Author: Tuhisija
Title: Pilviverhon takaa pilkistävä aurinko
Pairing: Alec/Renesmee
Rating: K-11
Fandom: Twilight
Genre: angst, fluff
Disclaimer: Houkutus sarja ja kaikki sen hahmot ovat Stephenie Meyerin luomia.
Summary: Renesmeen ystävänpäivä näyttää ankealta, mutta pilkistääkö tumman pilven takaa aurinko?
A/N: Virallinen ystävänpäiväficci Alec/Renesmee parituksella. Taistelin tämän kanssa tänään hurjasti, pääasiassa vain lopetuksen kanssa. No mutta olen viimein tyytyväinen siihen, toki hitusen epävarma, mutta kertokaa te minulle, mitä mieltä olette, jookosta?
Nimeäminen ei onnaa.
Osallistuu haasteisiin
Ystävänpäivä- haaste III ja
OTP10.
Pilviverhon takaa pilkistävä aurinko
Satoi vettä. Pienet pulleat pisarat paiskautuivat lasiin piiskaavassa tuulessa ja valuivat kirkasta pintaa pitkin alaspäin toisella puolella. Painoin sormeni ikkunaan ja seurasin pisaroiden verkkaista kulkua silmäni sulkien. Ikkunan viileän kosketuksen lasisuus haihtui, tunsin leijuvani lämpimässä sateessa tähdet ylläni, sileä poski otsaani vasten painuen. Vesi huuhtoi alakerran häilyvät äänet ja nosti minut muistojen nouseville aalloille.
”Alec! Vie minut suojaan!”
”Etkö pientä pisaraa vettä kestä?”
Ääni kuiskasi sanansa kiihkeästi käsien puristaessa minua kovaa rintaa vasten tiukasti. Minä pyörin, me pyörimme, ja suljin silmäni. Tarrasin tiukasti hänen viittansa hupun reunoihin tuntiessani kasvoillani pisarat, joiden viileys sulautui ihooni ja muuttui lämpimäksi, kuten hänen kätensä ihollani. En ollut varma, koskettiko hän sormenpäillään poskipäitäni vai leukapieltäni vai koskettiko ollenkaan. Sadepisarat huijasivat minua haamukosketuksella.
Pyörähdimme irti sateesta pakoon pisaroita, joista viimeiset takertuivat hiuksiimme liimaten ne kasvoillemme. Kädet laskivat minut alas, mutteivät irrottaneet otettaan kehostani, joka pyrki toisen luo, ja kasvoni suittiin esiin huulin, kuivattiin janoisin suudelmin. Sormeni hypistelivät kosteaa takkia viitan alla ja ujuttautuivat kuorta syvemmälle kuivaan, mutta kylmään ytimeen. Kangas hipoi kämmeniäni, väistyi tiiviin kosketuksen tieltä. Minut imaistiin kiivaaseen suudelmaan.Pilvet repesivät taivaalla, ja palanen vaaleaa taivasta työntyi esiin aaltojen laskiessa. Aurinko koetteli säteillään etupihaa riepottelevia pisaroita ja loi ripauksen toivoa siitä, että päivä kirkastuisi. Hymähdin ajatukselleni ja vaivuin pieneksi keräksi ikkunalaudalle, minun päivääni aurinko ei paistaisi. Ei oikea aurinko, ei oikeasti. Ei tänä ystävänpäivänä.
Vaipuessani muistojeni sopukoihin otsani kosketti viileää lasia uudemman kerran. Pilvet ripottelivat kylmiä nuoliaan hellemmällä kädellä eivätkä viskoneet niitä katkerina, kuten minä olin heitellyt tavaroitani tänä aamuna. Kaikki esineet, jotka olin käteeni saanut, olivat lentäneet seinään, paiskautuneet lattiaan ja suurimmaksi osaksi särkyneet, hajonneet kappaleiksi. Ja kaikki olivat antaneet minun raivota rauhassa, tuhota pienen punaisen paketin huoneeni edessä lattialla. Paketin, jota en ollut pyytänyt saati toivonut. En minä tarvinnut lahjoja tai sydämenmuotoisiksi leikattuja kortteja, en varsinkaan silloin, kun ne olivat joltain toiselta, ruskeasilmäiseltä ja susimaiselta. Mutta kukaan ei ymmärtänyt, ei edes yrittänyt.
”Sinä et voi lähteä sinne takaisin.”
”Se ei ole viisasta.”
”Satutat vielä itsesi.”
Huolestuneet, minulta toiveeni epäävät sanat iskivät puukkoina rintaani. Niinpä tietenkin, minulle ei annettu lupaa palata takaisin. Minulle ei annettu mahdollisuutta tavata hänet, mahdollisuutta kietoa käteni vielä kerran kylmälle vyötärölle ja painaa huuleni viileälle poskelle. Kolme kultaista silmäparia tuijotti minua pahoittelevana, katseet niittasivat vielä yhden puukon ihooni.
”Luulin, että olisitte ymmärtäneet”, mutisin, ”mutta olinkin pahasti väärässä. Luulin, että edes sinä”, katseeni painui ruskeiden hiuksien kehystämiin kasvoihin, ”olisit ymmärtänyt!”
”Nessie, me-”
”Älkää sanoko, että olette pahoillanne!” Tuoli keikahti kumoon ponkaistessani jaloilleni, tyrehdyttäessäni katkeria kyyneliä sisältäpäin. Purin hammasta, suljin silmäni ja nielaisin. Tunsin kaksi märkää pisaraa poskellani. ”Te vain olette iloisia siitä, että voitte käskeä ja evätä minulta sen, mitä haluan! Ette ajattele laisinkaan minun onneani.” Karistin karvaat kyyneleet kasvoiltani ja avasin silmäni katsoakseni heitä sattunein silmin. Loukkaus purkautui suustani odottamatta. ”Olette pelkkiä itsekkäitä paskiaisia.”Anteeksipyyntöjä en ollut suustani ladellut, en kokenut minulla olevan mitään anteeksipyydettävää, mutta toisin oli heidän kohdallaan. Odotin perheeltäni sovittelevia sanoja, ehkä jopa lentolippua, mutta tiesin toivovani sellaista turhaan. Se oli vain harhakuvitelmaa, mieleni sisäistä elämää, toinen todellisuuteni. Joskus uneksin astuvani lentokoneeseen ja juoksevani kentällä syliin, johon kädet minut sulkisivat. Sukisin tummia hiuksia, suutelisin armotta huulia ja olisin välittämättä ihmisistä ympärillämme. Mutta aina herätessäni karu todellisuus iski vasten kasvojani ja muistutti todellisesta maailmasta. Siitä, että mitään lippua en koskaan käteeni saisi, etten lentokentälle ikinä ajaisi yksin.
Hiljainen koputus ovella herätteli minua pohdinnoistani ja keräsi huomioni hajamielisesti. En kuitenkaan pyytänyt koputtajaa astumaan sisään, mutta siitä huolimatta ovi aukesi narahtaen, ja mustissa koroissa keikistelevä keiju tanssahteli sisään liukuvin askelin. Anteeksipyytävä ja toiveikas hymy huulillaan hän työnsi oven kiinni ja seisahtui paikoilleen keskelle huonetta katseensa minussa pyörien. Käänsin pääni pois enkä pukahtanut sanaakaan. Alicen tuntien hän yrittäisi piristää minua.
”Minä tiedän, että sinusta tuntuu pahalta, enkä minä kestä katsoa, kun kärsit.” Ääni leijaili korviini lempeänä ja pahoittelevan, hyvää tahtovana. En silti kääntynyt katsomaan häntä. ”Asia tuli kaikille yllätyksenä, salaisit sen hyvin jopa Edwardilta.”
”Minun oli pakko”, mutisin ja muistin ne kamalat kuukaudet, joiden aikana olin joutunut hillitsemään ajatuksiani, pitämään itseni ruodussa joka ikinen hetki. Pientä palastakaan Alecista ei saanut lipsahtaa sana-aaltojen sekaan, ei säröä kirkkaasta kuvasta.
”Jos olisit kertonut aiemmin, olisit nyt saattanut päästä lähtemään. Heillä olisi ollut aikaa miettiä.”
”Väännä vain veistä haavassani, Alice…”
En tohtinut koskaan jossitella, en enää. Tiesin sen repivän pienillä kynsillään suurempaa aukkoa rintaani ja satuttavan pahemmin kuin harhaiset kuvitelmani. Jossittelu oli vaarallista, epätoivoa ja turhautumista synnyttävää, täysin turhaa. Pahinta oli kuulla sitä toisen suusta, jossittelua asiasta, joka häilyi lähellä sydäntä, elämän sykettä.
”En tarkoittanut sanojani noin”, Alice sanoi lempeästi korkojen kopinan kiiriessä luokseni. Käsi laskeutui hiuksiini sormet hellästi ohimoani hipaisten, hän istui ikkunalaudan reunalle. ”Kuule, tulisit meidän mukaamme. Yrittäisit pitää vähän hauskaa kanssamme. Kaikki haluaisivat sinun lähtevän meidän kanssamme juhlimaan ystävänpäivää.”
Rauhoittavan viileät sormet sukivat hiuksiani lohdutellen, mutta minä puskin vastaan. Karistin käden nousemalla istumaan äkkipikaisesti ja tuhahtamalla hiljaa, että minä en lähtisi minnekään. Miksi juhlisin ystävänpäivää, kun ei ollut ketään kenen kanssa juhlia? Ketään kenen kanssa halata tai suudella.
”Et taida suostua, vaikka sanoisin mitä?”
Pudistin päätäni ja soin pienen vilkaisun kasvoihin, jotka hehkuivat piilottamatonta iloa ja onnea. Vain katseessa helmeili myötätuntoa ja pahoittelua.
”Ehdit vielä muuttaa mielesi”, Alice kuiskasi ja nousi koroilleen. ”Tule alakertaan, jos-”
”Minä en muuta mieltäni.” Sanat puuskahtivat huuliltani jämäköinä, mutta väsähtäneinä. Eikö yksi kieltävä vastaus ikinä riittänyt? ”Ja mene jo. Jasper varmaan kaipailee sinua…”
Piristämisyritys oli kuivunut kasaan jo Alicen astuessa sisään. Hän ei voisi sanoa mitään sellaista, joka saisi hymyn kaartumaan huulilleni, suupielet uurtumaan ylöspäin. Hän ei voisi tehdä mitään, mikä ilahduttaisi minua, koska ainoa asia, joka saisi ilon läikähtämään sisimmässäni tänään, olisi Alec. Jos saisin vain yhdenkin vilkaisun, pienen kosketuksen tai huulien painaman suukon, päiväni näkisi valoa, joka auttaisi nuutunutta kukkaa virkoamaan.
Jäätyäni jälleen yksin raahauduin huoneeni ovelle ja nojasin selkäni sitä vasten. Istuin siinä pitkään märkää ikkunalasia tuijotellen, huoneeseen tunkevista auringon säteistä välittämättä. Yritin pitää korvani auki, kuunnella alakerran ääniä, odottaa lähdön saapumista ja jäämistä yksin. Monen minuutin päästä kuitenkin huomasin vaipuneeni kuvitelmiini jälleen kerran, uponneeni harhoihin, joista suoraan kasvoille paistava aurinko minut herätti.
Heilautin hiukseni kasvoilleni suojaksi kirkkaalta auringolta, joka sai sadepisarat ikkunassa loistamaan. Yritin jälleen kuunnella, napata ääniä alakerrasta, mutta viimeinenkin askel oli kaikonnut harhoissa juostessani. En halunnut mennä alakertaan, jos joku sittenkin vielä olisi siellä, mutta käteni painui kahvalle ennen kuin ehdin itseäni estää. Tyhjää. Hiljaista. Uskalsin astua käytävälle.
Rojahdin sohvalle olohuoneessa. Pehmeät tyynyt ottivat minut hellästi vastaan ja antoivat minun käpertyä niiden syliin pienelle kerälle. Pöydälle jätetty tietokone piteli katsettani otteessaan ja antoi mielelleni hyrräyksen aihetta. Olin miettinyt… Entä jos vain lähtisin yksin perheestäni välittämättä? Ostaisin lipun lentokoneeseen ja karkaisin valtameren yli Italiaan. Kukaan ei saisi nyt tietää, he eivät voineet turvautua kenenkään voimaan eivätkä estää mitenkään.
Nojauduin kohti matalaa pyöreää sohvapöytää ja ollessani tarttumassa tietokoneeseen ovenkahva eteisessä kolisi. Käteni jättivät koneen rauhaan, ja hengitykseni katkesi sekunneiksi säikähdyksestä. Sydämeni pamppaili, katseeni pureutui olohuoneen sisäänkäyntiin, mutta ketään ei näkynyt, askelia ei kuulunut. Vain oven hiljainen narina liiteli ilman halki salaperäisenä, pelkoa sekä uteliaisuutta nostattavana.
Äänien haihtuessa mieleni pyyhkiytyi Italian matkasta. Askeleeni kulkivat hitain ja varovaisin liikkein kohti eteisestä, joka ei paljastanut mitään. Ulko-ovi ammotti aukinaisena ja antoi tuulelle tilaisuuden puskea sisään, auringon säteille tilaa heittäytyä seinille. Olin tarttumassa kahvaan ja työntämässä oven kiinni, mutta kynnyksellä lojuva tahriutunut punainen huivi pysäytti minut.
”Shh.”
Käsi painui suulleni tukahduttaen purkautuvan kiljaisun, ja minut pyöräytettiin ympäri kohtaamaan enkelin kasvot. Käsi laskeutui kasvoiltani, takertui toisen kanssa punaiseen huiviin ylläni, minut vedettiin lähemmäs toista. Hymymme sotkeentuivat toisiinsa, ja minä kieputin punaisen huivini hänen kaulansa ympärille nauraen.Sormeilin ohutta kangasta, tunnustelin tutulta tuntuvaa pintaa ja painoin kynnykseltä poimimani huivin kasvoilleni. Tuoksu oli vahva, tuore ja sammumaton. Italian tuoksu hyväili hajuaistiani, liidätti muistot onkaloistaan ryöpytykseen, joka sai minut sekaisin. Sydämeni hakkasi jälleen, muttei tällä kertaa säikähdyksestä vaan ilon läikkyvästä liemestä, joka halusi saada pullon särkymään. Mieleni vaati samaa.
Kiedoin huivin kaulalleni ja takkia mukaani nappaamatta astuin helmikuun viileähköön ilmaan. Rohkein ja etsivin askelin tein tietäni takapihalle talon seinustaa pitkin sydämeni hakatessa lujemmin ja lujemmin. Mieleni kehitteli jo mielikuvia tulevasta, tapahtuvasta juoksemisesta tuttujen käsivarsien syleilyyn, kun astuisin kulman takaa kastuneelle takapihalle. Mutta harhat joutuivat väistymään todelta, tyhjältä pihalta, jonne aurinko ei koko lämmöllään yltänyt. Sisälläni kumahti, ja sydän jätti yhden pettyneen lyönnin välistä. Kuvittelinko vain?
”Ness, älä.”
Kädet yrittivät pitää minua aloillaan, mutta minä riuhdoin itseni irti ja paiskasin maljakon pöydältä alas. Se sirpaloitui, palaset lentelivät ympäri lattiaa kilisten, melkein jalkoihini osuen. Pettymys nousi kurkkuun satuttavana.
”Lopeta.”
”Miksi? Enkö saa raivota? Täytyykö minun olla sinunkin silmiesi edessä kiltti pikku tyttö, joka ei ikinä suutaan huutoon aukaise?”
Hän pudisti päätään ja lukitsi minut syliinsä päänsä omaani vasten painaen. Pyristelin otetta vastaan, yritin irrottautua. Ei hän oikeasti halunnut pitää minua tässä, se oli vain lumetta. Pelkkää valhetta.
”Kuuntele. Ness, mi-”
”Anna olla, Alec. Ymmärsin kyllä, mitä tarkoitit. Ymmärsin erittäin hyvin.”
Rikoin murtuvan otteen ja pakenin. Askeleet kipakoina jätin vanhan kivirakennuksen, jätin hänet taakseni. Annoin kaiken valua juoksuhiekkaan, kyynelien tulvia ja hukuttaa hänen nimensä. Pyyhkiä pois seuraavat askeleet, takaa kaikuvat huudot. Paljastaa todet valheiksi.Nojasin itseni seinää vasten ja haistelin punaista huivia kaulallani. Tuoksu kietoi itseään vahvemmin ympärilleni ja viesti toivosta. Mutta missään en nähnyt mitään, en kuullut ääntä, en tuntenut kosketusta. Tunsin vain seinän kovuutta, kuulin tuulen hiljaisena puiden latvoissa, ja silmäni poimivat pelkkää märkää maata edestään. Vana valkoista lunta kiemurteli metsän laidalla, mutta äkkiä jotain tummaa vilahti sen äärellä. Välähdys sai minut valppaaksi, käteni puristamaan huivia. Jalat lähtivät käskyttä astelemaan pihan poikki.
En ehtinyt puolta pihaa pidemmälle, kun tumma hahmo ilmestyi takaisin, nyt lumivanan eteen pysähtyen. Kehoni talttui, seisahtui äkisti paikoilleen, ja silmäni jäivät tuijottamaan hupulla kasvonsa verhonnutta henkilöä. Selkäni takaa paistava aurinko paljasti hupun alla häilyvän vaalean kimaltelevan ihon, ja tummanruskean otsatukan, jota olin niin useasti sormeillut. Kyllä. Olin varma näkemästäni, uskoin siihen, en epäröinyt. Komensin itseni juoksuun.
Ripustauduin hänen kaulaansa ja itkin pahoittelevia kyyneliä kylmää rintaa vasten. Kädet silittivät hiuksiani, sormet sukivat niitä lempeästi, ja lopulta hän otti kasvoni käsiinsä. Punaisten silmien loiste oli kirkas ja lämpöinen pitkään aikaan.
”Ymmärsit väärin”, hän kuiskasi. ”En tarkoittanut, että sinun täytyisi lähteä, vaikka-”
”Älä. Älä puhu lähtemisestä”, pyysin. ”Anna minun vain… olla tässä.”
Kädet antoivat minun painaa pääni takaisin kovaa rintaa vasten ja kiertyivät lantioni ympärille tiukasti. Ilon kyyneleet toivat pyyhityt hetket takaisin, palauttivat mielessäni valheiksi muuttuneet asiat tosiksi. Hänen kosketuksensa ei ollut lumetta, eikä sanojen todellisuuden epäilyyn ollut aihetta. Kaikki olikin totta.Huppu valahti alas käsien kaapatessa minut tuttuun syliin, jonka viileys rikkoi ilon pullon. Nestettä läikkyi, se sytytti sydämeni paloon ja sai sisimpäni sykähtelemään hervottomasti huulieni sulkeutuessa kaipauksen suudelmaan. Tummat pilvet ympärilläni hälvenivät ja tekivät tietä auringolle, joka pääsi nyt ihan oikeasti valaisemaan päivääni.
”Ness…”
Lempinimen kuiskaus sävähdytti kaatuessamme lumeen sylikkäin, ja minä estin häntä puhumasta enempää. Painoin sormeni viileille huulille, annoin ymmärtää, että juttelisimme myöhemmin. En pystynyt puristamaan minkäänlaisia sanoja suustani, en järkeviä, en ymmärrettäviä. Ilon palo oli niin suunnaton, että se järkytti mieltäni, sai ajatukset jäätymään ja kehon tekemään omiaan. Painoin kylkeäni tiiviisti hänen rintaansa vasten, käteni tumman takin alle ujuttaen. Värähdimme molemmat.
Istuimme sylikkäin, minä viitan alla tuulelta suojassa, kovin pitkään. Sormeilin sinä aikana hiuksia, sivelin kasvoja etusormellani ja muistelin kehon tuntua ihollani. Kuljetin huuliani kaulalla, painoin kaipauksen maustamia suukkoja poskelle ja maistelin hänen tuttua makuaan suudelmissa. Ja lopulta kuuntelin kuiskaava ääntä kuin tuulen rauhoittavaa suhinaa puissa.
”Et sittenkään ole allapäin, kuten minulle väitettiin. Sinä hymyilet.”
”Hymyilen, koska sinä ilmestyit kuin tyhjästä.” Kallistin päätäni taaksepäin etsien silmilläni Alecin omat, jotka katsoivat ohitseni. ”Kuinka tiesit tulla? Luulin, ettet ikinä poistuisi Italiasta.”
”Väärin.” Hän laski katseensa minuun. ”Luulit, etten ikinä voisi poistua Italiasta, niin sinä sanoit minulle ennen lähtöäsi, ja nyt minä osoitin sinulle toisin.” Alec kietaisi viitan paremmin ympärilleni ja painoi päänsä omaani vasten kuin olisi tehnyt niin eilenkin.
”Olisit osoittanut aiemmin”, kuiskasin niin hiljaa, että itsekin kuulin sanani vain juuri ja juuri. ”Mutta tulitko vain minun takiani? Ja juuri täksi päiväksi?”
Kysymykset leijailivat väliimme, ja pohdin niitä ehkä typeriksi ja tarpeettomiksi. En tuntenut oloani epäileväksi, en laisinkaan hänen aikeitaan valheiksi. Mutta silti minun oli kysyttävä ja tiedettävä, tunsiko hän yhä samoin, muisteliko hän minua vielä joskus.
”Totuus on, että muutamia kertoja lähteminen tänne pyöri päässäni, mutta tiesin, etten pääsisi lähtemään niin helposti”, Alec kertoi. ”Jane sai tietää, Aro tietää… Silmät vahtivat minua joka paikassa, mutta tulevaisuuden arvailija Alice keinotteli mahdollisuuden lähtöön.”
Päässäni humahti, olin äimistynyt. Alice? Mutta Alicehan oli yrittänyt keinotella minua mukaansa juhlimaan ystävänpäivää, viettämään hauskaa. Vai oliko kaikki ollut vain silkkaa hämäystä, jonka hän oli tiennyt ärsyttävän minua ja saavan minut jäämään kotiin mukaan lähtemisen sijaan?
”Näytät hämmästyneeltä, Ness.”
”Minä olen hämmästynyt. Alice… en voi uskoa tätä.” En tosiaan voinut, mikään sisimmässäni ei ollut odottanut tällaista yllätysten riviä, joka ilahduttaisi minua suurella voimalla.
”En minäkään. Hän on varmastikin ensimmäinen ja viimeinen Cullen, joka luottaa minuun. Sinun lisäksesi tietysti.” Alec kohensi otettaan minusta ja tiivisti senttejä välillämme pienemmiksi. ”Luotathan minuun?”
Minä nyökkäsin ja korjasin itseni hämmentyneisyyden kannoillani kiitollisuudeksi muuttaen. Alice siis oli kaiken takana, hänen sanansa olivat olleet tosia, eikä hän mitenkään ollut halunnut vahingoittaa minua. Hän oli vain verhonnut kasvoillaan hehkuvan ilon ja onnen sanojen synkemmällä verholla ja antanut olettaa jotain muuta kuin kankaan takana oikeasti piili. Hän oli todella yllättänyt minut, antanut lahjan, jota en vaihtaisi mihinkään.
Alec kaatoi minut lumihankeen ja hautasi sinne ilon pirskahdellessa huuliltani naurun pyrähdyksinä. Kylmä ja märkä lumi kasteli minut, sai värisemään palelemisesta, mutta unohdin sen joka kerta huultemme painuessa yhteen, sormieni päästessä halkomaan tummanruskeita hiuksia. Suumme olivat sinetöidyt melkein kaikilta sanoilta, tarkoitettu vain toisen hellimiseen ja hiljaisten kuiskausten luritteluun, vaikka puhuttavaa olisi ollut paljon. Sanottavaa löytynyt monessa eri muodossa.
Nyt me vain katsoimme toisiamme ja pitelimme toistemme käsistä ojan penkereellä, yhden tietyn lauseen huuliltamme lausuen.
”Hyvää ystävänpäivää.”
A/N: Loppuun mietin jonkinmoista Renesmeen ja Alicen keskustelua, mutta teilasin ajatuksen lopulta, koska äh. Ehkä jotkin asiat jäivät vähän pimentoon ja lukijoiden oman mielen varaan, mutta tässä lopussa oli muutenkin hankalaa, niin en edes yrittänyt tunkea kaikkea mahdollista siihen. Halusin antaa Renesmeen nauttia rauhassa Alecin seurasta ilman pitkiä keskusteluja
Hyvää ystävänpäivää ♥
