Title: Hyvät jatkot
Author: Kommando
Betareader: Radokettu (Hänen tilaamansa, omistamansa ja betaamansa.)
Genre: Slash, romance
Pairing: Harry/Severus
Rating: K-11
Disclaimer: Leikin Rowlingin omistamilla hahmoilla ja maailmalla mitään siitä omistamatta ja palkkaa saamatta. Juonirakenne ja peräkkäin ladotut sanat taas ovat minun eikä niitä saa minulta viedä.
Summary: Severuksen mielestä Harryn suuri... ego kaipaisi koulutusta.
Muuta: Unohdetaan PP-tapahtumat. Maailma on kaunis.
A/N: Tilaustyö tilaustyö. Teki joskus mieli kirjoittaa oneshot, ja Radoseni fanittaa hooseviä.
Ja en saanut tuota loppua kulkemaan YHTÄÄN. Siispä lopputulos on se, että se töksähtää ainakin omasta mielestäni pahasti, mutta fucking however! :D
Hyvät jatkot
Severus Kalkaros oli totaalisen kyllästynyt Harry Potterin egoon.
Jos Rohkelikon pikku prinssi oli ennen ollut vielä vaatimaton ja huomiota karttava, oli tilanne nyt toisenlainen. Seitsemäntenä kouluvuotenaan Harry löysi itsestään uusia puolia - tai sitten teini-ikä vain kaappasi hänen luonteenpiirteensä. Kalkaros oli ennenkin nähnyt muutoksia, mutta Potter oli hänen henkilökohtainen suosikkinsa. Nimittäin vakiovihattava.
Potter oli kehittynyt varsinaiseksi vastakommenttien heittelyn mestariksi. Aiemmin Kalkaroksesta oli ollut kiva kiusailla pikku oppilaita ja katsoa, kuinka he purivat hampaita yhteen ja tuijottivat häntä murhaavasti luullessaan, ettei hän huomannut. Nyt roolit olivat tainneet kääntyä toisin päin. Jotkut oppilaat nauttivat rajojen koettelusta, tuntuivat kerjäävän jälki-istuntoa - ja heistä Potter oli johtotähti. Ihme, ettei kaikkitietävä kuraverinen vielä ollut puuttunut ystävänsä käytökseen.
Oli hän pari kertaa laittanutkin Potterin jälki-istuntoon, mutta sillä ei tuntunut olevan enää minkäänlaista vaikutusta. Kalkaros huomasi turhautuvansa, sillä seitsemäntoistavuotiaiden mieliä oli selvästi vaikeampi järkyttää kuin kolmasluokkalaisten. Kenellekään hän ei sitä myöntäisi, mutta hänestä tuntui totta puhuen, että hän oli menettämässä kontrollin.
Kaikki johtui Potterista. Sen hän tiesi tarkoin. Liian suuri ego, liikaa elämänkokemuksia, joista oppia kapinalliseksi. Potter kaipasi koulutusta.
Koulutusta?
Paha periköön teinien kaksimielisyydet!
* * *
Harry Potter oli totaalisen kyllästynyt Severus Kalkaroksen olemassaoloon.
Joskus ensimmäisinä tylypahkavuosinaan Harry oli keskittynyt ainoastaan vihaamaan Kalkarosta. Nyt hän oli löytänyt uuden harrastuksen: vihaa saattoi myös ilmentää. Enää hän ei kiihtynyt kesken liemituntien ja alkanut suoltaa temperamentin sanelemia sanoja, vaan vastasi opettajalle täysin hallitusti. Hän oli lähestulkoon ylpeä siitä, kuinka taitava hänestä olikaan tullut. Lajista ei niin väliä. Ei hän ollut ainut.
Ennen jonkinlainen pelko oli määrännyt tahdin ja estänyt Harrya tekemästä typeryyksiä. (Konkreettisesti se oli kylläkin ollut Hermione, mutta nyt kyseessä onkin henkisempi taso.) Nykyään jälki-istunnot eivät paljon häneen vaikuttaneet, olivat ne sisällöltään sitten minkälaisia tahansa. Liemitunnit olivat nykyään lähes viikon kohokohtia. Harry oli huomannut, että Kalkaros oli muuttunut - kunnioitusta ellei pelkoa herättävä käyttäytyminen oli jollain tavalla luisunut tehottomaksi. Kalkaroksen tavat olivat liian tuttuja.
Kalkaros tarvitsikin hieman kurinpalautusta. Hän teki palveluksia yhteiskunnalle. Näin Kalkaros ei luulisi itsestään liikoja, tai jotain sinne päin.
Njääh, motiivitonta ja typerää ehkä, mutta viihdyttävää se oli.
* * *
Harry heitti näkymättömyysviitan harteiltaan ja suuntasi taikasauvastaan hohtavan valon eteensä. Hän kulki pimeässä käytävässä luottavaisin mielin eikä uskonut näkymättömyysviitan olevan millään lailla välttämätön. Vuosien aikana hän oli oppinut tuntemaan Tylypahkan käytävät sen verran hyvin, että tiesi mitä kautta olisi varminta päästä minnekin joutumatta yllätetyksi.
Tavallisesti hän lähti öisin seikkailemaan vain, jos hänellä oli oikeasti jotain asiaa rohkelikkotornin ulkopuolelle. Uusi itsenäisyyttä korostava ajatustapa - eli ulkopuolisten sanoin uhmakkuus - sai hänet kuitenkin nyt nousemaan vuoteesta vain, koska hän ei saanut unta.
Hahmot muotokuvissa valittivat kirkasta valoa, mutta Harry keskittyi kuuntelemaan. Jostain kuului askelia. Harry yritti saada selvää äänen suunnasta samalla, kun kiihdytti omia askeliaan sen varalta, että yöllinen kulkija olisi takanapäin, päästäkseen jonnekin piiloon. Hän sammutti valon taikasauvastaan ja kuljetti kättään seinää pitkin seuratakseen käytävää. Hän kun oli kuvitellut, ettei täällä kulkisi nyt ketään…
Harry pysähtyi kuin seinään. Kulman takana häilähti valo. Edessäpäin, juuri siellä, minne hän oli juoksemassa. Hän yritti kuumeisesti löytää piilopaikkaa, mutta pimeässä se oli erittäin vaikeaa. Seinää vasten painautuen hän haparoi näkymättömyysviittansa ja sai heitettyä sen niskaansa juuri, ennen kuin joku käännähti kulman takaa.
Kalkaros seisahtui. Harry manasi mielessään, että oli hänen tuuriaan harhailla käytävässä juuri Kalkaroksen ollessa vahdissa. Hän tiesi, ettei mies nähnyt käytävässä mitään tai ketään sen enempää kuin kukaan muukaan olisi nähnyt, mutta paremmin kuin hyvin hän tiesi myös Kalkaroksen tavan aistia piiloutujat. Harry ei ollut koskaan ymmärtänyt, kuinka Kalkaros teki sen - kuinka hän oikein huomasi, jos olemattomuus ei ollut olemattomuutta vaan näyteltyä.
Taikasauvan valo tutki käytävää mitään löytämättä. Harry yritti olla hengittämättä ääneen. Kalkaros lähti astelemaan häntä kohti, tai oikeastaan aavistuksen verran vinoon, mutta liian lähelle kuitenkin. Harry yritti hiipiä nopeasti, mutta äänettömästi pois alta, toiselle puolelle käytävää.
Tietenkin hän kompastui juuri silloin viitan helmoihin ja törmäsi suoraan Kalkarokseen. Tämä menetti yhtä lailla tasapainonsa ja kaatui pitkin pituuttaan, mutta siihenhän se ei jäänyt, vaan Harryn piti vielä onnistua romahtamaan Kalkaroksen päälle. Kun Harry tunsi Kalkaroksen löytäneen otteen hänen näkymättömyysviitastaan, hän tiesi olevansa pahasti kusessa.
"Potter!" Kalkaros sähähti tempaistuaan näkymättömyysviitan päällään makaavan pojan yltä.
"No mutta iltaa, professori Kalkaros", vastasi Harry tyynen rauhallisella, yllättyneisyydellä sävytetyllä äänellä, vaikka tilanne olisi vaatinut vähintäänkin paniikkia. "Kuinka yöhiippailut sujuvat?"
"Sujuisivat mainiosti, ellei joku makaisi päälläni", Kalkaros ähisi, sillä Harry ei ollut tehnyt elettäkään siirtyäkseen suuntaan eikä toiseen.
Poika kohotti kulmiaan. "Sekö tekee yöstä pilallisen, että joku makaa sinun päälläsi?"
Kalkaros kirosi teinien ajattelutapoja mielessään ties kuinka monetta kertaa. "Keskenkasvuisena kakarana minä en paljon enää aukoisi päätäni - olet jo valmiiksi pahassa liemessä, Potter."
"Keskenkasvuinen kakara vain yritti rakentaa sosiaalista kanssakäymistä", Harry huomautti, mutta sulki suunsa.
Harry oli juuri nousemaisillaan ylös, kun käytävän päähän pysähtyivät kiireiset askeleet. Harry käänsi päänsä nopealla liikkeellä nähdäkseen, kuka oli liikkeellä siihen aikaan.
"Mitä Merlinin nimessä -?"
Kalkaros hautasi kasvonsa kämmeniinsä ja kirosi raskaasti, kun taas Harry nousi kiireesti ylös.
"Iltaa teillekin, professori McGarmiwa", poika hymyili iloisesti.
"Itse sanoisin pikemminkin 'yötä', mutta..." McGarmiwa seurasi, kuinka Kalkaros nousi lattialta. "Mitä ihmettä täällä tapahtuu?"
"Potter harhailee luvatta käytävillä", Kalkaros sanoi kaapuaan oikoen. Sitten hän lopetti sen todettuaan mielessään, että se nyt ainakaan ei tuonut lisää uskottavuutta tilanteelle McGarmiwan silmissä.
"Aivan", McGarmiwa sanoi lyhyesti, kasvoillaan yhä osittain järkyttynyt ilme, joka niille oli ilmestynyt hänen nähtyään Potterin makaamassa Kalkaroksen päällä. "Ja nyt sinä aiot -?"
"Vähintäänkin vähentää tupapisteitä ja määrätä jälki-istuntoa", Kalkaros ärisi katsoen Harrya silmät salamoiden. Poika tutkiskeli katseellaan äärimmäisen kiinnostuneena käytävän lattian pintaa.
Kalkaros hädin tuskin kuuli McGarmiwan sanoja ennen tämän poistumista paikalta, sillä hänen mielensä oli jo täyttynyt suunnitelmista, joilla tappaa Potter ennen aamunkoittoa.
* * *
"Se, joka keksi tämän, mahtaa olla nero!" Seamusin riehakas huuto kajahti Rohkelikon oleskeluhuoneessa.
"Seamus, se olit sinä", Harry sanoi kuivaan sävyyn, mutta virnisti itsekin. Huispausvoittobileet olivat jatkuneet vanhimpien tupalaisten osalta nyt vaikka miten monta tuntia. Kello oli neljä aamuyöllä, eikä kukaan ollut vähimmässäkään määrin nukkumistunnelmissa.
Harry istui nojatuolissa ja katseli, kun muut, häntä hieman vähemmän selväpäiset seitsemäsluokkalaiset pitivät vauhtia yllä. Häntä kukaan ei sentään ollut repinyt mukaan räsypokkaan, jota muut kuin jästisyntyiset eivät edes osanneet kunnolla. Toisaalla Seamus kiersi hyppimässä rauhallisempien ihmisten niskaan kaulassaan kuusi koulupuvun kravattia, joiden omistajat olivat jo aika lailla hämärän peitossa. Harry taisi olla yksi heistä. Hän ei ollut aivan varma siitä, missä päin maailmaa hänen oma kravattinsa seikkaili.
Äkisti vilkkaan puheensorinan keskeltä kuului äänettömyyttä. Lähimpänä ovea seisoskelleet oppilaat hajaantuivat, ja Harrylle iski ennakkoaavistus siitä, mitä oli tulossa.
"Ai, ai, tässähän aivan menee kilttien rohkelikkojen maine - ja saattaa mennä pari pistettäkin", melua leikkasi kylmä ääni. Harry kuuli etäisesti, että Seamus kirosi. Hän ymmärsi täysin, miksi. Koko vuosikurssi oli nyt pahasti kusessa, kun villinpuoleisten bileiden keskeyttäjä sattui olemaan juuri Kalkaros.
Kiljahtelevat räsypokanpelaajat säntäsivät kuka minnekin piiloon, ja muutkin olivat jo puolimatkassa portaissa, kun Severus vasta ärjyi: "Makuusaleihin tällä nimenomaisella sekunnilla! Juhlat ovat ohi nyt!"
Harry oli livahtamassa muiden joukossa ylös makuusaliin, kun Kalkaroksen katse nauliutui häneen.
"Potter!" Kalkaros äyskähti. Harry pysähtyi ja katsoi professoria uhkaavasti. Tämän äänensävy muuttui täysin, mies hymyili raivostuttavan pehmeästi: "Mukaani."
"Joo, minähän se tottakai olen syypää", Harryn suu toimi ennen aivoja.
"Mukaani, minä sanoin", äänensävy muuttui astetta uhkaavammaksi.
Jopa kapinallisuutensa menneenä vuotena löytänyt Harry tajusi totella.
Kun Harry sitten astui Kalkaroksen työhuoneeseen, tämä sulki oven hänen perästään taikasauvan heilautuksella.
"Kas niin, Potter. Päätit sitten hieman huvitella, vai? Mitäs me sinulle siitä hyvästä keksisimme?"
"Se en ollut minä, joka nuo bileet järkkäsi", Harry sanoi yhteen puristettujen hampaittensa välistä.
"Niin aina, niin aina." Severuksen hymy oli lähes nautinnollinen. Hän ei selvästikään aikonut uskoa Harryn syyttömyyttä, vaikka se oli tosi kuin vesi.
Jälkeenpäin Harry olisi voinut syyttää astetta väkevämpiä juomia yhdistettynä kellonaikaan ja ärsyyntymiseensä, mutta oli syytä edes olemassa tai ei, sillä hetkellä hänellä napsahti.
"Niin, mitähän me keksisimme", hän oli pohdiskelevinaan sanojaan venytellen. "Ehkä minä tarvitsen hieman sitä kuuluisaa kuria?"
Kalkaroksen raivonilmeeseen sekoittui ehkä noin sekunnin ajaksi hämmennystä, joka johtui täydellisestä yllätyksestä puheenaiheen vaihdoksessa.
"Ihan kahdenkeskeistä koulutusta", Harry tarkensi. "Hyvät bileet tarvitsevat hyvät jatkot. Tiedäthän sinä sen? Täällä sinun huoneessasi sellaisia ei voida juuri pitää, vai mitä luulet?"
"Potter, mitä ikinä aiotkaan, minä varoitan sinua -" Kalkaros aloitti.
"Voi Severus, älä nyt viitsi", Harry keskeytti hymyillen.
Severus tuijotti murhaavasti. Harry katsoi takaisin aivan kuin he olisivat juuri puhuneet säästä.
"Onko minun puheillani jotain suurtakin... vaikutusta? Vai mihin sinun sanavalmiutesi on kadonnut? Luutakomeroon vai?"
Vasta nyt Severus sai suunsa kunnolla auki, mutta Harry ei juuri hänen ärinänsä sisältöä kuunnellut. Hän oli juuri löytänyt uuden tavan koetella Kalkaroksen rajoja, eikä aikonut luopua siitä ihan heti. Tapa kylläkin aiheutti kutsumattomia mielikuvia, mutta no, mitä vain Kalkaroksen härnäämiseksi.
"Severus-rukka, mahdat olla kaikkiaan melko yksinäinen mies?" Harry keskeytti Kalkaroksen puheet surkuttelevalla äänellä.
"Yksityiselämäni arvioiminen ei saa minua unohtamaan sitä, että sinä tarvitset rangaistuksen", sanoi Severus, nyt jäätävästi.
"Hassua, miten puhe kääntyikin juuri yksityisyyteen", Harry tarttui sanaan oitis. "Aihe, josta voi puhua vaikka millä mitalla. Sinun pitäisi varmaan joskus päästä purkamaan itseäsi toiselle ihmiselle... Käsittelemään suuria asioita. Hups, tarkoitin tunteita."
Kalkaros liikahti tavalla, joka oli kai olevinaan uhkaava, mutta särmä siitä oli kadonnut.
"Potter", hän äyskähti, mutta sekään ei ollut enää uskottavaa.
"Niin, Severus?" Harryn ääni oli ällöttävän miellyttävä. "Anna tulla. Minä kyllä otan vastaan sen, mitä sinulla on annettavana... Ajatuksia syvältä sielustasi."
Harry ei antanut riemukkuutensa näkyä päällepäin seuratessaan, kuinka Kalkaros peitti hämmentynyttä ärtymystään. Mies oli sekoamaisillaan. Harry kyllä joutuisi pidemmän päälle elämänsä pahimpaan soppaan, mutta kerrankos sitä -
TUM.
Harry tajusi joutuneensa paiskatuksi seinää päin. Kalkaros piti hänen valkoisen kauluspaitansa rinnuksista kiinni ja näytti uhkaavasti siltä, että Harry oli saamassa turpaansa niillä sekunneilla (Ai saamassa vai? Ajatustapa taisi jäädä päälle). Professori tuijotti tappavalla katseella, ja Harry katsoi haastavasti takaisin.
Ei. Severus kyllä oli äärimmäisen raivostunut, mutta jotenkin... ruumiinkielestä saattoi lukea muutakin.
Sillä hetkellä, kyllä, juuri silloin Harryn valtasi aivan outo olo. Outo... halu.
Samalla hetkellä, kun Severus oli hellittämässä raivoisaa otettaan, Harry kävi kiinni hänen suuhunsa.
Hän odotti reaktiota. Odotti vastausta (Hetkinen? Mitä hän oikein oli tekemässä?) - tai odotti pakoa (Mitä ihmettä hän oikein oli tekemässä?) - tai odotti vaikka raivostumista (Mitä hittoa hän oikein oli tekemässä?!). Mutta Severus vain oli aloillaan. Ei vastustellut. Eikä myöskään vastannut. Harryn liikkeet hiipuivat ja pysähtyivät, suu jäi raolleen, yhä kosketuksiin Severuksen huulten kanssa.
Severus oli jähmettynyt aloilleen. Ote Harryn paidasta oli aivan heiveröinen ja olotila sekava - Harry arveli, että jos hän pakenisi paikalta, hän pystyisi siihen juuri nyt. Mutta hän ei halunnut liikahtaakaan. Ei halunnut lähteä, kun Severus piteli häntä seinää vasten, kun hän -
Painautui kokonaan kiinni.
Jos Severus epäröikin edes hiukkasen vertaa, Harry hankki kaiken epävarmuuden katoamaan. Hän vetäytyi aavistuksen verran taakse, halusi koettaa, miten paljon toinen uskalsi. Hän oli tuntevinaan Severuksen sydämenlyönnit itseään vasten - vai oliko se vain hänen oma takova sydämensä?
Ja tällä kertaa mies vastasi.
Millä tavalla hän vastasikaan.
Severus haki otetta Harryn suusta, koetti omistaa hänet pelkillä huulillaan, eikä kumpikaan enää kyennyt näkemään mitään syytä sen estämiselle. Harry aisti paitsi kiivaista suunliikkeistä, myös Severuksen huokauksesta hänen suuhunsa, että pelissä oli halua. Vaarallisen paljon. Ja hän hakeutui yhtä lailla vastaan.
Jossain päin Harrya, tunteen ja järjen rajamailla, kyseli osa hänestä: miten tämä tapahtui? Ajatus hylättiin heti yksinäisyyteen, Harrylla ei ollut aikaa ajatteluun. Hänen kätensä liikkuivat itsekseen, ne olivat harhailleet jonnekin Severuksen viitan soljelle. Viitta putosi kahahtaen lattialle, ja silloin Severus näytti hetkellisesti tajuavan, mitä oli tekemässä. Hän vetäytyi kauemmas hengästyneenä, katsoen Harrya järkyttyneenä silmiin. Harrya itseään lähinnä ärsytti.
"No mutta, Severus, pelkäätkö sinä?" hän kuiskasi lähes halveksuvalla äänellä, katsottuaan provosoinnin parhaaksi tavaksi saada Severus taas liikkeelle. Se toimi.
"Minäkö pelkäisin?" mies murisi. Harry ei ehtinyt kuin häthätää miettiä, milloin hän oli alkanut kutsua Kalkarosta Severukseksi, ennen kuin kyseessä oleva henkilö alkoi näpertää nuoremman viittaa auki.
"Sinunhan pitikin rankaista minua... Minä taidankin pitää siitä ajatuksesta", Harry sanoi sillä tavalla käheästi, että se sai Severuksen hengityksen tihenemään.
* * *
Kalkaroksen rangaistus ei suinkaan saanut Potteria käyttäytymään siivommin, eikä toisin päin. Päin vastoin; kumpikin lähinnä kerjäsi jälki-istuntoa tai sen määräämistä entisestään, sillä mitä voidaan olettaa sellaisten hetkien tunnelmaksi?
Asenne toista osapuolta kohtaan ei myöskään muuttunut.
Tavallaan.
Sanaparia fuck you piti vain tulkita hieman eri tavalla.
