Kirjoittaja: teea
Beta: Winifred
Ikäraja: Laitetaan nyt K-11
Paritus: Jasper/ Rian
Genre: Fantasia, Draama, One-shot
Yhteenveto:
”Kunnes palaat”, hän sanoo ja katoaa sisälle taloon. A/N: Juu, halusin kokeilla jotain erilaista ja tässä tulos. Saa kommentoida : )
Kunnes palaan
”Pitääkö sun jo mennä?”
”Tulen pian taas.”
”Niin kai.”
”Tiedät kyllä, etten ole koskaan kaukana. Olen tässä samassa huoneessa.”
”Älä viisastele.”***
Se, kuinka Jasper kohtasi Rianin ja kuinka heidän elämänsä kietoutuivat yhteen, tapahtui erikoisen sattumuksen kautta. Kaikki tapahtui ja tulee aina tapahtumaan eräässä hyvin merkityksellisessä talossa. Kyseinen talo sijaitsee mäellä ja sinne johtaa puiden reunustama hiekkatie. Puut ovat vanhoja mäntyjä, jotka ovat varmasti kasvaneet paikalla useita satoja vuosia, ja kuka tietää, mitä ne vielä tulevatkaan näkemään. Talon takaa alkaa tiheä metsä, joka tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan, mutta oikeasti, jos tarpeeksi pitkälle kävelee, saapuu lopulta maantielle. Talo on juuri sellainen vanha puutalo, joita rakennettiin varakkaammalle väelle huviloiksi ennen vanhaan. Vaikka sitä on ajan saatossa remontoitu ja maalattu useaan kertaan, se näyttää varsinkin kauempaa katsottuna tismalleen samanlaiselta kuin se oli sen valmistuttua. Ja usein yöllä, kun talon asukkaiden elämän äänet eivät ole peittämässä tuulen vinkumista nurkissa ja lattioiden narahtelua, talon ympäröi epämääräinen tunnelma. Sitä voisi kuvailla jollakin tapaa arvokkaaksi ja kunnioitusta herättäväksi. Nyt 20-vuotias Jasper seisoo talon kuistilla ja odottaa.
Muistot ja haikeus täyttävät pojan mielen. Kun hän vanhempiensa kanssa muutti kaukaiselta sukulaiselta yllättäen perittyyn taloon, hän ei voinut kuvitellakaan, miten se muuttaisi hänen elämäänsä. Hän oli tutkinut hylätyltä vaikuttanutta taloa innoissaan, eikä voinut uskoa onneansa päästessään muuttamaan sinne asumaan. Silloin talo oli todellakin ollut hieman pelottava, mutta vaalealla sisustuksella sekä pienellä korjauksella siitä saatiin varsin mukava asua. Isän mielestä talossa tosin hajosi koko ajan jotain, eikä nikkaroimisesta meinannut tulla loppua. Pojan odottaessa lumivalkoinen kissa nimeltään Löytö työntyy ovesta kuistille. Märkä ja surkean näköinen kissa oli tullut sisälle taloon eräänä aamuna, havainnut sen hyväksi ja tehnyt sinne itselleen kodin, eikä aikuisilla ollut sydäntä heittää kissaa takaisin ulos. Jasper kumartuu silittämään kissan päätä hellästi. Hänen tulisi sitä ikävä, kuten myös Riania.
Talossa ei käy usein vierailijoita, sillä sitä pidetään kummitustalona. Tarina sai alkunsa eräänä iltana useita vuosia sitten, kun kaksi Jasperin luokkatoveria oli talossa yötä. Toinen poika oli lähtenyt yöllä makuuhuoneesta alakertaan ja nähnyt keittiön ruokapöydän ääressä pojan juomassa maitoa ja syömässä pikkuleipiä. Vieras oli sanonut pystyvänsä näkemään pojan läpi. Jasper hymähtää muistaessaan hälyn, joka koulussa syntyi. Sitä selvittämään oli kutsuttu opettajat sekä Jasperin että muiden oppilaiden vanhemmat. Jasperin vanhemmat vakuuttivat, ettei talossa kummittele; pojat voisivat vastakin tulla käymään kylässä turvallisesti. Jasperkin vakuutti, että talossa ei kummittele. Mutta Jasper tiesi jotain, mitä ei ikinä kerro kenellekään.
Hän ei valehdellut sanoessaan, ettei talossa kummittele, sillä Jasper kieltäytyy kutsumasta Riania kummitukseksi. Sitä paitsi talo mäellä on myös Rianin koti. Ja Jasperin huone on myös Rianin huone. Tai oli ainakin ollut vuosia sitten, mutta tällä oli edelleen oikeus olla talossa, miten halusi.
Tästä päästäänkin siihen, kuinka pojat ensimmäisen kerran tapasivat. Eräänä päivänä Jasperin ollessa yksin kotona hän nimittäin horjahti portaissa. Rappuset ovat muutenkin hieman epätasaiset, sillä tuhannet ja taas tuhannet askeleet ovat kuluttaneet jokaisen askelman keskelle pienen syvennyksen. Portaita ei oltu kuitenkaan korjattu, sillä Jasperin äidin mielestä ne piti jättää alkuperäiseen kuntoon. Pojalla oli lisäksi käsissään kasa koulukirjoja, eikä hän voinut ottaa mistään tukea horjahtaessaan, minkä seurauksena hän kaatui ja löi päänsä. Jasper oli herännyt epämääräisen ajan kuluttua. Aikaa oli saattanut mennä viisi minuuttia yhtä hyvin kuin viisi tuntia. Kun poika avasi silmänsä, hän huomasi ensin suuren kaappikellon huoneen nurkassa. Se raksutti kovaäänisesti, eikä Jasper ollut nähnyt sitä koskaan ennen. Sitten hän huomasi lumivalkean kissan venyttelemässä jäseniään keinutuolissa. Jasperin kotona ei ollut keinutuolia. Vasta viimeiseksi Jasper kiinnitti huomiota kelloon nojaavaan poikaan. Tummat hiukset kiertyivät luonnonkiharoille ja yllään pojalla oli valkea paita ja jonkinlaiset polvihousut. Vieras poika ei näyttänyt lainkaan yllättyneeltä katsellessaan Jasperia. Tämä vain tuijotti häntä utelias, mutta samalla tietävä ilme kasvoillaan.
”Miten- Kuka sä oot?” Jasper kysyi vaikka hänellä oli epämääräinen tunne siitä, ettei kysymys ollut aivan oikea. ”Miten sä oot päässyt sisälle?”
Kaappikelloon nojaileva poika puhkesi helisevään nauruun, mikä hämmensi Jasperia yhä enemmän. ”Olen Rian”, poika ilmoitti sitten ja tuli lähemmäs kättään tarjoten.
”Mitä?”
”Olen Rian. Ja sinä olet Jasper.”
”Miten sä tiedät mun nimen?”
”Olen nähnyt sinut täällä. Tai siellä. Ihan kuinka vain”, Rian vastasi arvoituksellisesti.
Jasper ei ymmärtänyt toisen pojan sanoja ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. Koko huone oli muuttunut hänen maatessaan tajuttomana. Hän ei ymmärtänyt ja poika mietti, kuinka kovaa hän olikaan päänsä lyönyt.
”Koskeeko päähäsi?” Rian kysyi ja kallisti kasvojaan tutkivasti.
”Vähän.”
”Seuraa minua.”
Poika tarttui Jasperia käsivarresta lähtien johdattamaan tätä portaikkoa ylös. Myös kissa nousi laiskasti keinutuolista ja lähti seuraamaan poikia. Rian vei Jasperin huoneeseen ja pojalla kesti hetken ajan ymmärtää, että huone oli samanlainen kuin hänen oma huoneensa lukuun ottamatta vanhaa, kapeaa sänkyä sekä muuta kalustusta. Puulattiakin narahti samalla tavalla heti huoneen ovella, mutta huone ei ollut Jasperin huone. Ei alkuunkaan. Rian istutti Jasperin sängylle puuvillaisen peitteen päälle ja katsoi tätä kuin tietäisi suuren salaisuuden.
”Mitä-”
”Katso ympärillesi, Jasper”, Rian kehotti.
Jasper katsoi huonetta uudelleen, sitten ikkunasta ulos. Maisema oli tismalleen sama, jonka hän näki omasta ikkunastaan ja tuttu kuisti avautui ikkunan alapuolella.
”Olet omassa huoneessasi, mutta nyt se on minun huoneeni.”
”Vitsailetko?”
”Näyttääkö se siltä?”
”Mutta- Miten?”
”En osaa selittää sitä. Joskus vain vaistoan sinut ja nyt sinä olet täällä. Kerro jotain itsestäsi, Jasper”, Rian pyysi innokkaalla äänellä.
Ja niin Jasper kertoi Rianille elämästään ja Rian kertoi omastaan. He kertoivat toisilleen kaikkein noloimmat kömmähdykset ja suurimmat salaisuudet. Välillä Rian huolehti, ettei Jasperin päätä koskenut ja toi tälle mustaherukkamehua ja pikkuleipiä. Ja vaikka Jasper ei vieläkään ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut ja vaikka olo oli kuin unessa, hän rentoutui toisen pojan seurassa. Rian kertoi, että pystyi joskus näkemään Jasperin ja oli vain odottanut, milloin sama kävisi toiselle pojalle. Jossain vaiheessa Jasper oli varmasti nukahtanut, sillä seuraava asia, jonka Jasper muisti oli, että hän makasi taas portaiden vieressä lattialla ja päätä särki.
Jasper istahtaa kuistille matkalaukkunsa viereen. Navakka tuuli vavisuttelee taloa ympäröiviä mäntyjä, ja poika tietää, miltä tuuli kuulostaa yöllä hiljaisessa talossa. Hän muistaa yhä päivät sen jälkeen, kun hänen herätessään Rian oli poissa ja kaikki tuntui vain kuvitelmalta. Jasper ei olisi ollut enää edes varma, että oli todella tavannut Rianin, ellei hän olisi eräänä päivänä löytänyt todisteen pojan olemassaolosta. Todiste oli kipeä ja yhä vieläkin muisto tuo kyyneleet Jasperin silmiin. Päivien kuluessa Jasper oli ajatellut toista poikaa lakkaamatta ja häntä oli melkein haluttanut lyödä itsensä tajuttomaksi ihan vain nähdäkseen taas Rianin. Kun hän sitten oli eksynyt aivan sattumalta kylän hautausmaalle, hänet oli täyttänyt outo tunne. Poika oli kävellyt kiveltä kivelle, kunnes oli äkkiä nähnyt Rianin nimen. Erilaiset tunteet olivat ottaneet vallan ja Jasper oli lysähtänyt maahan itkien. Rian oli todellinen, Rian oli ollut olemassa. Mutta Rian oli myös poissa.
Seuraavan kerran Jasper näki Rianin huoneessaan. Hän oli herännyt säpsähtäen tunteeseen, että joku tuijotti häntä. Hän näki tumman hahmon seisomassa keskellä huonetta. Kun Jasper ymmärsi, kuka hänen edessään seisoi, hänen kasvoilleen kohosi helpottunut hymy. Kuinka hän olikaan odottanut ja luullut, ettei näkisi Riania enää. Poika oli pukeutunut paksuun, pellavaiseen pyjamaan, joka näytti Jasperista hassulta.
”Miten sä pääsit tänne?”
Rian vain jatkoi kiinteää tuijottamista.
Sitten Jasper veti Rianin sängylleen, ja kuin magneettien tavoin pojat takertuivat toisiinsa. Selittämätön oikku ajassa oli tarkoittanut heidät yhteen, eikä sitä voinut estää. Jasper piti Riania itseään vasten lähes kivuliaasti. Hän ei ollut tuntenut näin edellisellä kerralla, mutta kaipaus ja pelko pojan menettämisestä olivat kasvaneet liian suuriksi. Kiivaat hengähdykset sekoittuivat poikien kasvojen kohdatessa ja hyvin hitaasti huulet koskettivat toisiaan. Jasper yllättyi omaa kiihkoaan ja sitä, kuinka paljon hän kaipasi Riania lähelleen. Hellät kosketukset olivat pian kaikki, mitä hän pystyi ajattelemaan.
Myöhemmin poikien tasainen hengitys oli ainoa ääni huoneessa. He makasivat sängyllä sylikkäin, onnellisina. Kun Jasper avasi silmänsä ja käänsi päänsä kohti Riania, hän pelästyi, sillä tämä näytti utuiselta, läpinäkyvältä.
”Näin käy, kun minun pitää palata”, Rian selitti parhaaksi katsomallaan tavalla huomatessaan Jasperin säikähtäneen ilmeen.
”Älä jätä vielä, Rian”, Jasper pyysi.
”En ihan vielä.”
Rianin läpinäkyvyys sai Jasperin tuntemaan olonsa hätääntyneeksi. Ei siksi, että häntä olisi pelottanut, vaan siksi, että hänestä tuntui kuin poika olisi enää vain puoliksi hänen luonaan. Hän tunsi, että toinen voisi valua kuin hiekka hänen otteestaan hetkenä minä hyvänsä. Se sai hänet rutistamaan entistä kovempaa. Pojat nukahtivat toisistaan kiinni pitäen, kunnes Rian katosi kokonaan omaan aikaansa. Mutta Rian piti lupauksensa, ettei jättäisi Jasperia vielä yksin, sillä seuraavana päivänä Löytö tuli taloon.
Rian tuli takasin silloin tällöin, eikä kumpikaan osannut sanoa etukäteen milloin se tapahtuisi. Vaikka Jasper kaipasi toista poikaa, hän luotti nyt siihen, että oli osa Rianin elämää samalla tavalla kuin Rian oli osa Jasperin elämää. Joskus Rian jätti hänelle viestejä lattialankkujen alle tai seinässä olevaan reikään. Paperi oli ajan saatossa haurastunut tai kostunut, mutta useimmiten musteella kirjoitettuja viestejä pystyi lukemaan. Rian kertoi päivistään, haaveistaan tai muuten vain puhui Jasperille. Oli onni, että piilopaikat oli niin hyvin valittu, ettei kukaan talon edellisistä asukkaista löytänyt viestejä ennen Jasperia.
Vuosien kuluessa Rian pysyi samana. Jasper kasvoi, mutta Rian oli aina sama kaunis, epätodellinen ja ilkikurinen itsensä. 15-vuotiaina he olivat jakaneet kaiken ja ymmärtäneet toisiaan, eikä kumpikaan halunnut sen loppuvan. Rian tuli yhä Jasperin huoneeseen öisin, ja vaikka he tukeutuivat toisiinsa yhtä epätoivoisesti ja kiihkeästi kuin ennen, käynnit harvenivat. Se raastoi Jasperin sydäntä. Hän kuitenkin ymmärsi Rianin haluavan päästää hänet irti. Irti elämään omaa elämäänsä, sillä he eivät voisi koskaan olla yhdessä kuten muut. Kukaan ei voinut elää menneisyydessä loputtomiin.
Kolahdus ovelta saa Jasperin heräämään muistoistaan. Hän käännähtää ympäri ja hengähtää nopeasti; Rian seisoo kynnyksellä ovenkarmiin nojaten. Hymy leviää molempien kasvoille ja he ottavat toisensa tiukkaan syleilyyn. Jasperin sormet sivelevät Rianin niskaa ja hiuksia hellästi. Hetki on katkeransuloinen. Heillä ei ole koskaan tarpeeksi hetkiä ja nyt Jasper on lähdössä. Poika ja nuori mies katselevat toisiaan silmiin, sitten Rian vetäytyy kauemmas, hipaisee vielä Jasperin kämmentä sormillaan.
”Kunnes palaat”, hän sanoo ja katoaa sisälle taloon.
Viimein taksi ilmestyy hiekkatieltä talon eteen. Jasper tarttuu matkalaukkuunsa ja astelee kuistin portaat alas. Hän ei pysty katsomaan taakseen. Vaikka Jasper olisi hetken poissa, hän ei aikonut jättää taloa mäellä. Hän palaisi. Ja hän asuisi siellä kunnes kuolisi. Hän vaalisi sitä ja pitäisi sitä hyvänä. Hän vaalisi Riania, vaikka ei tiennytkään, milloin näkisi tämän taas. Kuljettaja auttaa laukun takakonttiin ja Jasper istuu sisälle taksiin. Sitten taksi lähtee ajamaan poispäin.
Ja jos Jasper olisi silloin kääntynyt, hän olisi nähnyt Rianin hymyilevän, utuisen hahmon katsomassa ikkunan läpi auton perään.