sellaisten mannerlaatikoiden luona tärähtelee. Niin jospas tässä meillä olisi yksi mannerlaatikko…” vanha nainen ei koskaan kerinnyt lauseensa loppuun, eikä hänen viimeinen sanansakaan ollut edes oikea sana.
    Bella ei ehtinyt nähdä mitä tapahtui, ja vaikka silmät olisivatkin pysyneet perässä, aivot itsessään olisivat jääneet jälkeen. Yhtenä hetkenä hänelle puhuttiin mannerlaatikoista ja toisena hänen kasvoilleen ropisi verta. Vasta kolmantena hetkenä hän ymmärsi ikkunalasin särkyvän ja vanhan mummon makaavan verisenä maassa. Mummon lempeät ryppyiset kasvot olivat veriroiskeiden peitossa ja suu pyöristyneenä selittämään teoriaansa helisevistä ikkunoista. Beigen villapaidan etumuksesta levisi lammikkoa lattialle. Bella tuijotti näkyä kauhun lamaannuttama, ja meni kolme hetkeä huudon jälkeen, ennen kuin hän ymmärsi kääntyä.
   Lihava nainen lensi suuressa kaaressa huoneen halki, ulisten matkallaan ennen paiskautumistaan seinään. Bella haukkoi henkeä naisen valahtaessa lattialle elottomana möykkynä, vaaleat permanenttikutrit nutturalta aueten. Sitten hän ymmärsi katsoa tiskin suuntaan, mistä lentorata oli alkanut. Nenänsieraimet ja silmät laajenneina Bella tuijotti miestä, joka istui kyykyssä tiskillä.  Tummaihoista miestä, jolla oli pitkät mustat rastat ja kultakirjailtu hihaton paita. Punasilmäistä miestä.
“Mi-” Bella yritti, mutta samassa kasvot, jotka hetki sitten olivat olleet monien metrien päässä, olivat vain muutaman sentin päässä. Nenä hipoi nenää ja Bella ei onnistunut päästämään kuin säikähtäneen henkäisyn. Punaiset silmät miehen päässä pyörähtelivät tämän vetäessä ilmaa sisään nenänsä kautta. Bellan hengitys katkeili ja hän nikotteli miehen kumartuessa aivan hänen vierelleen, huulet hipoen poskea.
“God, you smell good…” sanat kuiskattiin Bellan vaalealle iholle. Hän tunsi ilmavirran poskipäällään ja inahti hädissään, uskaltamatta hengittää kunnolla. Bella ei tiennyt kuka tämä mies oli, mutta hän tiesi, että mies oli vaarallinen, eikä muulla ollut väliä. Tämä mies oli iso, paha, nopea ja Vaarallinen. Bella haukkoi henkeään hädissään osaamatta liikkua ja odotti mitä tapahtuisi. Hän tunsi kuinka miehen toinen käsi tarttui häntä lantiolta ja kuinka toinen painautui hänen leukansa alle pakottaen hänet paljastamaan kaulansa heleän ihon. Käsi lantiolla veti häntä lähemmäs, eikä viimehetken epätoivoisesta yrityksestä työntää miestä kauemmas näyttänyt olevan sen suurempaa haittaa kuin yhdestä muurahaisesta USA:n hallitukselle. Kynnet painautuivat kaulan ihoon vihamielisen intohimoisesti, sadistisen nautinnollisesti. Bella veti vavisten henkeä, kun tummat huulet koskettivat hänen ihoaan.
   “Laurent, seis.”


-

[Tippi]

   En juurikaan ole lukenut Bella/Carlislea, mutta tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta.

  Alkuasettelu on oikein hyvä; mitä jos Renée tosiaan olisikin jäänyt Forksiin Charlien luokse? Millainen Bellasta olisi tullut? Miten Culleneiden ja Bellan tutustuminen olisi käynyt, kun vampyyrit olisivatkin olleet niitä tulokkaita? Entä Bellan ja Jacobin suhde? ; >

   Pidin myös siitä, etteivät Cullenit esiintyneet heti ensimmäisessä luvussa, vaan pohjustit tarinaa ensin hiukan - sitä olisit saanut tehdä enemmänkin, toiminta alkoi mielestäni turhan nopeasti ja yllätyin, kun Laurent tuli mukaan jo nyt. Mutta no jaa, ehdithän sinä vielä esitellä ficin maailmaa seuraavissa osissa.

   Yhden virheen sentään bongasin:

Peigen villapaidan

   Beigen

Lihava nainen lensi suuressa kaaressa huoneen halki, ulisten matkallaan ennen paiskautumistaan seinään.

   Tässä nauroin hiukan repesin täysin, sen verta mielenkiintoinen mielikuva. Mutta niin, odotan jatkoa mielenkiinnolla.

[Crywell]

Hopeakettu: Kiitos paljon kommentista, mukavaa että joku jaksoi lukea. : D Ja juu, olet kyllä ihan oikeassa tuon suhteen, että olisi voinut pohjustaa tuota lisää. Luin äsken itse tekstini läpi, ja aika nopeaahan tuo on, hätiköintiä... >: / Mutta yritänpä nyt sitten kärsivällisesti pohjustaa seuraavissa, saada vähän lisää taustaa jne. Bellan lapsuutta mukaan.
Mutta enihau: kiitos paaaaljon kommentista, palaute on aina parasta! <3 : D

[Crywell]

Luku 2.

Huulet kohottautuivat Bellan kaulalta ja tyttö veti vavahtelevia, tiheitä hengenvetoja koko keho säpsähdellen mukana. Tumma mies, joka piteli yhä häntä voimakkaassa otteessaan, oli kääntynyt katsomaan taakseen. Bella näki hänen lihaksikkaan käsivartensa alta kaksi miestä. Jopa adrenaliinin pumppautuessa vereen ja sydämen lyödessä epätahtia, Bella ei voinut olla pistämättä merkille miesten ulkonäköä. He olivat molemmat nuoria, ja aivan erityisen häkellyttävän komeita. Vaalea iho, sileä kuin posliini, jota hänen äitinsä säilytti keittiön hyllyllä, ja silmät, kultaa ja pronssia, syksyn kirkkaimpia värejä loisti kahtena pisteenä molempien päästä. Toisella miehistä oli kupariset hiukset, toisella vaaleat, molemmat näyttivät taivaasta laskeutuneilta enkeleiltä. Mutta heidän kasvoillaan risteilivät varjot, aivan vaaleat, lähes näkymättömät, kuin heitä olisi kierrellyt haalea usva, kirous joka jätti jälkensä täydellisyyteenkin.

“Laurent, ei,” vaaleatukkaisempi miehistä puhui, mutta nyt se oli ennemminkin pyyntö. Mies oli nostanut kätensä sovittelevaan eleeseen.
“Mitä oikein kuvittelet tekeväsi Carlisle Cullen?” tummaihoinen mies, Laurentiksi puhuteltu äyskähti. Hänen kätensä puristi yhä Bellaa itseään vasten niin voimallisesti ja varmasti, ettei tyttö uskaltanut yrittääkään irrottautua. Bella tärisi paikallaan kuin pakkasessa, kädet kylkiin puristettuina, ja tietämättä miten edes hengittää. Hänen sydämensä tuntui takovan tietään ulos rinnasta ja keuhkoja pakotti hinkuva hengen haukkominen, kun jokainen ilman ulos puhallus tai keuhkoihin veto tuntui liian äänekkäältä, sekä koituvan hänen turmiokseen.
“Laurent, pyydän. Me aioimme juuri muuttaa tänne takaisin,” miehen ääni kuulosti pettyneeltä, turhautuneelta tilanteeseen. ‘Söitkö sen kalan jääkaapista? Ääh, minun piti syödä se lounaaksi töissä.’ hän tuntui sanovan.
“Ei väliä, muuta muualle. Minä metsästän missä haluan, eikä se kuulu teille. Vaikka sinulla olisikin joku vimma olla juomatta sitä, mitä meidät on tarkoitettu juomaan alun alkaenkin, et voi pakottaa minua siihen,” Laurent kuulosti vihaiselta, mutta pehmensi sitten äänensävyään yllättäen, ja pudisti päätään: “Olen pahoillani, Carlisle, mutta emme ole juoneet pitkään aikaan. Olemme matkalla pohjoiseen, ja pysähdyimme…tankkaamaan.” Vaalea mies, ilmeisesti Carlisle, nyökkäsi. Bellan laajenneet silmät poukkoilivat keskustelijasta toiseen, seuraten keskustelua, josta tyttö ei ymmärtänyt mitään, mutta joka selkeästi tulisi määräämään hänen elämästään.
“Tiedän,” vaalea mies - Carlisle - nyökkäsi myöntyvästi. “Olimme vain toivoneet voivamme palata tänne.” Kaikki hiljentyivät hetkeksi, lukuun ottamatta Bellan takovaa sydäntä. Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä kehtaisi toiselle sanoa, kuka oli voimakkaammassa asemassa. Tilanne tuntui etenevän kohti räjähdystä, kun yllättäen siihen asti hiljaa pysytellyt kuparitukkainen mies älähti kuin tuskissaan. Carlisleksi kutsuttu vilkaisi toveriinsa hädissään, tämän taipuessa kaksin kerroin ja pidellen nenäänsä.
“Edward?” Carlisle miehen ääni oli lempeä ja huolestunut. Mies kumartui toisen tasolle. “Edward, oletko kunnossa?” Kuparinen pysytteli hetken hiljaa, ärähti sitten ja nousi pystyyn, pidellen kuitenkin yhä nenäänsä, kuin olisi haistanut jotakin kuvottavaa.
“Tuo tyttö,” Edwardiksi puhuteltu kohotti valkean sormensa osoittamaan Bellan kasvoja. Bella luuli sydämensä räjähtävän ulos keskeltä hänen rintaansa, niin kovasti se hakkasi. Kuparihiuksinen tuijotti häntä kiinteästi syvälle silmiin, kuin olisi halunnut puristaa tytön rintaansa vasten ja syödä tämän. Pää irti ja mums mums. Bella nielaisi peloissaan, ja vastasi katseeseen. Oranssinkeltaiset jalokivisilmät tuijottivat takaisin rävähtämättä. “Hän…“ mies aloitti henkäisten. “Carlisle, hän haisee järkyttävän hyvälle.”
Missä tahansa muussa tilanteessa Bella olisi purskahtanut nauruun, niin vakavasti mies sen sanoi. Tai hän olisi punastunut korviaan myöten, kuten varmasti jokainen neljätoistavuotias, sekä oikeastaan myös jokainen neljävuotiaasta pikkutytöstä aina yhdeksänkymppiseen leskirouvaan saakka, jos posliini-ihoinen enkeli olisi kehunut heidän tuoksuaan. Mutta nyt Bella - puristettuna vasten vierasta miestä, silmät kyynelistä vuotaen ja sydän vikatahtia sykkien, tuntien, että hänen elämänsä oli vaarassa - vain tuijotti silmät pyöreinä, eikä ymmärtänyt, mikä ei tuonut mitään uutta hänen tilanteeseensa siihen mennessä.
Carlisle kuitenkin kohotti päätään, ja veti syvään henkeä. Hän avasi uudelleen silmänsä, ja nyt nekin tuijottivat rävähtämättä Bellaan, eivät kuitenkaan nälkäisinä, kuten miehen hänen vierellään, vaan lempeinä ja pehmeinä. Nähdessään miehen katseen Bella tunsi vain haluavansa riistäytyä pitelijänsä otteesta ja rynnätä vaalean miehen syliin, painautua siihen ja olla turvassa, itkeä vasten tämän rintaa ja antaa kaiken pahan valua pois kyyneltensä mukana. Bella katsoi miehen silmiin, silmiin jotka kätkivät aurinkoja taakseen, ja toivoi, että tämä osaisi lukea hänen ajatuksiaan.

“Carlisle,” pronssihiuksinen mies puhui, lattiaa tuijottaen ja yhä vain irvistellen nenäänsä pidellen. “On muutakin.” Carlisle kääntyi Edwardin puoleen, siirtäen katseensa epätoivoisesti inisevän Bellan kasvoilta.
“En pysty lukemaan hänen ajatuksiaan.” Edward sihautti sanat hampaidensa välistä, ja vaikka ne Bellan korviin kuulostivat ilmiselvältä faktalta, ne saivat Carlislessa aikaan saman tuloksen, kuin voimakas läimäytys kasvoille. Carlislen silmät laajenivat hetkeksi, ennen kuin ne kapenivat melkein viiruiksi miehen painaessa ensin katseensa lattiaan, ja nostaessa sitten takaisin Bellaan.
“Sepä kummallista,” hän kuiskasi.
“Se on kummallista, todella, mutta tyttö on silti minun, ja jos sallitte, pitäisin ruokarauhaa erittäin sivistyneenä toimenpiteenä teiltä,” Laurent murahti ärtyneenä, hän alkoi käydä kärsimättömäksi. Käsi, joka oli jo hetkellisesti poistunut Bellan niskalta, palasi paikalleen entistä vaativampana ja kovakouraisempana. Tummaihoinen mies kumartui hitaasti Bellan ylle, imien ilmaa nenän kautta keuhkoihinsa, nautiskellen tuoksusta.
“Hän on oikeassa Carlisle, emme me voi pakottaa heitä elämään omalla tavallamme. Ja minun on päästävä pois täältä, tai elämäntapamme jää teidän muiden kontolle,” Edward sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Bella näki t-paidan selkämyksen, ja tunsi osan toivostaan pelastumisesta murenevan. Laurentin olkapään yli hän näki kuitenkin vielä toisen miehen kasvot, ja ne katsoivat häneen. Topaasi silmät, kellertävät lämminhehkuiset tähdet tuijottivat hänen omiin silmiinsä täynnä sääliä. Ne tuijottivat, pahoittelivat voimattomuuttaan, heittivät hyvästit. Sitten myös Carlisle käänsi selkänsä, ja Bellan toivo mureni ja satoi alas pienenä tähtisateena hänen silmiensä täyttyessä kyynelistä. Kahta epätahtista sydämenlyöntiä myöhemmin hampaat painautuivat hänen kaulansa ihoon. Bella kiljaisi kivusta ja sätki paikallaan hetken huutaen kurkku suorana, mutta saamatta ääntäkään ulos. Maailma alkoi mustua reunoilta ja synkkä tuli täynnä pimeitä varjoja alkoi nuolla häntä sisältäpäin, korventaen kaiken ja jättäen taaksensa pelkkää tyhjyyttä.
“Edward, ei! Edward, muista…! Edward muista kuka ole- !”
Bella ei tuntenut enää sairaalan lattiaa tippuessaan sen sileälle linoleumi pinnalle, hän ei tuntenut muuta kuin tulen.

*****

“Bella? Bella, kultapieni, avaa silmäsi.” Ääni tuntui tulevan kaukaa, jostain ulkoavaruuden tuolta puolelta. Se kaikui hämmentävänä pimeydessä, kimpoillen näkymättömistä seinistä, härnäten ja kiusaten Bellaa, joka oli käpertynyt siihen samaan pimeyteen kuin untuvapeittoon, ja nautti olostaan. ‘Ole hiljaa, en ole täällä’ hän halusi huutaa, ja hautautua syvemmälle pimeyden lämpöiseen syleilyyn.
“Bella, kiltti, Bella, pikku Bellani…” Äänen ärsyttävyys kaksinkertaistui, kun se alkoi itkien valittaa ja toistella hänen nimeään. Ja sitten aivan yllättäen, pimeyden lämpimä peitto vedettiin syrjään, ja Bella heräsi kelmeään, kylmään ja kivuliaaseen todellisuuteen.
“Äiti…?” sanat tulivat ulos hentona kuiskauksena, käheänä ja tankeina, hädintuskin tunnistettavina. Ne saivat kuitenkin Renéen kasvot ponnahtamaan ylös peitolta, johon nainen oli ne kätkenyt. Poskia juovuttivat kyynelvanat ja katse oli lasittunut. Hetken kaikki oli pysähtynyttä, ennen kuin Renée kapsahti tyttärensä kaulaan.
“Minä jo luulin, oh, luulin ihan että… Charlie, Bella on kunnossa!” Bella ei voinut olla hymyilemättä heikosti äitinsä helpotukselle, mutta oli silti hyvillään kun hänen isänsä kampesi Renéen hänen yltään.
“Annetaan hänen nyt sentään toipua Renée. Bells, mikä on olo?” Charlie painoi yhä itkua tuhertavan Renéen sotkuisen kiharapään vasten omaa anorakin peittämää rintaansa, ja hymyili kehnohkosti Bellalle.
“Ihan hyvä,” Bella vastasi automaattisesti, ja alkoi vasta sitten miettiä, kuinka oikeastaan tunsi. Hän kävi nopeasti - ja tottuneesti - läpi kaikki ruumiinosansa pikkuvarpaasta solisluihin, ja totesi ettei mitään tainnut olla murtunut. Sitten heikko polte kaulalla pysäytti hänen ajatusvirtansa, ja muistot hyökyivät takaisin voimalla. Hetkellinen tsunami valtasi Bellan pään, ja kuten oikeatkin, se jätti jälkeensä paljon tuhoa ja hämmennystä. Bella nosti katseensa Charlieen, joka paijaili yhä Renéen päätä ja kuiski lohduttavia ja kömpelöitä sanoja tämän korvaan.
“Mitä oikein kävi?” Charlie nosti katseensa häneen, ja huomaamattaan tai sitten tahallaan, tiukensi otettaan Renéestä.
“Sairaalaan hyökättiin. En tiedä, jotain mielenvikaisia tyyppejä, hemmetti, vannon kyllä saavani ne kiinni vaikka joutuisin sitten…”
“Isä.” Charlie hämääntyi hetkeksi jouduttuaan herätetyksi omista pahistenmetsästyssuunnitelmistaan, mutta rykäisi sitten ja jatkoi:
“Emme tiedä mitä he halusivat, mutta monia kuoli. Monia. Vaikuttaa siltä, että niillä vihulaisilla oli mukanaan jonkinlainen villipeto. Sairasta, sairasta.” Bella katsoi poispäin Charliesta, ja mietti näkemäänsä. Villipeto - sekö se oli heittänyt sen naisenkin seinään, eikä musta mies? Ja tappanut mummelin? Mutta mihin se oli mennyt, tiskinkö taakse? Oliko se jäänyt sinne piiloon? Sen täytyi olla hyvin koulutettu. Bella rypisti otsaansa ajatusten sotkeutuessa sekavaksi lankavyyhdiksi hänen päässään, ei väliä kuinka siistiksi keräksi hän yritti niitä keriä. Ja joka kerta hänen ajatuksensa ajautuivat lopuksi siihen mieheen, vaaleaan mieheen ja tämän topaasi-silmien katseeseen, sekä poltteeseen kaulalla. Bella nosti kätensä koskettamaan kaulansa ihoa, ja tunsi epätasaisen pinnan siinä, missä ennen oli ollut sileää ihoa. Arpi. Hän laski kätensä alas peitolle.

“Bella!” Bella nosti katseensa, ja näki hoitajien ja lääkäreiden väistävän tieltä, kun nuori intiaanipoika pyyhälsi viimeiset metrit osaston läpi hänen sänkynsä luokse. Jacobin tummat hiukset olivat leukaan asti ylettyvät ja auttamattomasti sekaisin, tumman takin huppu oli nurin päin ja tennareiden kengännauhat auki.
“Hei Jake,” Bella tervehti hymyillen. Vaikka muut hänen yläasteeltaan saattoivat pitää Jacobia vain yhä ala-astetta käyvänä kakarana, Bellalle Jacob oli aina ollut liian hyvä ystävä uhrattavaksi vain, jotta voisi olla jollain tapaa cool.
“Oletko kunnossa?” Jacob näytti huolestuneelta, hänen syvänruskeat silmänsä risteilivät hädissään Bellan kasvoilla, etsien loukkaantumisen merkkejä.
“Mahtavassa. Voisin juosta maratonin vaikka saman tien,” Bella hymyili, Ja Jacob rentoutui silminnähtävästi kuultuaan vitsin ystävänsä suusta. Hän istahti Bellan sängyn laidalle, ja veti rikkinäisiin farkkuihin verhotut jalkansa risti-istuntaan potkaistuaan ensin kenkänsä lattialle.
“Mitä kävi? Kuulin että niillä hulluilla oli joku villieläin mukana. Hyökkäsikö se kimppuusi?” Jacob tutkaili uteliaana Bellan kasvoja, odottaen vastausta, jännittävää selviytymistarinaa. Bella vilkaisi vanhempiinsa, jotka juttelivat keskenään, sitten Billyyn joka linkkasi juuri huoneeseen - lääkärit sanoivat ettei kävely onnistuisi enää kauaa, ja vielä seinään, ennen kuin katsoi Jacobiin, ja sanoi:
“En tiedä. En muista yhtään mitään.”

-----------

nonniin, toinen osa : ) kaikkea minäkin aikaiseksi saan : D Niin, ja unohdin tuossa edelisessä osassa mainita, että tämä tosiaan tapahtuu kaikki Bellan ollessa 14-vutoias. Tai siis tämä alku. Myöhemmin on sitten myöhemmin, eikä siitä nyt vielä jaksa puhua ... : )

[An_n]

OIIIOIIIIII

Tosi hyvä Jatkoa



    -An_n

[En-nu]

Löysin tän vasta nytte pitäs varmaan käydä silmälääkärissä...Mut tykkään tästä toosi paljon ja jatkoa (sori muuta ei tuu nytte vielä mieleen)

[Crywell]

An_n ja En-nu: kiitos paljon, ja tässä jatkoa. : D


Luku 3.

Se oli päivä, jona Bella päätti peruskoulunsa. Tuuli puhalsi navakkana mereltä päin ja sekoitti jokaisen tytön juhlakampauksen välittämättä lainkaan kuinka monta tuntia senkin tekoon oli uhrattu. Helmat liehuivat ja korot kopisivat, ja tuleva ukkonen jyrähteli jo kauempana, kun opettajat ohjasivat oppilaat ja vanhemmat Forksin yläasteen liikuntasaliin, joka oli väliaikaisesti muutettu juhlasaliksi. Penkit oli aseteltu siististi riveihin edellisenä päivänä, ne olivat niitä samoja vihreitä epämukavuuspenkkejä, joilla sairaalan aulakin oli kalustettu. Vanhemmat ja sisarukset asettuivat istumaan niille videokameroidensa monimutkaisia asetuksia räpläillen, ja yrittivät turhaan hakea mukavampaa asentoa. Pienemmät sisarukset vilistivät rivien välissä ja halusivat istua isin sylissä, eipäs kun nyt äidin, ja nyt sittenkin tuonne, kun Julia on tuolla.
   
Lopulta horjuvan näköisen salin etuosaan pystytetyn puulavan kauhtuneet esirippuverhot vedettiin sivuun, ja juhla alkoi. Bella istui kolmannessa rivissä, kuten yhdeksännen luokan päättävät istuivat. Hänen toisella puolellaan istui Mike Newton, hermostuneena kiemurrellen, kuin aikoisi tehdä sellaisen viimehetken tunnustuksen ennen lomaa. Bellan toisella puolella istui Angelina, pitempänä kuin osa pojista heidän ympärillään. He katselivat, kuinka seitsemäsluokkalaiset ylinäyttelivät, eivät näytelleet ollenkaan, unohtivat vuorosanansa ja kompastelivat rekvisiittaan. Verhojen sulkeutuessa aplodit olivat raikuvat, luultavasti siksi koska näytelmä viimein loppui. Verhot kuitenkin avautuivat pian uudelleen, ja rehtori asteli lavalle kravattiaan oikoen. Hän asettui mikrofonin taa, teki muutaman testin varmuuden vuoksi, jotta mikki toimi, ja alkoi sitten pitää päättäjäispuhetta. Bella kuunteli vain puolella korvalla, puolella hän kuunteli Angelinan yli kumartuvan Jessican supatusta, mutta huomionsa hän kiinnitti kokonaan kynsiinsä, josta rapisi hänen hameensa helmalle mustaa kynsilakkaa kokoajan enemmän ja enemmän.

“Oi, tämähän on hyvä! Paljon parempi kuin omani… Se ei ollut erityisen hyvä todistus itse asiassa… Mutta tämä on tosi hyvä!” Renée suikkasi suukon tyttärensä poskelle, ja ihaili käsissään pitelemäänsä todistusta. Numerosarja oli hieman keskiverron yläpuolella, toisin kuin Renéellä omana aikanaan, hänellä se oli ollut hieman enemmänkin keskiverron alapuolella.
“Hyvin tehty, Bells,” Charlie taputti Bellaa kömpelösti olalle ja rykäisi sitten kääntyen kädet taskuissa katselemaan muualle. Bella hymyili itsekseen ja vastaanotti paperinsa äidiltään ja avasi sateenvarjonsa. He lähtivät kulkemaan toisiaan hyvästelevien koululaisten täyttämän parkkipaikan halki. Ukkonen oli mennyt ohitse juhlan aikana, mutta se oli jättänyt jälkeensä kaatosateen. Tuuli tuiversi yhä navakkana kiskoen Bellan avonaisia hiuksia joka suuntaan ja heitellen pisaroita kaikkialle, tehden sateenvarjon käytön hyödyttömäksi.
“Bella, meidän on jo pitkään pitänyt puhua kanssasi yhdestä asiasta…” Renée aloitti yllättäen. Charlie vilkaisi vaimoonsa hämmästyneenä, katsoi sitten Bellaan ja sitten jälleen vaimoonsa.
“Eikö meidän pitänyt odottaa kotiin asti?” hän kakisteli hermostuneena. Renée kurtisti kulmiaan.
“Kait se on aika sama missä sen sanoo, vai?” Charlie näytti erittäin vaivaantuneelta.
“Sanoo minkä?” Bella kysyi, mutta juuri silloin hän menetti kaiken mielenkiintonsa vanhempiaan kohtaan. Hänen silmänsä osuivat parkkipaikan toiselle puolelle, paikkaan jonne erittäin monen muunkin hänen vanhan koulutoverinsa katseet olivat myös kohdistuneet. Pojat katsoivat, koska noin upeaa autoa he eivät olleet koskaan nähneet Forksin nuhjuisuuden keskellä. Tytöt katsoivat, koska noin komeaa miestä he eivät olleet ennen nähneet missään. Bella katsoi, koska tunnisti miehen.

“Carlisle,” sana kirposi automaattisesti hänen huuliltaan. Vaalea mies, joka loisti sateen keskeltä kuin enkeli, käänsi kasvonsa hitaasti hänen suuntaansa. Bella tunsi veren kohoavan kasvoilleen ja sykähdyksen kaulallaan. Hänen kätensä kohosi ajattelematta koskettamaan arpea, jonka hän oli saanut melkein kaksi vuotta sitten. Rosoinen pinta tuntui tutulta sormiin, melkein ystävälliseltä. Samoin kullasta valetut silmät, jotka tuijottivat hänen kasvojaan lempeinä parkkipaikan toiselta puolen.
“Bella?” Bella säpsähti ja hänen katseensa pompahti vaaleasta miehestä äitinsä kummastuneisiin kasvoihin. “Onko kaikki hyvin?” Bella aukoi suutaan, auki, kiinni, auki, ennen kuin sai käänsi katseensa takaisin vaaleaan mieheen.
“Tuo… Tuo tuolla on yksi näyttelijä. Tuon hienon auton luona,” Bella kimitti sanat yhteen hengenvetoon, niin epäuskottavasti kuin ihminen vain voi, mutta hänen äitinsä kääntyi kiinnostuneena katsomaan enkelimiestä, joka seisoi sateessa ilman varjoa, näyttäen hyvältä hiukset liimaantuneina kalloon ja veden valuessa kasvoilla.
“Oho, onpas hyvän näköinen! Missä hän on näytellyt?” Renée kysyi silmät innostuksesta pyöreinä. Bella puri huultaan hämmentyneenä, silmät pomppien ympäristössä yrittäen keksiä jotain, mutta Renée ei kaivannut vastausta.
“Mennään kysymään nimikirjoitus!” hän innostui, ja oli jo lähdössä harppomaan kohti ylihinnoiteltua autoa ja sen omistajaa, kun Bellan huojennukseksi Charlie esti häntä.
“Eiköhän nyt mennä kotiin vaan,” mies murahti ja lähti sitten taluttamaan nauravaa ja kiusoittelevaa vaimoaan sateen läpi kohti heidän autoaan. Bella vilkaisi vielä miestä. Carlisle ei katsonut enää häneen, vaan tuijotti muualle, mutta Bella oli näkevinään hänen huuliensa liikkuvan ja muodostavan sanan. Ruskeatukkainen kääntyi ympäri ja kompuroi kaksisenttisillä koroillaan vanhempiensa perään, kullanruskeat silmät liimattuina hänen selkäänsä.
“Bella.”

--------

ethä näin, LYHYT on ja taas vaan jotain sähläilin

[oivoi]

Siis ihan HELV- ETIN ihana! kIRJOITAT TODELLA HYVIN JA TÄHÄN OLISI TODELLA IHANA SAADA JATKOA.<3
oho, jäi capsi päälle.....

[Crywell]

oivoi: Kiitos kauheasti! Niin, ja tässä jatkoa tosiaan. : )

Niin, ja anteeksi kauheasti, että meni näin kauan. Kadotin kaiken intoni kirjoittaa, mutta sainpa nyt sentään kai vähän pidemmänkin luvun aikaan? Kai, tai sitten vaan meni kauan koska aivot on surkastuneet liiasta koulunkäynnistä. :' ) Kuitenkin, nauttikaa - jos pystytte.

----------------------------------------------------


Luku 4.

Bella muisti varmaankin jokaisen syntymäpäivänsä elämänsä ajalta, ja jos sattui käymään niin, että hän ei muistanut, ei tarvinnut kuin kävellä olohuoneen kirjahyllyn luo, ja valita joku niistä monista paksuista valokuvakansioista alahyllyltä. Ne oli järjestetty aikajärjestykseen, joka alkoi albumilla “Renée”, jatkui albumilla “Charlie” (molemmat nimet oli kirjoitettu Renéen käsialalla, ja puolet Charlie-kansiosta oli tyhjillään) ja joita seurasi kaksi albumia “Renée ja Charlie” sekä “Renée ja Charlie II”. Sen jälkeen albumit oli järjestetty vuosien mukaan, Bellan syntymästä eteenpäin. Joka vuodelle oli oma kansionsa, joillekin jopa kaksi, sillä lapsuus tapahtuu vain kerran, ja se täytyy ikuistaa, kuten Renée sanoi ostaessaan paremman kameran Bellan syntymän jälkeen.
   Nyt Bella piteli sylissään auki kansiota, joka sijoittui vuoteen, jolloin hän oli mennyt kouluun. Leveä hymy, josta puuttui muutamia hampaita, loisti pyöreillä lapsenkasvoilla yhdestä valokuvasta. Bella puristi siinä isänsä kättä tunnottomaksi toisella pikku kouristaan, toinen roikotti uuden uutukaista nallea, jolla oli sievä sininen rusetti kaulassa. Kuva oli otettu hänen syntymäpäivänään, ja nalle oli ollut hänen lahjansa. Bella hymyili ajatuksissaan, muistellessaan kaikkia niitä kuraisia seikkailuita, joita hän ja Herrarouva (kyllä, se oli nallen nimi) olivat Forksin metsissä kokeneet. Bella pisti kansion syrjään, ja nousi seisomaan venytellen puutuneita raajojaan.
    Aamu oli varhainen, eivätkä Charlie tai Renée olleet vielä heränneet. Bella saattoi kuulla isänsä kuorsauksen ala-kertaan asti. Hän hymyili itsekseen katuporaa muistuttavan jytän tauotessa hetkeksi, kun Renée pukkasi miestään kylkeen yrittäen vaimentaa melun.
“Luulisi äidin näin monessa vuodessa jo tottuneen kuorsaukseen,” Bella mutisi, mutta ei osannut olla hymyilemättä. Hänen suunpielensä eivät vain luopuneet virneestä, se oli asettunut hänen kasvoilleen pysyvästi. Samassa pihalta kuului ääni, joka kertoi pysähtyvästä autosta. Vain hetkeä myöhemmin oveen koputettiin, ja sitten olohuoneen ikkunan taakse ilmestyivät ruskettuneet kasvot. Bella hymyili takaisin Jacobille, joka huitoi villisti käsillään ikkunan takana.

“Hyvää syntymäpäivää, Bella!” Jacob huudahti ja halasi Bellaa, joka oli hädin tuskin ehtinyt avata oven intiaanipojan hyökkäyksen tieltä. Tyttö nauroi, ja halasi ystäväänsä takaisin. Irrottautuminen kesti Jacobilta huomattavasti kauemmin kuin Bellalta.
“Vau, kuusitoista,” poika sanoi sitten katsoessaan Bellaa. “Perinteinen kysymys kaltaisellesi urheilijasielulle: miltä nyt tuntuu?” Ruskeatukkainen tyttö nauroi nuorempansa sanoille, mietti sitten hetken ja kohautti olkiaan.
“Yhä nelikymppiseltä,” hän virnisti. Oli Jacobin vuoro nauraa.
“Tule, Harry lupasi heittää meidät,” hän sanoi ja tarttui Bellan käteen vetäen tämän mukanaan ulos, tytön yrittäen samalla epätoivoisesti kiskoa tennareita kokonaan jalkoihinsa.
“Hyvää 16-vuotis päivää, Bella,” Harry tervehti etupenkiltä kahden nuoren kivutessa takapenkille istumaan. Autossa haisi kalalle, sitä oli varmaankin käytetty Harryn ja Charlien kalastusreissuilla.
“Kiitos,” Bella hymyili kiinnittäessään turvavyönsä, jonka jälkeen auto kääntyi pihassa ja lähti.
“Olisin ajanut sinut itse, mutta Bill ei antanut. Hän sanoi, ettei minun hurjasteluni niillä pyörillä saa viedä Charlien silmäterää,” Jacob pahoitteli irvistäen, ja Bella yhtyi tunteeseen. Joskus poliisipäällikön tyttärenä ei ollut helppoa, Forksin rikollisuus kun koostui suurimmaksi osaksi juuri auto-onnettomuuksista.
   Auton kääntyessä pois pihatieltä Bella ei pystynyt enää istumaan paikoillaan kyselemättä, vaan kääntyi nopeasti Jacobin puoleen. Tummat hiuksensa ponihännälle sitonut neljätoistavuotias ei voinut olla naurahtamatta Bellan kärsimättömälle ilmeelle, joka janosi tietoa ja vastauksia kysymyksiinsä.
“En kerro,” Jacob virnisti, ennen kuin Bella ehti edes suutaan avata.
“Jake, kiltti! Äitikin huolestuu puolikuoliaaksi, kun jättämässäni viestissä ei lue, missä olen.” Jacob kurtisti kulmiaan, näyttäen hetken miettivän tosissaan, oliko yllätys Renéen huolestumisen arvoista. Hänen kasvoilleen pian levittäytyvä itsetyytyväinen hymy kuitenkin kertoi vastauksen kysymykseen.
“Ei, odota kärsivällisesti,” hän sanoi, ja se oli kaikki mihin Bella sai tyytyä.
   Automatka kesti puolisen tuntia. He ajoivat poispäin Forksin mitättömästä keskusta ja La Pushin hiekkarannoista, eikä Bella osannut kuvitellakaan, mikä heidän määränpäänsä voisi olla.

Harry pysäytti metsän laitaan, pienelle sorapäällysteiselle eväiden syöntiin tarkoitetulle taukopaikalle. Jacob hyppäsi ketterästi autosta ja Bella seurasi perässä vähemmän sulokkaalla tyylillään. Hän pysähtyi kuin seinään, kun Jacob alkoi viittoa häntä kohti metsää. Bella kurtisti kulmiaan.
“Jake, saanko kysyä tällä tavalla hienostuneen kohteliaasti, että mitä helvettiä?” Jacob pärskähti Bellan närkästyneille sanoille ja tytön ilmeelle tämän mittaillessa tiheään ylärinteeseen nousevaa kuusikkoa.
“Tule nyt vaan,” Jacob maanitteli, ja Bellan yhä pelatessa tuijotuspeliä puiden kanssa hän jatkoi: “Ei se ole kaukana, lupaan, ettei ole.” Ja hetken vielä kulmiaan kurtisteltuaan Bella lopulta käveli Jacobin vierelle ja he lähtivät yhdessä metsään heilutettuaan kuitenkin ensin Harrylle, joka peruutti autonsa tielle ja katosi pian näkyvistä mutkan taa.
“Jake, kerro nyt kiltti, mihin me oikein ollaan matkalla?” Bella ähisi heidän käveltyään jo vähän matkaa ylämäkeen, ja tytön kompastuttua vähintäänkin joka toiseen juureen heidän reitillään. Jacob vain virnisti salaperäisesti ja ojensi Bellalle kätensä auttaakseen tytön erään jyrkemmän kohdan ylitse.
“Entä Harry, kai hän tietää milloin tulla takaisin?” ruskeatukkainen tyttö kysyi huohottaen, ja mietti etäisesti olisiko esimerkiksi lenkkeily erityisen vaarallista, hänen kuntonsa kun ei ollut kovin kehuttava.
“Tietysti tietää, tule nyt Bella, ei enää pitkälti!” Jacob sanoi innoissaan, ja hyppeli ketterän näköisesti juurakon ja kivien välissä, työntäen saniaisia tieltään. Bella ärähti, irrotti hiuksensa puunoksasta, johon ne olivat sotkeutuneet ja seurasi poikaa.

He kulkivat vielä hetken puhumatta metsän hämärässä kosteudessa, havupuiden oksien sivellessä heidän kasvojaan ja saniaisten kastellessa farkkunsa polviin asti. Bella huohotti ja tunsi, kuinka hänen hiuksensa liimautuivat poskille, ja hän seurasi kateellisena edessä kulkevaa nuorempaa, jota metsässä olo ei näyttänyt häiritsevän ollenkaan. Jacob vain pujotteli kasvillisuuden lomassa hiukset miltei kuivina ja ainainen hymy huulillaan, se jonka Bella oli luullut pysyvän omillaan koko syntymäpäivänsä ajan. No, se luulo oli todistettu vääräksi.
“Tänne näin, Bella, perillä ollaan” Jacob sanoi, ja Bella kohotti katseensa. Jacob seisoi pienen kallion harjanteella, vähän matkan päässä Bellasta hymyillen ja hoputtaen tyttö käsillään huiskien. Huojentuneena perille pääsystä Bella kapusi hengästyneenä ja raajat kivistäen Jacobin vierelle. Hän pyyhkäisi hiukset osaltaan ja huokaisi syvään, ennen kuin kääntyi katsomaan heidän päämääräänsä.
Bella henkäisi syvään ja nopeasti, ennen kuin päästi epäuskoisen naurahduksen huuliltaan. Jacob hymyili leveästi tytön reaktiolle.

“Muistathan? Tässä ei ole paljon ideaa, jos olet unohtanut, ja…” Jacob aloitti, mutta Bella kääntyi leveästi hymyillen ja päätään pudistellen pojan puoleen.
“Ei, ei, tietysti muistan,” hän vakuutti. “En olisi ikipäivänä osannut tänne takaisin!” Bella kääntyi takaisin kohti aukiota, joka aukesi heidän edessään. Se oli täynnä kukkia, pieniä vaaleita, kuin lumihiutaleita vaaleiden korsiensa päissä, ja ne huojuivat hennossa tuulenvireessä joka satunnaisesti puhalsi näyttäen vaalealta mereltä metsän keskellä.
“Kuinka monta vuotta siitä on?” Bella kysyi kävellessään niitylle kukkien sekaan.
“Aika monta,” Jacob kohautti olkiaan ja seurasi tyttöä. “Mutta olisinko ollut silloin joku seitsemänvuotias?”
“Se tekisi minusta yhdeksänvuotiaan,” Bella mutisi itsekseen, ja nyökkäsi hajamielisen oloisena. “Varmaan jotain sinnepäin.”
“Mutta muistathan sinä? Koska tämän on paskin lahja ikinä, jos et!” Jacob huolehti yhä, ja otti Bellan kiinni saapuen niityn keskelle. Bella katsoi häneen kohottaen toista kulmaansa.
“Tietysti, johan sanoin,” hän naurahti huvittuneena. “Minä eksyin ollessamme metsäretkellä isän ja Billyn kanssa, ja sinä pillahdit itkuun.” Jacob kurtisti kulmiaan Bellan sanoille.
“Sinä jätät nyt pois sen kohdan kun minä etsin sinua kuin hullu ja löysin nimenomaan täältä itkemästä,” Jacob virnisti leveästi ja kohotti kulmiaan.
“Ja nyt sinä taas päätit olla muistuttamatta siitä, kuinka eksyit itsekin minua etsiessäsi ja meidät molemmat löydettiin vasta myöhään yöstä. Niin, ja sen kun itkit pitkälle yöhön, että me kuolemme ja metsänpeikot syövät meidät!” Bella virnisti vuorostaan, ja Jacobin kasvoille kohosi puna.
“Enkä! Sanoin että karhut syövät meidät! Karhut, ja olisivat voineetkin!” poika huitoi kasvot punaisina leimuten.
“Niin, niin, Jake,” Bella hymyili. “Minkä värinen paloauto on?”
“Bella, sinä tiedät sen!” Jacob yritti vielä, mutta tytön huomio oli jo kiinnittynyt johonkin, jonka hän oli huomannut vähän matkan päässä.

“Vau, leivoitko sinä tuon?” Bella kysyi välittämättä Jacobin selittelystä karhuista ja siitepölyallergiasta, joka iski toisinaan ja sai silmät vuotamaan. Bella kyykistyi viltille, jolla oli tiukan kuvun alla suklaalla kuorrutettu kakku, turvassa muurahaisilta ja muilta ötököiltä.
“Äh, juu,” Jacob vastasi, ja tuli Bellan luokse viltille. He istuivat alas, ja Jacob irrotti kannen. Suklainen tuoksu levisi niitylle, kun Jacob ojensi kakkulapion ja pahvilautasen Bellalle, kehottaen tyttöä leikkaamaan palan kakustaan. He söivät ja nauroivat, Jacob popsi puolet  kakusta ja Bella nautti parhaan ystävänsä seurasta ja kuudennestatoista syntymäpäivästään. Kun he muutaman tunnin kuluttua - sillä aika kului kuin siivillä - makasivat ruohikossa antaen muurahaisten vallata viimeisen viipaleen kakusta, ja nauroivat Jacobin imitoinnille Charlien ja Billyn kalastuksesta, Bella kuuli sen.
“Jake, kuulitko sinäkin tuon?” Bella kysyi noustessaan istumaan. Ääni ei ollut ollut voimakas, ja juuri kun Bella oli varma, että oli vain kuvitellut sen, se kuului taas.
“Joo,” poika sanoi nousten myös ylös. “Mikä se oli? Kuulosti vähän joltain eläimeltä.” Bella nyökkäsi, ja nousi seisomaan. Jacob ponnistautui ylös hänen jäljessään.
“Mihin sinä menet?” hän kysyi, kun Bella lähti hetken kuulosteltuaan kohti aukion oikeaa laitaa. Hän kääntyi katsomaan Jacobia, ja uteliaisuus ja jännittyneisyys loisti hänen silmissään.
“Katsomaan tietysti mistä se kuuluu.” Jacob virnisti innoissaan ja seurasi tyttöä aukion laidalle.

Kaksi nuorta seurasi äänen jälkeä, sillä se itse ei ollut kuulunut enää hetkeen. Tuntui kuitenkin, kuin paikka, josta ääni oli vielä hetki sitten kuulunut, hohkaisi nyt hiljaisuutta. Se äänettömyys oli melkein kuuluvampaa, kuin huuto, he seurasivat äänettömyyttä.
“Shh, Bella. Oletko kunnossa?” Jacob supatti, kun Bella kompuroi jälleen kerran. Tyttö nyökkäsi, ja he liikkuivat eteenpäin hiljaa - tai ainakin he yrittivät olla pitämättä suuremmin ääntä - hiipien. Kukkien täyttämä aukio jäi taakse, ja puut olivat tiheämmässä jälleen, kunnes heidän edessään aivan yhtäkkiä oli jyrkänne ja suora pudotus toiselle aukiolle. Bella ja Jacob törmäsivät kallion reunalle, ja poika tarttui tytön hihaan, ihan vain varmuuden vuoksi. Mutta sitten heidän silmänsä osuivat keskelle aukiota, niiden harvojen puiden väliin jotka loivat katoksen sille aukealle.
“Bella!” Jacob henkäisi tuijottaen näkyä silmät levällään, ja katsahti sivulleen vasta kun hänen kättään nykäistiin alaspäin. Bella istui maassa tuijottaen näkyä silmät levällään, käsi suun eteen painettuna.
“Oh, Bella!” Jacob älähti, ja läimäisi kätensä tytön silmille, mutta Bella siirsi sen mutisten sivuun.
“Onko se kuollut…?” hän kysyi silmät suurina, tuijottaen eläintä aukion keskellä heidän alapuolellaan.
“No mitä veikkaat,” Jacob ynähti, ja katsoi inhoten näkyä. Verta oli sotkeutunut pitkin eläimen turkkia, sitä oli roiskeina maassa ja lähimpien puiden rungoilla. Kuitenkin, itse eläimestä sitä ei valunut ollenkaan, huolimatta väärään suuntaan kääntyneestä päästä, tai turkin halkovasta viillosta, joka ylettyi koko kyljen pituudelle ja paljasti osan sisuksista.

“Se ei vuoda…?” Bella kysyi tukahtuneena, ennen kuin ei kestänyt enää.
“Bella!” Jacob huudahti hätääntyneenä, kun hänen ystävänsä oksensi alas jyrkänteen reunalta. Kakku valui uuden olomuodon saaneena Bellan käsille ja kallion reunalle, sekä alas aukiolle. Bella kakoi kurkkuaan ja hänen silmänsä tunkivat kyyneleitä poskille, eikä hän siltikään osannut irrottaa katsettaan tuosta vangitsevasta näystä. Hän tunsi, kuinka kädet tarttuivat häneen ja kiskoivat hänen tärisevän kehonsa ylös. Oksennus valui pahanhajuisena hänen leuallaan ja sai haluamaan oksentaa uudelleen.
“Ei, älä Jake, päällystymme molemmat vaan tähän….” Bella mutisi, ja yritti pukata puhtaina säilyneillä kyynerpäillään Jacobia kauemmas, mutta poika vaati saada tukea Bellaa jotenkin.
“Jos olisin vähän vahvempi ja pidempi, voisin kantaa sinut pois täältä…” Jacob mutisi myrtyneenä heidän hoiperrellessa kauemmas jyrkänteeltä, eikä Bella tilastaan huolimatta voinut olla naurahtamatta. Kuusten havuoksat ottivat heidät jälleen suojiinsa, heidän palatessa ensin aukiolle ja sitten pysähdyspaikalle ja jättäen taakseen verta vuotamattoman puuman raadon.

Toisella puolella aukion laitaa oksiston suojista kahden nuoren selkien katoamista seurasivat kolme kultaisina kuultavaa silmäparia. Vaaleat huulet venyivät vinoon virneeseen ja yhtälailla värittömän ihon alla piileskelevät suuret lihakset tärähtivät miehen naurahtaessa ja päästäessä oksat heilahtamaan takaisin näkymän tielle. Suuri, mutta kauniin notkea mies kääntyi kahteen toveriinsa päin.
“Mitä veikkaat, Ed, olisiko tuosta tullut vampyyri-puuma jos et olisi ehtinyt juoda loppuun?”


-----------------------------------------------------------

Risut & ruusut? : )))

[Crywell]

Luku 5. Kaunis perhe

“Hemmetti,” Bella murahti, saadessaan saappaansa täyteen lunta. Talvi oli jo vallannut Forksin metsineen, vaikka oltiin vasta marraskuun loppupuolella. Puolen metrin kinokset kumpuilivat pihoilla ja auratuiden teiden vierillä, kun Bella Swan, 17, kahlasi koskemattoman etupihansa lävitse autolleen. Meni hetki jos toinenkin, ennen kuin punainen paku - jonka hän oli saanut 17-vuotis lahjakseen - käynnistyi ja hän pääsi peruuttamaan tielle. Auto hurisi lämpimänä hänen allaan yskien satunnaisin väliajoin tummempaa savua ilmoille. Huurteeseen ja jäähän peittynyt talvimaailma suhisi ohitse molemmin puolin Bellaa samalla kun heräsi kokoajan enemmän ja enemmän siihen päivään. Bella toivoi, että hänkin olisi saanut vasta aukaista raukeana silmänsä suuren vällykasan alla, kääntää kylkeä ja miettiä rauhassa tylsää elämäänsä ennen kuin vaivautuisi ylös. Hän toivoi, että saisi sen jälkeen laahustaa raput alakertaan ja keittiöön, ettei kukaan muu olisi kotona, hän saisi rauhassa juoda kahviaan ja katsella lasin takaa kimaltavaan valkoiseen pukeutuneita puita. Eikä hyvä, miltei 20 kiloinen kirjakaan haittaisi, Bella mietti kaartaessaan autonsa Forksin lukion pihaan.

“Hei Alice,” Bella sanoi ja istuutui maantiedon luokan taimmaiseen ikkunariviin, omalle paikalleen Alice Cullenin taakse. Tummat hiukset heilahtivat kun siro tyttö kääntyi ympäri hänen edessään, suodakseen hänelle hymyn.
“Huomenta, Bella!” Alice hymyili.
“Huomenta,” tervehdittiin myös Alicen vierestä, Jasper nosti konemaisesti kättään kääntämättä kuitenkaan päätään papereistaan, joihin oli syventynyt. Alice ja Jasper Cullen olivat muuttaneet muun perheensä kanssa Forksiin sinä syksynä. Cullenien täydellisen kauniiseen perheeseen kuuluivat Alice, Edward, Jasper, Emmett, Esme ja Rosalie, sekä perheen pää Carlisle, jota Bella ei koskaan ollut tavannut. Cullenien perhe oli sanalla sanoen omituinen, sillä sen lisäksi, että he olivat jok’ikinen Miss tai Mr. Universum, he myös kaikki tuntuivat seurustelevan keskenään. Tummatukkainen ja keijua muistuttava Alice Cullen seurusteli vieressään istuvan synkän ja vaalean Jasper Halen kanssa. Heidän kanssaan samalla vuosiluokalla oleva Edward Cullen oli kaupungissa työskentelevän Esme Evensonin kanssa yhdessä, vaikka heidän yhdeksän vuoden ikäeroaan tunnuttiinkin katsovan kieroon. Bella myönsi hiljaa itselleen paheksuvansa sitä ehkä hieman, mutta piti suunsa visusti kiinni asiasta ollessaan muiden seurassa. Myös Emmett Cullen ja Rosalie Hale, joka oli Jasperin kaksoissisar, seurustelivat keskenään. Ja kuin olematta liian outoa, he kaikki olivat myös Carlislen adoptoimia (Esmeä lukuun ottamatta). Bella oli monesti miettinyt tuskissaan, kuinka Carlisle Cullen oli ylipäätään saanut adoptio-oikeudet niin moneen lapseen niin nuorena, kun tällä ei ollut vaimoakaan? Myös kysymys siitä, kuinka Bella itse oli pystynyt välttämään jonkun sairaalassa työskentelevän tapaamista melkein neljän kuukauden ajan, oli yksi sen hetken polttavista kysymyksistä.

Maantiedon tunti kului tavallisen tylsänä, ja Bella käytti aikansa tuijottelemalla ikkunasta ulos ja piirtämällä satunnaisia kiemuroita vihkoonsa. Hän ei aikonut tulevaisuudessaan hyödyntää maantietoa niin mitenkään, joten hänen ainoa tavoitteensa kurssin suhteen, oli päästä läpi ja saada ‘hyväksytty’ -leima papereihinsa. Ja opettajan selittäessä jotakin epämääräistä vessanpönttöjen virtaussuunnista, Bella syventyi jälleen kerran Culleneiden perheeseen.
Bella piti omaa perhettään kohtalaisen tavallisena, ja toisinaan hän kadehti sitä outoutta ja kysyviä katseita, joita Cullenit saivat omakseen. Vaikka yhdellä tasolla Bella nauttikin huomaamattomasta sivustakatsojan roolistaan, toisella hän toivoi pientä kummeksuntaa. Hän toivoi, että joku pitäisi häntä salaperäisenä ja kauniina, saavuttamattomana kummajaisena, kuten kaikki Cullenit olivat tavallisille ihmisille.
“Tavallisille ihmisille?” Bella nyrpisti nenäänsä ajatukselleen, hänhän nosti Cullenit päänsä sisällä jollekin tavallista ihmistä ylemmälle tasolle, teki juuri sen, mitä halveksui julkisuuden henkilöiden palvonnassa. Ruskeatukkainen pudisteli päätään ja hieroi niskaansa vetäessään katseensa ikkunasta ja antaen sen seikkailla luokkahuoneessa. Hetken päästä hänen ajatuksensa kuitenkin palasivat jälleen Culleneiden perheeseen, siirtyivät muistelemaan päiviä, joina he olivat ilmestyneet Forksiin.

Ensimmäisenä heistä hän oli tavannut Edwardin, jos tapaaminen nyt oli oikea sana. Oli ollut tavallinen maanantai-aamu, lukuun ottamatta faktaa, että oli ollut Bellan ensimmäinen päivä toisen vuoden opiskelijana. Hän oli astellut biologian luokkaan, ja huomannut hämmästyksekseen jonkun istuneen hänen parikseen. Hän ei ollut erityisen suosittu koulussaan, lukuun ottamatta Mike Newtonin kummallista liehakointia (poika oli luovuttanut samojen kurssien valinnan sen jälkeen, kun oli huomannut Bellan maun ylimääräiseen biologian ja historian suhteen), mutta nyt kaunein hänen koskaan näkemänsä ihminen istui hänen viereisellään paikalla - biologian neljännellä kurssilla. Bella muisti mielialansa hypänneen katonrajaan asti ja onnesta sekaisena hän oli pysähtynyt keskelle luokkahuoneen etuosaa. Pari hetkeä sen jälkeen Bellan mieliala oli laahannut aivan toisessa päässä mieliala-asteikkoa, sillä samainen unelma-mies oli hänet nähtyään pongahtanut ylös käsi suun edessä, ja singahtanut ulos luokasta.
Bella mutristi edelleen huuliaan vihaisena ajatellessaan asiaa. Ei hän nyt niin kauhean näköinen tai kuvottavaa seuraa ollut, että pitäisi oksennus kurkussa ulos luokista ryntäillä. Hänen ja Edwardin välit eivät olleet koskaan oikein lämmenneet, ja vaikka Bella ei mitään myöntänyt edes itselleen, hän taisi kantaa kaunaa pojalle sisimmässään.

Seuraavaksi hän oli tavannut Culleneista Alicen. Niin ällöttävältä kuin se Bellan omaankin korvaan kuulosti, heistä oli tullut ystäviä saman tien. Niin tosin kävi useimmille Alicen tapaaville, tytöstä säteili kummallista viehätysvoimaa. Hän keräsi joukon ihmisiä ympärilleen, liikkui sulavasti klikistä klikkiin ja oli jokaisen ystävä jättäen silti ympärilleen salaperäisen kunnioituksen ja ihailun ringin. Ja joka ainoa hetki hänen seurassaan liikkui Jasper, hiljaisempi ja jopa hieman apaattinen, mutta eittämättä hämmästyttävän komea poika. Bella oli tutustunut niin Jasperiin, kuin muihinkin Culleneihin Alicen kautta. Tyttö oli esitellyt hänet amerikkalaisen jalkapallon pelaajat vihreiksi kateudesta hartiavälillään tekevälle Emmettille, jopa Culleneiden mittapuulla lumoojattareksi kutsuttavalle Rosalielle, nenäänsä nyrpistelevälle Edwardille ja tämän tavattoman lempeälle tyttöystävälle, Esmelle.

“Bella Swan, haluatteko palata tähän todellisuuteen vai kysynkö myöhemmin uudestaan?” maantiedon opettajan ääni halkaisi Bellan kuvitelmat. Tytön pää pyörähti niskat naksauttavalla vauhdilla kohti taulua ja huvittuneen näköistä opettajaa - Bellan onneksi maantiedon opettaja oli vanha ja lepsu, sekä enemmän tai vähemmän puolihullu mies.
“Voitte kysyä nyt,” Bella hymyili, eikä pienessä hermostuneisuudessaan tarkoittanut olla huvittava, mutta opettaja tyrskähti niin voimakkaasti, että harmahtava tupee heilahti. Bella kohautti olkiaan naurahtaen itsekin.

Ruokala oli jälleen kerran tupattu täyteen ihmisiä. Bella nosteli lautaselleen epämääräisen näköistä tahnaa, jota keittäjien pystyttämä kyltti kutsui juustopastaksi, mutta jätti salaatin väliin Ericin sieltä eilen löytämän etanan tähden, ja tyytyi omenaan. Ihmismassan läpi parhaansa mukaan tunkeutuva Bella suuntasi kulkunsa yhteen pöydistä, jotka sijaitsivat ruokalan vasemmalla seinustalla. Pyöreää pöytää ympäröiviin kuuteen tuoliin olivat jo asettuneet Mike Newton, Jessica Stanley, Eric Yorkey ja Angela Weber. Bella asetti tarjottimensa Jessican ja Angelan väliin, huolimatta paikasta, jonka Mike oli selvästi varannut hänelle vierestään.
Parin pöytäryhmän päässä heistä, lumisen talvimaiseman paljastavien ikkunoiden edessä, istui Cullenien perhe. Bella oli ystävystynyt jotenkuten heidän kaikkien kanssa, mutta ei sentään niin, että olisi uskaltautunut heidän ikkunapöytäänsä istumaan. Se oli kielletty vyöhyke, vain VIP henkilöille. Ja heihin et kuulunut, ellei sukunimesi ollut Cullen (tai Hale, jos nyt pilkkua viilaillaan).
He eivät taaskaan syö, Bella ei voinut olla ajattelematta katsoessaan kuvankauniita koulutovereitaan. Yhdenkään edessä ei ollut edes vesilasillista. Bella mutisi hiljaa jotakin nykymaailmasta ja sen sairaista kauneusihanteista, ja alkoi lappoa ruokaa suuhunsa.

Koululaukku painoi omaa stressaavaa merkkiä olkapäähän ja kengät upposivat lumeen, jota oli satanut päivän aikana. Bella harppoi väsyneenä, mutta kohtalaisen tyytyväisenä parkkipaikan läpi autolleen. Muutkin oppilaat tekivät lähtöä hänen ympärillään, hakeutuivat omille tai tuttujensa autojen luo, ruinasivat kyytiä ja sopivat illan menoista. Bella katseli raukein silmin ympärilleen. Hän heilutteli kylmiä avaimia sormissaan ja kuunteli omasta sisäisestä radiostaan yhden lempibändinsä kappaletta, melkein muistaen sanatkin.
“Figures vai figoures?” Ruskeat hiukset valahtivat kasvoille Bellan kumartuessa tunkemaan avainta autonsa puoliksi jäätyneeseen lukkoon. “Aukea nyt kiltti… C’mon… Aukea, klik klik lukko, aukea… Voi vittu, etkö nyt vaan voisi…?”
Bella kohottautui hieman oven luota ja heilautti hiuksia kasvoiltaan. Hänen silmänsä pyyhkäisivät samalla ohimennen parkkipaikkaa ja sen autoja - ja osuivat yksiin kasvoihin.

Déjà vu. Jo nähty. Tapahtuma, joka tuntuu entuudestaan tutulta ja aiemmin koetulta.
Nämä sanat välähtivät Bellan tajunnan lävitse hänen pysähtyessään tuijottamaan. Hiukset olivat sekaisessa järjestyksessä ja kutittivat kasvoja niiden heilautuksen jäljiltä, ja hän oli jäänyt kummalliseen asentoon avain yhä kiinni lukossa. Suu hitusen raollaan ja hengitys höyryten, koko kasvot kohmeessa ja laukku hiljalleen olkavartta pitkin valuen hän seisoi siinä. Seisoi ja tuijotti, sillä muuta hän ei osannut.
Tämä ei ole déjà vu. Tämä on ennenkin koettua.

Vaaleat kasvot, enkelin kasvot, ja puhdasta kultaa tuikkiva silmät. Täydellinen komeus, kauneus, ja syvä lempeä katse luotuna suoraan Bellaan. Arpi Bellan kaulalla kuumotti ja kihelmöi, kutisi ja vaati kosketusta, huomiota.
“Carlisle”, höyrypilvi sihahti Bellan huulilta yhdessä nimen kanssa. Ne molemmat kuolivat pakkasilmaan, mutta sanan kaiku jäi kummittelemaan heille molemmille. Bellalle, sekä Carlislelle. Hän oli kuullut sen, oman nimensä, se oli hänen nimensä. Bella uskoi näkevänsä sen miehen silmistä, tiesi näkevänsä sen niistä. Hän se oli.
Ja sitten hetki oli ohi. Carlisle kääntyi pois ja Bella huomasi missä mies seisoi. Tai pikemmin, keiden seurassa. Hopeinen Volvo ja suuri komea maasturi, kalpeita täydellisiä marmorikasvoja vieri vieressä. Bella veti tukahtuneesti henkeä ja ähkäisi silmät lautasen kokoisina.
“Carlisle… Carlisle Cullen?”

------------------------------------------------------------

Tällaista scheissea tällä kertaa.... : >

[Miss_Cullen]

Luin nää kaikki putkeen, ja tosi hyvä !
Innolla ootan jatkooo

[Crywell]

Miss_Cullen: Kiitos paljon : D Yritän jotain alkaa pikkuhiljaa raapustelemaan.

EDIT// Oho, innostuin! Tässä seuraava luku. : D Tuntuu, että kieli on vähän enemmänkin kökköä, toivottavasti nyt sentään lukukelpoista...


Luku 6. Päätöksiä

Kahvimuki oli jäähtynyt Bellan käsien väliin ja seinäkello raksutti laiskasti eteenpäin. Talo oli yhä autio hänen ympärillään, sekä Charlie että Renée olivat vielä töissä, vaikka lyhyt talvipäivä oli jo pimenemässä kohti loppuaan. Mutta maailma elää kellon mukaan, eikä viisari ollut ehtinyt viittä pidemmälle.
Bella kurtisti kulmiaan. Kysymykset risteilivät hänen päässään, mutta yhdestäkään ei saanut otetta, niin että olisi voinut muodostaa sen huulillaan ja kysyä jotakin konkreettista. Bella vain halusi vastauksia, tietoa, halusi ymmärtää.
“Carlisle Cullen. Tietysti, tietysti.” Kahvimuki kohosi huulille, mutta pian kylmettynyt neste sylkäistiin inhoten takaisin mukiin. Bella hieroi silmiään ja yritti muistaa paremmin kolmen vuoden takaiset tapahtumat. Se oli yllättävän hankalaa, lukuun ottamatta niitä paria yksinkertaista asiaa, jotka hän liitti siihen päivään sairaalassa.
Carlisle Cullenin kasvot, lempeät, anteeksipyytävät silmät ja miehen etunimen. Selän, joka oli kääntynyt pois hänen luotaan, se miten toivo oli viety häneltä niin helposti. Tumman miehen punaiset silmät hänen seisoessaan kyykyssä tiskillä. Vanhan naisen mannerlaatikot ja veriset kasvot. Kahvion tuolit ja pöydät, ikkunalasin säpäleet lattialla. Ja ne mustat liekit, jotka söivät häntä, nielivät kaiken hänen sisältään, ne, niitä hän ei unohtaisi koskaan.

Bella mutristi huuliaan, nousi ylös ja kaatoi kylmän kahvinsa viemäriin. Hänellä ei ollut vastauksia, joten ei auttaisi kuin kysyä joltakulta, jolla niitä olisi.

----

“Ja?” Emmett kysyi valtavia harteitaan kohauttaen. “Mitä siitä?” Edward näytti närkästyneeltä luodessaan katseensa sohvalle vajonneeseen mieheen.
“Ja? Emmett, se on vakava ongelma. Tämä on typerää, koko tänne muutto oli typerää”, Edward puuskahti ja hieroi ohimoaan kahdella sormellaan. Esme asetti kätensä rakkaansa olkapäälle, rauhoitellakseen miestä.
“En tajua sinua Edward, ei hän mitään muista siitä. Kai hän nyt jotain olisi sanonut?” Alice huomautti omalta paikaltaan Emmettin valtaaman sohvan selkänojalta, jossa istui sievästi kaidat jalat ristittyinä. Jasper istui hänen vierellään, käsi kiedottuna pienikokoisen tytön olkapäiden ympäri.
“Minusta te olette vastuuttomia. Minähän sanoin, että mentäisiin vain sinne Siperiaan. Edward on oikeassa, tämä on idiotismia parhaimmillaan!” Rosalie puhui vuorostaan, heilauttaen samalla turhautuneena vaaleaa hiuskuontaloaan.
“Älä nyt nipota, Rose. Tämä on vaan mielenkiintoista”, Emmett nauroi matalalla bassoäänellään, ja kumartui Rosalien puoleen suukottamaan naisen ohimoa lepytelläkseen tätä.
“Ei, tällä kertaa olemme menneet liian pitkälle. Tämä oli tavattoman huono idea.” Kaikkien katseet kääntyivät kohti perheen yksinäistä päätä, Carlislea, joka seisoi suuren kylmän tulisijan vieressä.
“En ymmärrä, mikä teidät kaikki nyt yhtäkkiä saa noin pimahtamaan?” Emmett puuskahti hetken hiljaisuuden jälkeen ja pudisteli päätään. “Okei, hän tiesi Carlislen nimen. Yllätys? Tyttöhän vierailee sairaalassa kun asuisi siellä!”
“Mutta he eivät ole koskaan tavanneet!” Edward ärähti ja painoi päänsä käsiinsä. “Sitä paitsi, se mitä tein hänelle, minä…”
“Ed…” Esme kuiskasi rauhoittelevasti ja kiersi kätensä miehen vyötärön ympärille.

“Hän ei muista sitä, Ed. Kyllä hän olisi nyt jotain sanonut, jos muistaisi”, Alicekin yritti lempeästi.
“Tai juossut karkuun”, Emmett hörähti, ja vastaanotti saman tien toruvan katseen Rosalielta.
“Muutetaan. Se pitäisi kumminkin tehdä jo parin vuoden kuluttua, tehdään se saman tien jo nyt”, vaaleatukkainen lumoojatar jatkoi nousten seisomaan.
“Se olisi parempi kaikille”, Edward mutisi käsiensä välistä, jonne oli kätkenyt kasvonsa. Carlisle tyytyi nyökkäämään jäykästi, katse naulittuna lattiaan, ja Esme painoi poskensa vasten Edwardin selkää. Alice kurtisti pettyneesti kulmiaan ja Jasper siveli nenänpäällään tytön poskea lohduttavasti. Vain Emmett näytti siltä, ettei lähtisi kirveelläkään (sellaisesta ei olisi mitään hyötyä häntä vastaan, näin totta puhuen).
“Älkää nyt kaikki viitsikö! Mitä väliä, mitä väliä?!” kookas mies ponnahti seisomaan. “Hän tietää Carlislen nimen, mitä väliä? Niin moni muukin täällä, haloo? Hän ei muista Ediä, eikä selvästikään Laurentia, tuskin mitään koko tapahtumasta!”
“Mutta entä jos minä teen taas jotain?!” Edward ärähti nostaen päänsä viimein käsistään, silmät leimuten. “Te tiedätte mille hän haisee! Enkä pysty lukemaan hänen ajatuksiaankaan!”
“Minähän sanoin jo, etten ole nähnyt mitään sen suuntaistakaan, että satuttaisit häntä”, Alice puuttui puheeseen kättään heilutellen kepeästi selittäessään.
“Asiat voivat muuttua”, Edward sihahti vihaisesti ja laski sitten katseensa poraamaan lattialautoja.
“Alice, näetkö sinä, tuleeko meidän ja Bellan välille jotakin vaarallista konfliktia?” Carlisle kysyi hiljaa paikaltaan, luoden huolestuneen katseensa keijutyttöön sohvan selkänojalla.
“Ei, ei niin minkäänlaista,” Alice hymyili kepeästi. Edwardin katse pompahti ylös lattiasta ja levinneet silmät tuijottivat Alicen kasvoja, yrittivät lukea niiltä pientäkään merkkiä ajatuksista, jotka oli äskettäin nähnyt tytön päästä. Alice näki veljensä katseen, ja hänen silmänsä leimahtivat kerran käskevästi. Edward siirsi mulkoillen katseensa muualle, kaikki hänessä kuitenkin kertoi yhdestä asiasta: “tästä puhutaan vielä“.
Jasper nosti aavistuksen verran toista kulmaansa Alicelle, hän oli nähnyt kaiken, tuntenut mielialojen ailahtelut. Alice painoi suunsa poikaystävänsä kalpeille, arpisille huulille ja kuiskasi: “kohta”.

“Hyvä on.” Kaikkien katseet kääntyivät Carlisleen, joka nyökkäsi vakavana. Päätös oli tehty, hän oli tehnyt sen, kuten kaikki olivat odottaneetkin hänen tekevän. Carlisle oli Culleneiden demokraattinen johtaja, hän teki päätökset, joita ei tarvinnut noudattaa. Hän oli valtaan sanattomasti äänestetty ja oikeamielinen johtaja. “Jäämme tänne, ainakin nyt.”
Emmettin kasvoille levisi suuri virne, ja nyrkit iskivät ilmaa voiton merkiksi. Rosalie pudisti päätään ja Alice hymyili poskia särkevän leveästi. Esme tyytyi lempeään hymyyn ja kohautti harteitaan, Jasper nyökkäsi hyväksyvästi. Edward tuijotti hetken mitään näkemättä eteensä kulmat rypyssä, ennen kuin nosti katseensa Aliceen. Kahdet kullanoranssit silmät kohtasivat hetkeksi, toiset ankarat, toiset veikeät.
Sitten Edward laski päänsä, myöntyen ja luovuttaen. Kenties Alice oli oikeassa, ehkä niin oli parempi. Se ei silti tarkoittanut, että Edward pitäisi siitä.
Alicen ajatukset olivat olleet selkeitä, sanoja, yksi viesti.

Carlisle tarvitsee sitä.

Kaikki kuulivat sen yhtä aikaa, jokaisen Cullenin katse kääntyi ikkunoille samaan aikaan. Punainen paku pysäytti talon eteen moottori yskien lumeen harmaita läikkiä.
“Bella tuli”, Alice hymyili iloisesti. Edward käänsi paheksuvan katseensa sisareensa, joka kohtasi sen silmäänsä räpäyttämättä.
Sinä tiesit, sinä näit tämän!
Totta kai.

[Wince]

Huuu I found it!! : DD Täytyy muistaa lukee kunnolla joku päivä, en nyt ehtiny kunnolla ku pitää pakata =_=

Mut tosi ihanalta vaikuttaa!! Jotain mitä oottaa siellä Thaimaassa ; D

[Miss_Cullen]

Ihanaa ku näin useesti jatkoa

[Crywell]

Wince yh, muru, tämä ei ole jotain mitä odotetaan innolla. :'D Tämä on mun personal kostoni Edille ja Bellsille, jotka ei vaan ole se true-pairing mun mielestäni. :DD Hohohohohohoo com back soooon darrrrling <3

Miss_Cullen Niin, no nyt olin yllättävän nopea. : D Joskus tulee ihan ihme taukoja, mutta yritän nyt pitää tahdin yllä. Veikkaan, että tahtii pysyy aika ok:na, kun päästään vähän enemmän kiinni toimintaan jne.

[Crywell]

Luku 7. Lumipyry

Bella seisoi suuren valkoisen talon edessä. Metsä huojui tummana hänen ympärillään, kylmä tuuli pisteli poskissa ja vain ohuiden farkkujen verhoamissa säärissä. Hän oli käynyt Culleneilla vain kerran aikaisemmin, ja aivan ohimennen Alicen kanssa. He olivat vain pysähtyneet pihalle, ja Bella oli odottanut autossa Alicen hakiessa lompakkonsa shoppailureissua varten. Nyt koko matkan kotoaan sille talolle Bella oli jännittänyt, milloin huomaisi ajaneensa risteyksen tai liittymän ohi, ja olevansa keskellä metsää yksin ja pimeässä. Vilunväristykset kipittivät ihmistytön selkärankaa pitkin, ja yhtäkkiä hän toivoi olevansa keskellä metsää, yksin ja rauhassa, kaukana tuosta valkeasta modernia kartanoa muistuttavasta linnakkeesta. Postilaatikon nimilaatassa luki koukerokirjaimin Cullen & Hale. Bella rykäisi kerran ja asteli kohti kuistille vieviä portaita.

Samaan aikaan talon sisällä oli meneillään kiivas keskustelu. Sanat suhistiin huulilta sellaisella äänenvoimakkuudella, että koirilla olisi ollut vaikeutta saada selvää sanoista, jos se olisi edes alkuun pysynyt nopeuden perässä. Se oli kuin käärmeiden pikakelattua sihahtelua, ja ainoa joka oikeastaan pysyi senkään keskustelun perässä oli Edward, lukiessaan muiden ajatukset ennen kuin nämä ehtivät niitä ääneen sanoa.
“Ei!” pronssitukkainen suhahti.
“Mitä ei?” Rosalie kysyi.
“Emmettin ajatukset…”
“Odottaisit, että ehdin ääneen sanoa!”
“Ed, me emme muut millään pysy perässä, jos aina ryntäät vastaamaan, ennen kuin…”
“Olisit kuullut hänen ajatuksensa!”
“Pitäisikö lämmitys laittaa päälle?”
“Hitto, tosiaan! Äh, emme odottaneet vieraita!”
   Koko supinatuokio käytiin niin nopealla tahdilla, että vieraan ehdittyä ovelle, se avattiin hänelle nenän edestä, ennen kuin sormea ehdittiin nostaa ovikellolle.
“Hei, Bella! Mitä sinä täällä teet?” Alice hymyili ystävällisesti, ja astui sivuun jo saman tien, päästäen toisen sisään. Bella nyökkäsi takaisin hymyillen hermostuneesti, mutta ei sanonut mitään. Hän pelkäsi kielensä takertuvan kitalakeensa, ja ulos tulevan hiljaista pihinää. Koko kylmä ja erittäin himmeästi valaistu talo pelotti häntä suoraan sanoen, eivätkä keskelle kauniin yksinkertaisesti sisustettua olohuonetta kokoontuneet valkoiset posliini-ihmiset auttaneet hänen oloaan lainkaan.
“Hei”, Bella köhäisi ja heilautti hieman kättään tervehdykseksi. Hän istuutui Alicen viittoman nojatuolin reunalle ja laski kätensä syliinsä puristaen niissä kaksin käsin pipoaan. Takkiaan Bella ei riisunut, sillä talon lämpötila oli jostain syystä varmaankin muutaman asteen pakkasen puolella.

“Hei, miten menee?” Emmett hörähti paikaltaan sohvalta. Esme oli liikkunut valokatkaisijan luo, ja pian kattolamppujen lämpimän kellertävä valo lankesi huoneeseen.
“Ihan hyvin”, Bella nyökkäsi ja veti sitten syvään henkeä. Nyt siinä istuessaan, koko Cullenin perheen tuijottaessa häntä, odottaen syytä hänen vierailuunsa, hän ei yllättäen enää osannut perustella syytään paikalle saapumiseen. “Ajattelin piipahtaa käymään.”
Bellan teki mieli lyödä itseään, potkaista itseään, sen jälkeen pilkkoa itsensä palasiksi ja polttaa palat roviolla. Kasvot punaisina leiskuen hän tuijotti kalpeiden enkeli-ihmisten kasvoja edessään.
“No sehän on mukavaa, kiitos”, Esme rikkoi lopulta alkavan hiljaisuuden ja hymyili niin lempeästi, että jopa Bellan ylivilkkaan ja nolostuneen sydämen jyskytys hiljensi tahtia asteella tai kahdella.
“Haluaisitko jotakin? Kahvia, teetä?” sohvan vieressä seisova Esme jatkoi. Bella pudisti päätään ja kokosi itseään parhaansa mukaan. Älä käyttäydy noin nolosti, lopeta, hän torui itseään hiljaa päässään.
“Ei kiitos.”
   Hiljaisuus ei ehtinyt taaskaan kestää kauaa, vain ensimmäiset kuurot alkusoinnut ehtivät ilmoille, ennen kuin Alice keskeytti vuorostaan:
“Bella, et olekaan kai ennen tavannut: tässä on Carlisle, meidän ottoisämme.” Jasperin kylkeen kiinni istahtanut siro tyttö viittoi Bellasta vasemmalle, kylmää tulisijaa kohti. Tietäen, mitä tulisi kohtaamaan, Bella käänsi sydän harhalyöntejä iskien katseensa Carlisle Culleniin.
“Päivää.”
Sanat juuttuivat Bellan kurkkuun, hänen katsellessaan noita kultaisia silmiä, jotka yhä tuntuivat pyytävän anteeksi häneltä voimattomuuttaan, kuten aikoinaan sairaalan kahviossa.
“Päivää”, Bella kähisi lopulta ja rykäisi perään muutaman kerran. Ajatuksissaan hän jälleen torui itseään käytöksensä tähden, muttei edes viitsinyt keskittyä siihen tosissaan. Nuo kasvot, nuo silmät, ne toivat niin monia muistoja, säväyksiä menneisyydestä.

“Minun piti kysyä…” Bella aloitti ja käänsi samalla katseensa Cralislesta. “Piti kysyä siis…” Bella puri huultaan ja veti syvään henkeä. Niska jäykkänä hän kääntyi katsomaan takaisin Carlisleen. Melkein vihaisesti, syyttävästi, hän sanoi:
“Sinä olit täällä kolme vuotta sitten. Sairaalassa.”
Hiljaisuus ei kestänyt kuin muutaman sekunnin, mutta se oli lamaannuttava, kuin joku kiertäisi sormensa sydämesi ympärille ja puristaisi voimiensa takaa. Se syövytti korvia, iski kumeita hiljaisuuden iskuja kuurouttaen läsnäolijoita.
“En ymmärrä mitä tarkoitat”, Carlisle sanoi lopulta, ystävällisesti hymyillen. “Emme ole asuneet täällä niin kauaa, mehän vasta muutimme.”
“Silti”, Bella vastasi tuijottamalla miehen pihkanvärisiin silmiin. Sanojen ääneen sanominen oli saanut Bellan vakuuttumaan niiden totuudesta. Hän ei edes ollut tajunnut epäilleensä itseään niin paljon, ennen kuin oli päässyt siitä. Nyt hän tiesi sen olevan totta, tiesi nähneensä Carlislen silloin. Mutta miksi Carlisle kiisti hänen sanansa?
“Anteeksi, Bella, mutta se ei ole mahdollista. En ole käynyt täällä ennen, kuin ensimmäisen kerran suunnilleen puolitoista vuotta sitten”, Carlisle jatkoi, naurahtaen hieman Bellan sanoille, absurdeille väitteille. Bella kurtisti kulmiaan. Hän tiesi puhuvansa totta, tiesi yhtä varmasti kuin tiesi 2+2 olevan 4. Mitä Carlisle salasi? Bella käänsi katseensa muuhun perheeseen, jonka jokainen jäsen tuijotti heitä kahta kasvot rennon huvittuneina, mutta silmät jäätävinä palaen.
Ei vain Carlisle.
Mitä he kaikki oikein salasivat?

“Bella”, Esme oli aloittamaisillaan sovittelevalla äänensävyllä, kun Bella vain pudisti päätään naurahtaen hieman.
“Anteeksi, selvä, taisin olla väärässä.” Sanat tuntuivat takeltelevan, helppoja valheita ei olekaan. Bella nosti hymyilevän katseensa vuoroin jokaiseen Cullenien perheenjäseneen. “Olen pahoillani, olin vain niin varma asiasta.”
“Ei se mitään tietenkään. Olen pahoillani, jos petyit jotenkin, mutta tuo vain ei ole mahdollista”, Carlisle hymyili, ja Bella etsi helpottuneisuuden merkkejä miehen kasvoilta.
“Noh, haluaisitko jäädä teelle tai kahville? Tai ehkä illalliselle?” Alice hymyili. “Syömme varmaan kohta.”
Bella pudisti päätään. “Ei kiitos, taidan vain ajaa kotiin.”
“Okei. Nähdään huomenna koulussa”, lyhyt keijukaisen oloinen tyttö jatkoi.
“Joo, nähdään.”
Bella saatettiin ulko-ovelle, ja Alicen kysyessä yhä uudelleen ja uudelleen oliko hän varma, ettei jäisi, muun muassa Edward ja Rosalie miltei työnsivät hän ulos ovesta.
Vierailun aikana oli alkanut sataa lunta, ja suuret valkoiset hiutaleet asettuivat peitteeksi punaisen pakun ylle. Bella työnsi avaimen virtalukkoon, käänsi, ja hetken kuluttua auto starttasikin köhien. Kaasupoljin painui alas ja auto hävisi metsän syvään pimeään.
Sisällä talossa Rosalie risti kätensä vihaisesti ja nipisti huulensa yhdeksi viivaksi. Hän seurasi ikkunasta, kuinka Bella ajoi pois. Sitten hän kääntyi ympäri, ja miltei sihisi:
“Muutetaan.”
Carlisle ei voinut kuin nyökätä hyväksyvästi.

Auto tärisi Bellan alla ja pyyhkijät viuhtoivat edestakaisin ikkunalasilla, yrittäen raivata kokoajan lisääntyvää lunta sen pinnalta. Bella tihrusti lasin lävitse kauttaaltaan valkoiseksi muuttunutta metsätietä. Hiutaleet olivat monistuneet alkuperäisestä määrästään, eikä lumentulolle näkynyt loppua. Sankka lumipyry verhosi metsää ja sen läpi punaisena kehräävää väripilkkua.
“Mutta kun hemmetin hemmetti, minä tiedän, tiedän, tiedän, vittu tiedän! Tiedän, että olit siellä!” Bella murahti autonratille Carlisle Cullenin puuttuessa paikalta, ja ohjasi autoa lähes vihamielisesti vasemmalle, jonne epäselvä valkoinen tie haarautui. Se veisi hänet pian pois metsästä, ja takaisin suuremmalle tielle, Forksiin ja kotiin. Ja kotona kuuman kahvin eteen ja jääkapille, jonne oli jäänyt eilisillalta ylimääräisiä lättyjä. Niin, ellei Charlie olisi syönyt niitä.
Vaihtoehtoisesti hän voisi pysähtyä kaupassa, ja ostaa jäätelöä. Huoltoasema olisi ainakin vielä avoinna, Bella tuumi. Jo hieman paremmalla tuulella, ruskeatukkainen tyttö ajoi eteenpäin, mukaillen tien käännöksiä. Hän uppoutui haavekuviinsa vaniljajäätelöstä ja suklaakastikkeesta, sekä kuumasta kahvista, jota ehkä voisi kaataa hieman jäätelön sekaan. Sen seurauksena kesti yllättävän kauan, ennen kuin Bella ylipäätään huomasi ihmetellä, miksei ollut jo saapunut päätielle.
Sen huomattuaan jäätelö ja kahvi tippuivat valitettavalle toiselle sijalle Bellan ajatusten top listalla.

“Sen piti tulla jo?” Bella puheli itsekseen, ajaessaan eteenpäin lumisessa maisemassa. Koko maailma oli verhoutunut silmiä särkevään valkoiseen, eikä mistään ottanut selvää. Auto pysäytettiin tien viereen, ja Bella nousi ulos. Pakkanen hyökkäsi saman tien nipistelemään hänen poskiaan ja puhaltelemaan kylmää ilmaa vasten hänen kasvojaan. Metsä huojui yhä navakassa tuulessa, mutta nyt yön tumman mustan ja valkean kontrasti oli häipynyt sakeaan lumipyryyn.
“Epäreilua”, Bella murahti. “Vielä vähän aikaa sitten oli ihan tyyntä.”
Silmiään siristellen ja takkia tiukemmin ylleen vetäen Bella tarpoi muutaman metrin suuntaan, josta oli tullut tähyillen mitä tahansa - kylttejä, tienviittoja, outoa vääntynyttä puuta matkalla Culleneiden talolta tielle.
Kova ääni, rymähdys ja kirskuntaa, saivat Bellan säpsähtämään voimakkaasti. Hän pyörähti ympäri, rinta kohoillen ja silmät räpsyen. Hän ei tiennyt mitä odottaa, mutta korvien välissä kummittelivat kuvat tummasta miehestä, punaisista silmistä ja mustista liekeistä. Bella saattoi jo sielunsa silmin nähdä hänet taas, kyykyssä tällä kertaa punaisen pakun päällä, valmiina hyökkäämään. Sen sijaan Bella kohtasi jotakin huomattavasti arkisempaa ja tylsempää, mutta yhtälailla erittäin lannistavaa. Hän oli pysäköinyt hieman liian lähelle tien törmää, ja nyt auto oli vinottain rinteessä. Oikea -etu ja takapyörä ojassa, vasen takapyörä asfaltilla ja vasen etupyörä ilmassa.
“Ei…minä… Haista, haista! Haista, haista vittu, vittu, senkin vitun… Voi vittu!”
Ei siinä ollut paljoa muutakaan, mitä sanoa.

Parin yrityksen jälkeen Bella luovutti. Auto ei vain liikkunut. Ei eteen, ei taakse. Ainoa liike, jonka hän sai aikaan, oli epäilyttävä kallistuminen oikealle kyljelle, eikä Bellaa kiinnostanut kumota autoa enää tämän enempää. Puhelimenkaan akku ei ollut yhteistyönhaluinen: se simahti ensimmäisen tuuttauksen jälkeen, eikä Bella saanut sitä enää päälle. Lämmitys onneksi käynnistyi, ja vanha radiokin löysi jonkinlaisen särisevän yhteyden. Hetken kaivelun jälkeen löytyi myös vanha lytistynyt myslipatukka jostakin mystisestä varastotaskusta penkin alta.
Bella otti mukavan asennon nostaen jalkansa ratin ylle ja mutusti patukkaansa hyräillen samalla särisevän laulun tahtiin.

--------

“Hän jäi jumiin”, Alice nosti kasvonsa kirjastaan. Jasper kohotti kulmiaan kysyvästi hänen vieressään. He istuivat Alicen huoneessa vaalealla sohvalla ja lukivat kirjojaan kuunnellen lumimyrskyksi lujenevan pyryn ääniä.
“Bella”, Alice vastasi katseeseen hymyillen. “Hän, noh, periaatteessa ajoi ojaan, muttei aivan.” Tyttö naurahti hieman ja sulki sitten kirjansa hypäten päättäväinen ilme kasvoillaan ylös.
“Älä jaksa, Alice”, Jasper yritti. “Me lähdemme kuitenkin, se päätettiin jo.”
Alice kurtisti kulmiaan surullisena.
“Ei käy, Jazz. Miltä sinusta tuntuisi, jos me emme olisi koskaan tavanneet?”
“Me tapasimme. Hekin tapasivat jo.” Jasper sanoi tarttuen Alicen laihaan ranteeseen, yrittäen vetää tämän takaisin vierelleen.
“Jos minä en olisikaan tullut paikalle, Jazz, miltä se tuntuisi?” Alice kysyi surullisena, kieltäytyen liikkumaan. “Jos meillä ei olisi toisiamme?”
Jasper antoi kätensä valahtaa rennoksi pitäen silti yhä kiinni rakkaansa ranteesta. Hän huokaisi ja antoi kasvojensa painua hetkeksi näkymättömiin.
“Se tappaisi minua. Enkä edes tietäisi miksi kuolisin, mikä minua tappaisi, mitä olisin vailla. En edes tiedä, tietäisinkö olevani vaillinainen”, Jasper sanoi lopulta nostaen katseensa takaisin Alicen kullanruskeisiin silmiin. Ne hymyilivät hänelle, suloisina, viettelevinä, kultaisina hunajapisaroina tytön kasvoista.
“Sinulla on minut.”
Jasper huokaisi. “Hyvä on.”
Alice käännähti ympäri, vetäen Jasperin mukanaan ovelle. “Carlisle”, hän kutsui pystymättä peittelemään hymyä sanoissaan.

“Niin, Alice?” Carlisle istui alakerrassa olohuoneen sohvalla lukien kirjoja. Sivut miltei repeilivät irti liitoksistaan valkean vampyyrimiehen kullankeltaisten silmien ahmiessa sanoja niiden pinnalta ja kääntäessä niitä kokoajan.
“Bellan auto jäi jumiin hankeen”, siro tummatukka liversi. “Mitä luulet, pitäisikö häntä auttaa?”
Carlisle kohotti katseensa kirjastaan - sanoista päätellen jokin monimutkainen lääkärikirja, tällä kertaa ehkäpä ortopedeille tarkoitettu - ja näytti pohtivan asiaa hieman. “Kai se olisi ystävällistä, mutta en näe, miksi, saati sitten miten me sen tekisimme”, hän vastasi lopulta.
“Miten niin miksi?” Alice kysyi hieman harmistuneena, sivuuttaen miten - kysymyksen täysin.
“Jos auto ja Bella ovat kunnossa ja lämmitys toimii, en näe syytä, miksi emme antaisi asioiden sujua omia raiteitaan pitkin, puuttumatta niiden kulkuun kalmankylmillä sormillamme”, Carlisle artikuloi ja painoi sitten jälleen katseensa kirjan sivuille.
“Mutta -” Alice ähkäisi ja käänsi sitten katseensa Jasperiin elehtien vilkkaasti silmillään. Arpinaamainen vampyyrimies vain kohautti heikosti harteitaan, ja Alice ymmärsi, että Jasper oli samaa mieltä Carlislen kanssa. Vaikea hänen itsensäkään oli siihen tosin mitään sanoa, perustelut olivat jyräävät, eikä Alice voinut paljastaa kantaansa kokonaan, ei muille kuin Jasperille… Ja Edwardille, perheen ajatustenlukijalle.

Jasper kädessään roikkuen Alice viiletti portaat sulokkaasti yläkertaan, Edwardin huoneeseen. Kun hän saapui sinne, Esme ja Edward istuivat jo siististi sängyllä heitä odottamassa, huolimatta touhuistaan, joiden äänet olivat kyllä vielä hetki sitten kuuluneet selkeästi samaisesta huoneesta. Edward kohotti ärtyneenä toista kulmaansa Alicelle, lukiessaan pikkusisarensa ajatuksia. Lopulta pronssihiuksinen kurtisti kulmiaan, tuhahti kyllästyneenä ja sanoi: “Mennään ulos puhumaan.”
Muutamaa sekuntia myöhemmin Esme ja Jasper oli jätetty Edwardin huoneeseen kahden, ja huoneen omistaja sekä tämän keijua muistuttava sisar olivat valkeassa metsässä lumituiskun keskellä.
“Alice, jos Carlisle…”
“Sinä luet hänen ajatuksiaan joka päivä, ja olet nähnyt minun ajatuksistani tulevaisuuden, joten kysynpä vaan, miten voit edes väittää vastaan?” Alicen ääni oli vaativa ja syyllistävä, ja Edward miltei tiesi jo lopputuloksen, johon tultaisiin. Silti hän yritti vielä.
“Se on vaarallista, mielettömän vaarallista, ja se on väärin!”
“Sinä näit sen itse, Ed! Et voi kieltää sitä Carlislelta, hän on niin yksin. Meillä kaikilla muilla on joku! Sinulla Esme, minulla Jasper, Emmettillä ja Rosella toisensa, mutta Carlisle, hän on yksin.” Alicen tummat lyhyet hiukset olivat jo täynnä pieniä lumihiutaleita ja metsä huojui tuulessa heidän ympärillään.
“Mutta hänen hajunsa, Bellan haju. Se… En viimeksikään onnistunut pidättelemään itseäni, ja mitä vaan voi tapahtua, ja…” Edward heilautti turhautuneena käsiään ilmassa, Alicen ajatellessa aiemmin näyssä näkemäänsä kuvaa. Edward luki hänen ajatuksiaan tahtomattaan, ja kuva poltteli hänenkin mielessään tuoreena.
“Alice, jos…”
“Edward, ajattele Carlislea, kiltti. Sinun täytyy auttaa minua!”
Pronssihiuksinen kuvankaunis nuorukainen istahti valkeaan lumeen. Hän oli hetken hiljaa, suu yhtenä viivana ja tuijotti kulmat rypyssä eteensä. Yksi huokaisu pääsi ilmoille ja meripihkasilmät kohosivat katsomaan Aliceen. Tyttö hymyili, sillä hänen silmiensä edessä vilisevä näky kertoi tarpeeksi.
“Kiitos, Ed, tiesin, että suostuisit.”
“Joo, ei mit - Hetkonen! Sinä tiesit alusta alkaen, että suostuisin?!”
Alice väläytti kiusoittelevan virneen veljelleen, ja loikkasi sulokkaasti lumipyryn halki takaisin kohti taloa.

_________________________________________________________

Tällainen tälläkertaa, meni aika kauan, enkä vieläkään saa sitä kunnon toimintaa alkamaan mutta RÄÄÄH pitäisi varmaan sunnitella tätä kirjoittamista/juonta/jne. mitä joka lukuun tulee plaa plaa. Mutta nyt taisi tulla ainakin vähän pitempää? Vai? Nojaa, kommentit olisi kivoja....hih : )

[Miss_Cullen]

Hyvä jatko oli :=)

Vähän pitkään meni , ooon jo unohtanu mitä tos aijemmin tapahtu.

Mut jatkoa