Author: Tuhisija
Title: Minä vihasin auringonnousuja
Pairing: Alec/Renesmee
Rating: K-11
Fandom: Twilight
Genre: fluff, pieni angst, one-shot
Disclaimer: Houkutus sarja ja kaikki sen hahmot ovat Stephenie Meyerin luomia.
Warnings: Spoilaa Uusikuuta ja Aamunkoita (hahmoista vain).
Summary: Liian pian joutuisin lähtemään hänen syleilystään, liian pian joutuisimme hylkäämään toisemme jälleen. Se oli armotonta, teki jokaisena auringonnousun hetkenä kipeää. Siksi minä vihasin auringonnousuja.A/N: Renesmee on ihana hahmo, ja Alec kiintoisa Volturi ja kun heidät yhdistää, tulee kiintoisa ja jollain tapaa suloinen paritus. Yöllä kirjoitettu pianomusiikin avittamana.
Minä vihasin auringonnousujaAskelieni hiljaiset äänet sävyttivät lähes täysin äänetöntä kiviaukeaa. Yötuuli puski varoen kasvojani lämpimällä kosketuksellaan ja tarttui hiuksiini sipaisten ne pois silmiltäni. Taivaalta putoava pimeys syleili minua, ja kaksi pientä kirkasta tähteä ohjasivat kohti määränpäätäni. Hänen täytyi olla siellä.
Suihkulähteen solina täytti korvani, ryöppyävästä vedestä pirskahtelevat viileät pisarat tavoittivat lämpimän käsivarteni, muistuttivat minua hänen kosketuksestaan. Kylmää ja hieman pistelevää, hellyyttä tavoittelevaa. Pisarat valuivat kättäni pitkin vauhdittaessani matkaani läpi kivisen aukion kohti kiviportaita ja tummastakin tummemmaksi muuttuvaa taivasta.
Askel ja toinen. Sormenpääni tunnustelivat kivistä kaidetta, sen rosoista pintaa, joka raapi ihoa. Korkeissa kengissä kärsineet jalkani potkaisivat kengät pois, portaat tuntuivat sileiltä paljaita jalkoja vasten. Askeleeni nopeutuivat, enkä pelännyt enää kaatuvani koroissa, jotka olivat ahdistaneet minua.
Kuu paljasti itsensä harmaan pilviverhon takaa, kun jalkani koskettivat epätasaista kivikatua. Irtohiekka pisteli jalkojani, mutta minä etenin siitä välittämättä, silmät pimeää halkoen. En erottanut kuin läheisen rakennuksen ääriviivat ja läheiset puut, joiden vihreälehdelliset oksat takertuivat hiuksiini. Ne pysäyttivät minut, ja minä hiljaa jupisten ryhdyin selvittämään sotkua. Aikaa menisi hukkaan, me menettäisimme sitä. Yöstä katoaisi minuutteja ja minuutteja, yhteinen aikamme juoksisi loppuun liian nopeasti. Liian pian joutuisin lähtemään hänen syleilystään, liian pian joutuisimme hylkäämään toisemme jälleen. Se oli armotonta, teki jokaisena auringonnousun hetkenä kipeää. Siksi minä vihasin auringonnousuja.
Kiskaisin itseni väkisin irti oksasta, päänahkaani kirveli. Huuliltani karkasi tuskaisa henkäisy, ja hitaasti leviävä kipu sai minut pitelemään päätäni. Unohdin hetkeksi ajan kulumisen ja liikkeelle lähtiessäni pistinkin juoksuksi. Mutta en edes kahta juoksuaskelta ehtinyt ottaa, kun viileät ja kipua helpottavat huulet painuivat hiuksiini, ja tutut kädet kietoutuivat vyötäröni ympärille tiukasti. Henkäisin jälleen ja annoin jalkojeni käydä veteliksi ja itseni painautua kivikovaa rintaa vasten, hänen syleilyynsä.
En tiennyt, kauanko olimme istuneet puun alla, kun huomasin hänen pyyhkivän peukalollaan kasvojani kuiviksi. Räpäyttelin silmiäni hämmentyneenä ja soin katseen hänen silmiinsä, jotka hehkuivat normaaliin tapaansa kirkkaanpunaisina. Hempeästi punertavat huulet olivat pureutuneet toisiinsa, ja otsaa peittivät tummanruskeat, hitusen kultaa säkenöivät hiukset.
”Miksi itket?” hän kysyi puoliksi kuiskaten laskiessaan kätensä kasvoiltani. Tunsin silmiäni polttelevan, käänsin katseeni hänestä. En minä itsekään tiennyt. En tiennyt, mikä oli vapauttanut kyyneleet.
”En tiedä”, vastasin hiljaa, hänen rintaansa vasten pääni painaen. Ehkä olin kaivannut häntä liikaa. Ehkä olin pelännyt, että hukkaisin aikaa turhaan. ”Sinun piti olla siellä, missä ennenkin.”
Huulet painuivat hiuksiini, eikä käsien ote minusta höllentynyt. Hän ei vastannut minulle, ei sanonut sanaakaan niihin sanoihin, jotka minä olin kuiskannut. Hän vain oli siinä ja painoi päätään omaani vasten.
”Miksi?” kysyin, tarkoittaen sillä aiempia sanojani. Pääni ei enää nojannut hänen rintaansa, minä etsin katseellani hänen kasvojaan. Niiden ilme oli hienoisen lempeä, kaikki muu oli piilossa.
”Tulin sinua vastaan”, hän vastasi viimein painaessani toisen käteni hänen poskelleen. Sormenpääni hivelivät hänen kivenkovaa ja sileää ihoaan ja hipaisivat tummia hiuksia. Nyökkäsin hitaasti hänen vastaukselleen ja annoin pääni painua olkapäälle.
***
Taivaan tummuus oli alkanut kaikota. Tummansininen väri oli vaalennut jo hyvän aikaa yhä vaaleammaksi ja vaaleammaksi. Oranssia ja pientä punaa näkyi taivaanrannassa, mikä merkitsi vain yhtä asiaa. Aurinkoa, sen nousua. En halunnut sitä, halusin painaa auringon piiloon, kauas taivaanrannasta. Minä en kaivannut palavaa taivasta, enkä hempeitä sinisiä sävyjä, en valkoisia hattarapilviä. Ne veivät minulta aina pois hänet.
Huokaus karkasi huuliltani, ja käteni puristivat kivistä aitaa tiukemmin. Rystyset venyttivät ihoani, kun silmäni yrittivät maalata taivasta takaisin tummaksi. Mutta turhaan minä odotin pimeyttä, joka putoaisi taivaalta vasta tuntien päästä ja jonka turvin voisin taas karata. Turhaan minä tuijotin lisääntyvää ja kirkastuvaa punaa.
Käsi laskeutui olkapäälleni, se käänsi selkäni vaalenevalle taivaalle. Tiesin, ettei meidän olisi enää pitänyt olla täällä, tiesin, että hänen olisi pitänyt olla jo muualla, mutta minä olin itsepintaisesti halunnut venyttää yhteistä aikaamme viime hetkiin saakka.
”Sinun pitää mennä”, kuiskasin tarttuessani hänen paitansa rintamukseen, painaessani pääni hänen lyömättömän sydämensä kohdalle. Ääneni säröili valmiiksi kaipausta, jonka odotin pian polttelevan silmiäni.
”Olisi jo pitänyt”, hän totesi, mutta ei kuulostanut siltä kuin joku toinen ehkä olisi. Joku muu olisi saattanut tiuskaista sanat, kuulostaa ehkä harmilliselta tai turhautuneelta. Hän kuitenkin kuulosti siltä kuin ei olisi välittänyt.
”Sisaresi tappaa sinut, niinkö?” kysyin, yrittäen löytää hieman naurua ääneeni. Pieni virnistys käväisi hänen kasvoillaan, hän kohautti olkiaan.
”En olisi siitä niin varma.” Hän pudisti päätään ja antoi huuliensa löytää tiensä omilleni. Käteni irtosivat saman tien paidasta ja kohosivat hänen lapsekkaille kasvoilleen. En antanut meidän erkaantua, kun hän olisi halunnut, en antanut hänen karata, vaikka tiesin, että meidän olisi pitänyt. ”Tapatat vielä itsesi”, hän kuiskasi tympääntyneisyyttä äänessään, kun suudelmamme oli lakannut. Minä pudistin päätäni hänen sanoilleen ja vedin hänet lyhyeen, hillittyyn suudelmaan, jonka tiesin jäävän viimeiseksi.
”Niin sinäkin.” Ääneni rakoili jälleen. ”Paljastat itsesi pian. Siksi…”, huuleni hipoivat hänen sileää poskeaan, kulkivat kohti hänen korvaansa, ”…sinun täytyy mennä.”
Ne olivat viimeiset sanat, jotka hänelle kuiskasin. Ne jäivät viimeisiksi sanoiksi välillemme auringon noustessa. Puiden varjot kasvoivat ja kaatuivat päällemme suojaavina, niiden turvin hän lähti. Tuijotin hänen hitaasti loittonevaa selkäänsä, mutta kerran silmiäni räpäytettyä en häntä enää nähnyt. Näin vain varjot kivisellä tiellä.
A/N: Yötuotokset ovat kivoja. Inspasi nyt, niin oli pakko kirjoittaa. Toivottavasti ei ollut virheitä, lukaisin ficin kyllä läpi. Mutta jos löytyi, niin ilmoittakaa mistä kohti, niin korjaan. Kommentteja?