tekijä: the invisible girl
ikäraja: k-11
tyylilaji: angst
Kun hymyilen, ihmiset luulevat minun olevan onnellinen, luulen itseni olevan onnellinen..mutta tosiasiassa en osaa olla onnellinen koskaan.
Ainut tilanne jolloin tunnen itseni vapaaksi ja rennoksi on silloin kun itken.
Mutta olen itkenyt niin paljon, etten osaa enää itkeä, vaikka kuinka haluaisin!
Kyyneleet eivät enää virtaa puroina poskiltani leukaan ja siitä maahan.. ei enää..
Sama se kuinka paljon tuskaa minulla on, en vain osaa itkeä enää.
Minulta on viety sekin onni pois.... En nähtävästi enää osaa olla onnellinen missään tilanteessa.
Ja ystävien lipuminen pois näköpiiristäni vain pahentaa asiaa...
En haluaisi valittaa, koska yritän miellyttää kaikkia.. sellainen vain olen.
En kestä sitä tunnetta jos joku on onneton ja en voi tehdä asialle mitään, silloin unohdan omat huoleni heti.. en unohda... heitän ne nurkkaan ja huoleni vain kasvavat entistä enemmän.
Jos näytän tunteeni muille he kohtelevat kuin ilmaa, kuin minua ei olisi olemassakaan, ja pieninkin vittuilu voi purkaa sen ison padon jota olen tietämättäni koonnut sisälleni. Mikään ei ole hyvin.... ei ole koskaan ollutkaan... sitä vain esittää, että kaikki on hyvin ja ennepitkää alkaa itsekkin uskoa valhetta jota kokoajan kertoo muille.
Ja mua vaan pelottaa ettei ketään kiinnosta...
...että olen yksin...
...kukaan ei välitä...
Musta tuntuu että tää on kaikki vaan mun vika... en osaa elää oikein.. teen huonoimmat päätökset... mikään ei ole niinkuin pitäisi olla.
higer you fly, harder you fall..
anteeksi, etten voi täyttää kaikkien toiveita.. ja sekin näyttää olevan minun vikani
haluaisin kuolla, tunnen niin plajon syyllisyyttä siitä mitä en ole ja kaikista vioistani, mutta kuoleminen ei auta tilannettani millään tavalla, se ei saa ihmisiä huomaamaan minua.
Kaipaiskohan kukaan edes jos olisin poissa, sytyttäisiköhän kukaan minulle kynttilää aina iltaisin minun muistokseni, Kävisiköhän kukaan koskaan haudallani, itkisököhän joku puolestani.. vastaus näihin kysymyksiin on ei.
Olen ilmaa muille, joskus tunnen itseni tärkeäksi... mutta se tunne tapahtuu harvoin ja ilon tunteet ovat haudattu menneisyyteen ja niitä ei kukaan jaksa kaivaa ylös. Kaikki toiveet ja haaveet ovat haudattu maan ytimeen asti.
En ole se sama tyttö joka olin ennen... se ilopilleri, joka oli aina nauramassa... se on nyt valetta, kaikki naurut ja hymyt... pelkää naamiota joka alkaa sulautua ihooni. Mutta joskus se naamio rapistuu, mutta silti palaa takaisin ennalleen.
Kukaan ei ymmärrä eikä tule koskaan ymmärtämäänkään mitä tunnen ja tulen tuntemaan. En osaa puhua tunteistani.
En osaa luottaa enää kehenkään.. sinä petit luottamuksnei ja käytit slaisuuksiani hyväksesi. Kerroit ne kokomaailmalle ja haukuit minua selkäni takana, mutta tapa minut mieluummin kuin kiduta minua ainiaana uhrinasi.
Nyt on tunne jolloin haluaisin itkeä, mutta en vain osaa, en edelleenkään osaa. Voisiko joku opettaa minua itkemään.
En halua satuttaa itseäni, että itkisin... en vain halua.
Tai jos joku opettaisi minut lentämään ja voisin lentää luoksesi että voisit oikeasti lohduttaa minua, ei vain kylmän metallisen koneen läpi, tai kovan ja pienen puhelimen välityksellä josta voin vain kuulla äänesi, mutta en nähdä kasvojasi tai tuntea halaustasi..
hali.. sitä tarvitsisin nyt, mutta ei ole ketään ketä halata.
Anteeksi että valitan näin, mutta avauduin.. ja tälläinen minä olen, anteeksi että olen tälläinen, voitko antaa anteeksi että tein sen mitä sinä vihaat kaikista eniten.
Läheiste ihmiset ovat minulle tärkeitä tällä hetkelleä joten en haluaisi menettää kettään enää.. please?
Jos luulette minun kerjäävän sääliä... olette väärässä!
.