Nimi: Solmuista ja tähdistä
Kirjoittaja(t): Kuurankukka, sieerra
Paritus: Harry/Ron
Ikäraja: K11
Tyylilaji: Jouluinen söpöily ja romantiikka
Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat Rowlingille, emmekä saa tästä rahallista hyötyä.
A/N: Niin, ficinhän siis piti alunperin mennä Fifin joulukalenteriin osaksi aattoluukkua. Sitten tuli kaikkea muuta ja ficin viimeistely vaan veny ja veny, itse livejournalkin takkuili ja ficci pääsi vähän unohtumaan. Nyt se saatiin kuitenkin valmiiksi: myöhäinen joulu&uusivuosi&synttärilahja Harpylle. Paljon onnea murunen! <3
Solmuista ja tähdistä
Jos Kotikolo tuntui olevan tavanomaisilla sunnuntai-illallisilla täysi, niin jouluaattoisin se oli aivan pullollaan, liitokset natisten. Lasten ja lastenmielisten joulumieli tuntui aina täyttävän tilan entisestään, ja elämää ja melskettä oli taas tälläkin kertaa ympärillä niin paljon, ettei kaikkea ehtinyt rekisteröidä. Innostus ja odotus tuntui tarttuvan Harryynkin, tällaisia jouluja hänkin olisi halunnut lapsuudessaan viettää. Hän vilkaisi nopeasti vieressään seisovaa Ronia silmiin ja astui tämän edellä sisälle Kotikoloon. Heti ensimmäisenä hän sai väistää juoksevia lapsia ja vastata ovelle kiirehtineen Molly Weasleyn lämpimään halaukseen. Molly rutisti myös poikaansa, kyseli oliko Lontoossa satanut lunta ja ehti siinä sivussa pitää silmällä myös lapsia (ne eivät olleet enää hänen omiaan, mutta tapa oli pinttynyt). Harry tunsi leveän hymyn kohoavan kasvoilleen: juuri tätä hän oli odottanut koko loputtoman pitkältä tuntuneen marraskuun. Hyvää ruokaa, mukavia ihmisiä, sitä lämpöä joka suli sydämeen kun tiesi olevansa odotettu ja haluttu paikassa, jota saattoi kutsua kodiksi. Hänellä ja Ronilla oli ollut viime aikoina niin vähän hetkiä toisilleen, toinen oli melkein aina töissä tai muuten vain kiireellinen, jopa näin joulun alla. Mutta nyt he molemmat olivat siellä.
Mollyn kasapäin valmistama ruoka maittoi kaikille, vaikka lapset pian kärttivätkin pääsyä ruokapöydästä omiin leikkeihinsä. Harry tunsi olonsa ruokailun jälkeen niin täydeksi, että avasi housujensa napin, kuten hän usein Mollyn herkkuruokien jälkeen joutui tekemään. Muuten hänen olonsa oli varsin raukea ja hyväntuulinen, hän miltei kaipasi päiväunia täyden vatsan seuraksi. Hän vilkaisi levollisesti vieressään istuvaan Roniin, jonka katse sai hänet terästäytymään hetkessä. Ron oli varmasti huomannut hänen sormeilleen housujaan, sillä tämän ilkikurinen tuijotus oli tahallisen nälkäinen. Harry tunsi punan nousevan kasvoilleen, sillä hänen ajatuksensa olivat löytäneet saman radan Ronin mietteiden kanssa. Siitäkin oli ehtinyt kulua aikaa melkein laittoman pitkään. Kukaan ei kuitenkaan huomannut kevyttä punerrusta poskilla tai intensiivistä katsetta, joka vain jatkui ja jatkui. Harry melkein toivoi, että olisi sittenkin Lontoossa kahdestaan Ronin kanssa, eikä Weasleyn klaanin ympäröimänä Kotikolossa.
Ron iski Harrylle muilta salassa silmää ja hivutti kättään hitaan huolettomasti Harrya kohti, niin että sormet pian kipusivat pitkin Harryn reittä etsien tietään lähemmäksi, lähemmäksi, kunnes Harry viimein havahtui odottavasta horteestaan ja läpsäisi Ronin käden reideltään nopealla ja varsin näkyvällä liikkeellä. Useat silmäparit napsahtivat välittömästi häneen pöydän ympäriltä, mutta Harry oli kuin ei olisi huomannut mitään muutosta, ja välttyi selityksiltä lasten alkaessa samalla hetkellä hälistä jotain taustalla. Georgen katse poukkoili Harryn ja Ronin yllä muita pidempään, mutta siirtyi lopulta takaisin meneillään olevaan korttipeliin. Vaikka Ron oli lähestynyt häntä hieman liian selvästi, tilanne ainoastaan nauratti Harrya. Normaalisti hän inhosi heidän suhteensa salaamista ihmisjoukossa, sekä sitä että jätettiin tärkeitä asioita kertomatta omalle perheelle: juuri nyt hän ei kuitenkaan jaksanut murehtia sellaisista seikoista. Kaikki oli oikeasti hyvin, eikä ollut mitään mikä olisi rikkonut heidän lumoustaan.
Harry havahtui unenkevyestä horroksestaan kaikkien alkaessa siirtyä olohuoneesta takaisin keittiön puolelle. Ron oli muiden sitä näkemättä ujuttanut kätensä sohvan selkänojalle ja hivellyt lämpimillä sormillaan Harryn herkkää niskaa. Pöytään oli ilmestynyt glögiä pipareineen, rusinoineen, manteleineen ja muine herkkuineen: sinä vuonna Molly oli todella ylittänyt itsensä. Naista kehuttiinkin moneen otteeseen ja vuolain sanoin aikuisten istuessa pöytään. Harry ei kuitenkaan saanut vierustoverikseen Ronia, vaan uteliaan Georgen.
"Kuinkas on yhteiselo rakkaan pikkuisen veljeni kanssa sujunut?" Georgen katse oli liian pitkä jotta Harry olisi kyennyt tuntemaan oloaan luontevaksi, ja pilke tämän silmissä sai Harryn pelkäämään pahaa.
"Ollaanhan me asuttu yhdessä iät ja ajat.." Harry kierteli vastauksen lisäksi myös Georgen silmiä ja hörppäsi glögiään niin nopeasti että oli polttaa kielensä.
"No mutta koulussa, se on eri asia." Vaikka George ei millään tapaa muuttanut äänensävyään kevyen uteliaasta ja tiedustelevasta, Harry tunsi silti olonsa painostetuksi. George tiesi varmasti, mistä George tiesi, mitä tämä oli tarkoilla silmillään napannut kiinni? Kysymykset poukkoilivat Harryn mielessä, eikä hän saanut kuin uuden kysymyksen aikaan.
"Miten niin?"
"Onhan siellä aina muitakin, ja koulu on, no koulu", George vastasi ja pyöräytti silmiään itsestäänselvyydelle. Harryn posket kuitenkin karahtivat taas punaisiksi, ja George tarttui siihen välittömästi. "Vai mitäs sinä oikein luulit minun tarkoittavan?"
"En mitään, en mitään", Harry sanoi, niin nopeasti, ettei George jättänytkään häntä vielä rauhaan. Tai eihän George häntä mitenkään kiusannut tai ahdistellut, ei uhkaillut taikka syyttänyt. Äänenvärit olivat ainoastaan ystävälliset sekä uteliaat, ja kenellä sitten oli oikeus olla kiinnostunut veljensä elämästä, jollei Georgella? Silti Harry ei pitänyt siitä - ei kukaan ollut kysellyt hänen ja Ronin elämästä moneen kuukauteen mitään erikoista. Ryhdistäydy, hän komensi terävästi itseään, ja katsoi tällä kertaa Georgea suoraan silmiin.
"Onko siinä sitten jotain muutakin?" George kysyi mutkattomaan tapaansa ja nojautui hitusen lähemmäs Harrya. Tukala olo sai vaihtoehdot poukkoilemaan vinhaa vauhtia Harryn mielessä. Kertoako, vaikka Ron sanoi aina ei vielä, ei tänään, ei nyt. Ei ainakaan ensin Georgelle. Toisaalta kertomatta jättäminen, näinkin suoraan kysymykseen valehteleminen, onnistui vääntämään ihan jo ajatuksen tasolla Harryn sisuskalut solmuun. Viimein Harry sai muodostettua mielessään sopivan vastauksen, ja kakaistua sen myös ulos.
"Olisiko sillä väliä, vaikka olisikin?"
George katsoi Harrya pitkään ja pyöritti sitten hitaasti mutta vakaasti päätään.
"Ei, ei sillä olisi." Kerrankin George oli vakavana, vailla tavanomaista ilkikurisuuttaan. Harry kiitteli itseään onnistuneesta vedosta. Hän ei pahoittanut Ronin mieltä kertomalla, mutta ei valehdellut, ja oikeastaan hän saattoi luottaa siihen, että George ymmärtäisi. Ja ettei tämä kailottaisi asiaa koko maailmalle, vaan pysyttelisi hiljaa, jos tulisi siihen tulokseen, että Harry ja Ron olivat yhdessä. Harryn olo keveni lähes höyhenmäiseksi nyt, kun hän oli valaissut asiasta edes jollekin Weasleylle: hän ei enää tuntenut pettävänsä kumppaninsa perhettä.
Vastaukseksi Georgelle Harry hymyili pikaisesti, mutta kiitollisesti ja etsi sitten katseellaan Ronia. Kun Harry viimein löysi etsimänsä, Ronkin katsoi juuri häneen, ja heidän katseensa lukkiutuivat hetkeksi. Harryn sormet olivat lämpöisen glögimukin ympärillä, juoman jouluinen tuoksu kieppui hänen sisäänsä jokaisella hengenvedolla, ja Ronin katseesta hehkuva lämpö sai hänen vatsanpohjalleen valumaan hyvänolontunteen, joka löi laudalta kaiken, mitä hän oli päivän aikana kokenut. Harry saattoi lainkaan valehtelematta sanoa, että hän oli siellä minne kuului, ja onnellinen, niin uskomattoman onnellinen, ettei sille ollut sanoja. Hän ei välittänyt hölmöstä hymystä, joka nyki suupieliä ylöspäin, vaan keskittyi ainoastaan nauttimaan onnentunteestaan. Katsekontakti oli kuljettanut hänet muihin maailmoihin niin pitkäksi aikaa, ettei Harry kuullut Georgen merkitsevää rykäisyä, ennen kuin vasta toisella kerralla.
Harry käänsi hitaasti kasvonsa Georgen puoleen, huone oli tulvillaan lämpöä, turvaa ja joulua, hän oli itsekin täynnä sitä kaikkea, vielä silloinkin kun George totesi varmalla äänellä: "Sinä rakastat häntä." Harry ei tuntenut mitään epäilyksen tai pelon kaltaistakaan nyökätessään, ei sellaista asiaa (niin suurta ja kokonaisvaltaista, arkista ja ihmeellistä yhtä aikaa) voinut salata tai kieltää, ja juuri silloin hän ymmärsi sen erityisen selvästi. Georgen kasvoille puhkesi leveänlempeä hymy, ja hänkin nyökkäsi, muttei jatkanut aiheesta enää sanallakaan.
Harry näki silmäkulmastaan Ronin tuijottavan heitä, mutta juonteet tämän kasvoilla eivät olleet kiristyneet eivätkä kulmat lainkaan kurtussa, leukakin näytti rennolta. Jos Ron oli kuullut tai oikeastaan nähnyt hänen tunnustuksensa, niin ainakaan tällä ei ollut mitään sitä vastaan.
Päivän kuluessa kohti iltaa Harry sai jakaa Ronin kanssa useita lempeitä katseita, lämpöisiä hipaisuja sormenpäillä kevyesti käsivarteen tai reiteen silloin kun se ei ollut tarkoituksellista, pidempiä kädenpuristuksia kuin tavanomaista oli, lasia ojentaessa sormien risteytymistä toisen sormien kanssa. Kello tikitti iltaa raukeasti myöhäisemmäksi, ja hitaasti sydämeen pohjaan kerääntyi odotuksen paino. Että pääsisi Ronin kanssa kahden, saadakseen kertoa. Tunteiden tunnustaminen oli ollut hänelle aina erityisen hankalaa, mutta Harrystä tuntui, etteivät pelkät teot ehkä enää riittäisi. Sanatkin olivat tärkeitä.
He molemmat alkoivat pikkuhiljaa vilkuilla kelloa, kotiinpaluuta varten; elämänmelu talossa laantui lasten rauhoittuessa ja vieraiden alkaessa yksi kerrallaan lähteä omiin suuntiinsa. Molly ehdotti heille moneen kertaan Kotikoloon yöksi jäämistä, mutta luovutti Ronin kieltäytyessä ehdotuksesta lempeän päättäväisesti. George, jolla ei parempaakaan tekemistä enää ollut, tarkkaili veljeään ja tämän parasta ystävää, ja oli iloinen siitä mitä näki.
Viimein Ron nousi venytellen seisomaan ja katsoi merkitsevästi kelloa ennen kuin kääntyi äitinsä puoleen.
"Me taidamme suunnata nyt kotia kohti."
Harrykin nousi seisomaan ja hymyili Mollylle.
"Kiitoksia loistavasta ateriasta, Molly."
"Älkää turhaan kiitelkö, ilo on kokonaan minun puolellani", Molly vakuutteli, ja hymyili molemmille syvää, lämmintä hymyä. Ron ja Harry hyvästelivät myös muut paikallaolijat samalla kun vetivät ulkotakkejaan päälle. Ulkona pakkanen iski heti kaksikon kimppuun, eikä kumpaakaan huvittanut jäädä ulos palelemaan (vaikka tähtiä näytti olevan enemmän kuin ikinä ennen). Ron heitti vielä nopean silmäyksen Kotikoloon ja seurasi Harrya sitten tutun portinpielen luo, rajakohtaan josta eteenpäin ilmiintyminen oli mahdollista. Nopeasta hetken mielihalusta Harry tarttui Ronin kädestä ilmiintyen vasta sitten kohti Lontoota.
Heidän pieni asuntonsa näytti lähes hävyttömän kolkolta verrattuna Kotikolon valojen tuikkeeseen: kumpikaan ei kuitenkaan raaskinut, jaksanut tai ehtinyt leimauttaa kynttilöitä palamaan, sillä kokeileva, kevyt suudelma syttyi melkein heti. Se ei kuitenkaan kauan pysynyt sellaisena, oli tiettyjä tarpeita jotka piti ottaa huomioon, eikä silloin välttämättä tyydytty pelkkiin varovaisiin hipaisusuudelmiin.
"Odota", Harry pyysi, kun vielä kykeni pysäyttämään itsensä hetkeksi, ja olihan asia tärkeä. Ron piti käsiään edelleen hänen vyötäröllään melko omistavasti, mutta vetäytyi hiukan kauemmas ja antoi sanoillekin aikaa.
"Minä kerroin rivien välistä Georgelle. No, oli se aika selvää, mutta hän suhtautui siihen hyvin."
"Hyvä", Ron totesi ja tunsi sydämensä kevenevän vielä yhdestä painolastista, jos sellainen nyt enää oli edes mahdollista. Suuhun vaivihkaa livahtava kieli tuntui lyhyen ja pelottavan hetken vieraan tuntemattomalta, kaikki se aikaisemmin mieltä painanut musta kauhu huikaisi hänet teräväksi henkäykseksi, kunnes kaikki oli taas hyvin: Harry oli edelleen tiukasti hänessä kiinni. Hänen. Ikuisesti.
