Name: Enkeli katsoo alaspäin
Author: Ria
Beta: LillaMyy
Pairing: Lily/James
Genre: Angst
Rating: S
Disclamer:Kaikki, mitä J.K Rowling tunnistaa omakseen on hänen, muu on minun. En hyödy tästä rahallisesti, kirjoitan vain omaksi (ja muiden) iloksi.
Summary: Lily tarkkailee pientä Harrya taivaasta. Kirjoitettu Lilyn näkökulmasta.
A/N: Osallistuu OTP-haasteeseen parituksella Lily/James, Suojelusenkelihaasteeseen, FF50 sanalla: Perhe, ja Het10 -haasteeseen parituksella Lily/James. Ja nimestä erityiskiitos Toujors Purille (:
”Anna se tänne, se on minun!” poikani huutaa itseään huomattavasti lihavemmalle, hieman porsaan näköiselle pojalle.
”Miksi antaisin? Et sinä tällä mitään tee”, lihava poika ilkkuu pojalleni ja heiluttaa pientä muovisotilasta hänen edessään.
”Se on minun! Olen ostanut sen itse!” pieni tummahiuksinen, selvästi isänsä hiukset omaava poikani puolustautuu. Lihavempi poika vain nauraa hänelle ja pitää muovisotilasta nakkisormiensa välissä. Huomaan poikani silmäkulmassa pienen kyyneleen. Hänen vihreät silmänsä, täysin samanlaiset kuin omani, ovat surulliset ja niistä paistaa kaipuu, vanhempien kaipuu. Hän tarvitsee meitä, mutta me emme voi auttaa. Ehkä joskus tulevaisuudessa, mutta emme nyt.
”Mitäs täällä meuhkataan?” hevosennaamainen nainen jota ennen pidin siskonani, tulee riidan keskelle. Tästä ei seuraa mitään hyvää, ainakaan omalle Harrylleni.
Petunia oli aina puolueellinen ja suosi omaa poikaansa, vaikka hänet oli nimetty myös minun ja Jamesin pojan huoltajaksi.
”Dudley vei minun sotilaani”, Harry sanoo hennosti nyyhkyttäen tädilleen.
”Voi ei Harry! Enkö ole monta kertaa sanonut, että Dudley saa leikkiä leluillasi?” nainen huutaa hänelle.
”Mutta minä olen ostanut sen itse”, Harry yrittää puolustautua ja nyyhkäisee kuuluvasti. Näin tässä käy aina. Harryn täytyy jakaa lelunsa Dudelyn kanssa, mutta Dudleyn ei tarvitse jakaa lelujaan poikani kanssa.
”Ei mitään muttia! Kuules poika, kun vanhempasi kuolivat auto-onnettomuudessa minä ja Vernon olimme ainoat, jotka suostuivat ottamaan sinut riesakseen. Joten saat olla tyytyväinen, että sinulla on ruokaa, vaatteita ja katto pääsi päällä”, Petunia muistuttaa töykeästi pojalleni ja lähtee valmistamaan päivällistä.
Minun tekisi mieli huutaa siskolleni. Minä ja James emme kuolleet autokolarissa, emme lähellekään. Meidät murhasi kaikkien aikojen mahtavin pimeyden velho, Lordi Voldemort. Ja moni perhe olisi ottanut Harryn mieluusti pojakseen, olihan hän ensimmäinen, joka on selviytynyt tappokirouksesta. Siitä huolimatta professori Dumbledore vei poikani Dursleyn perheelle. Dumbledorella täytyi olla jokin hyvä ja painava syy, miksi hän sijoitti Harryn kamalalle siskolleni.
Heti Petunian lähdettyä Harry nousee seisomaan ja ryntää ovelle. Seuraan poikaani katseellani ja huomaan kuinka hän kipittää pieneen komeroon portaiden alle. Tässä taas huomaa siskoni kylmäsydämisyyden. Hän on laittanut oman siskonsa pojan komeroon nukkumaan, vaikka yläkerrassa onkin huone vapaana. Tätä huonetta käytetään Dudleyn toisena leikkihuoneena. Miksi sille pojalle ei koskaan riitä mikään yksinkertainen? Hänellä on kaksi huonetta leluilleen, hän saa kaiken mitä haluaa ja hänestä näkee selvästi, että häntä on ruokittu toisin kuin omaa poikaani.
Harry nyyhkyttää yksin pimeässä komerossaan. Kukaan ei ole häntä lohduttamassa. Haluaisin itse olla tuolla, halaamassa poikaani, silittämässä hänen hiuksiaan ja vakuuttamassa, että kaikki on hyvin. Mutta en ole. Voin vain täältä katsella häntä, poikaani joka on kuin kopio isästään.
Tunnen vahvan käden laskeutuvan olkapäälleni. En säikähdä tai kavahda kosketusta, tiedän kuka hän on. James Potter, aviomieheni joka uhrautui Voldemortille, jotta hänen vaimonsa ja lapsensa säilyisivät hengissä. Yksi velho ei kuitenkaan paljoa estänyt pimeyden lordia. Pian Voldemort löysi minut ja Harryn. Minä en suostunut antamaan poikaani tapettavaksi vaan kuolin hänen puolestaan. Voldemort ei kuitenkaan kyennyt tappamaan poikaani, vaan hänen 'Avada Kedavra' -loitsunsa kimposi häneen itseensä, ei kuitenkaan kuolettavasti mutta tarpeeksi tuhoisasti.
”Lily...”, kuulen mieheni puhuvan minulle. Käännän päätäni ja katson häntä kysyvästi.
”Et voi sille mitään, miten siskosi”, tässä vaiheessa keskeytän hänet: ”Hän ei ole enää siskoni!”
”No, miten tuo hevosennaamainen akka häntä kohtelee. Harry pääsee muutaman vuoden päästä Tylypahkaan, pois Dursleylta”, James jatkaa lohduttaen ja kietoo kätensä ympärilleni. Yritän riuhtoa itseni irti, mutta ote on liian tiukka.
”Jos hän edes pääsee Tylypahkaan! Hänelle ei ole kerrottu, että hän on velho!” purskahdan itkuun, taas kerran. James halaa minua vielä tiukemmin.
”Lily kulta, kaikki Tylypahkaan pääsevät lapset ovat valittu jo syntymänsä ensihetkenä. Harryn ei tarvitse tietää olevansa velho päästäkseen Tylypahkaan.”
En saanut enää vastalausetta suustani tiesin, että se oli totta. Minäkään en tiennyt olevani noita ennen kuin sain kirjeen Tylypahkasta.
Itkin hiljaa mieheni olkapäätä vasten. Onneksi minulla on James. En tiedä miten selviytyisin ilman häntä.
Katsahdan vielä alas, pieni poikani oli nukahtanut pieneen komeroonsa. Katselin häntä nyt jo hieman rauhallisemmin.
Pieni toivon kipinä syttyy rinnassani. Harry pääsisi pian Tylypahkaan, saisi oikeita ystäviä, hyvää taikaopetusta ja olisi lähellä professori Dumbledorea. Harry olisi turvassa entisen rehtorini siipien suojassa ja se olisi hyvä, sillä tiedän, että Voldemort on tulossa. Harry ei ole vielä lopullisesti tuhonnut häntä. Ei vielä, Harry tulee vielä kohtaamaan hänet. Jossain vaiheessa. Ja toivottavasti hän on vielä silloin Tylypahkassa professori Dumbeldoren suojassa.
Jos ei ole, minä suojaan häntä.
Tavalla tai toisella.
