Tosi mielenkiintoisia tekstejä! Raapalemitta soljuu ja istuu erinomaisen hyvin mielestäni, ja näiden kahden raapaleen perusteella on ollut kivaa arvailla, mihin suuntaan teleskooppi seuraavaksi suunnataan; on päästy kurkistelemaan ja katselemaan hyvin erilaisia hahmoja ja hyvin erilaisia hetkiä ja tapahtumia. Monipuolisuus on ihana asia, ja on hienoa kun sitä esimerkiksi tällaisessa raapalemaailmassa hyödynnetään. Lukija saa kovasti kiksejä siitä, kun ei tiedä
yhtään, minne loikataan seuraavaksi. Kimpussa on tosi erilaisia kukkia. :>
Ensimmäinen raapale oli tyylikäs, vähän niin kuin aristokraattinen itsekin, hyvin leikattu puku tai hoidettu nurmikko. Enterit, pisteet, kursiivit ja pilkut olivat paikallaan ja ja tunnelmaakin sopivasti, ei liikaa, koska yletön ryyppääminen ei ole tyylikästä. Sellainen fiilis minulle lukiessa monesti tuli! Kaikista kiinnostavinta tietenkin oli, että tyylikkyyden vastapainona oli sotku, ihmissuhdesotku. Narcissan ja Severuksen kiihkeä viileä suhde paistoi harkittujen sanojen takaa.
Narcissa tunsi olonsa ensimmäistä kertaa kauniiksi ja nuoreksi. -- Todellisuus oli välinpitämättömiä katseita ja kylmiä sanoja.
Mä en ihan seurannut Narcissan logiikkaa, mutta kai sellainenkin oli. :D Välistä koin, ettei osattu päättää ja sekoitettiin kahta eri rakkaustarinaa; "oih, huomiollaan ja palvonnallaan hän saa minut tuntemaan itseni kauniiksi" ja toisaalta "hän on saaturinmoinen mulkku". Monisärmäisyydessä ei ole vikaa ja harva asia on mustavalkoinen ja puhdas, mutta olisin ehkä kaivannut jotain selkeyttä suhteeseen. En ollut varma, olivatko Narcissa ja Severus soutajia & huopaajia vai sittenkin kirjoittaja.
Ei se tosin mikään iso juttu ollut, ehkä suhde nyt vain oli tosi moniulotteinen, eräänlainen vaihdokas öin ja päivin. :>
Suosikkikohtani oli ehdottomasti tämä:
Narcissalla oli oma tapansa olla elossa.
Huomenna.
Ihan mainion monimerkityksellinen ja -tulkintainen pätkä, josta saisi irti vaikka mitä. Samalla jotenkin ymmärrettävää ja sympatiaa herättävä, inhimillinen ja traaginen. Mikä kombo. ^^
Iiriksessä aika nousi myös voimakkaaksi elementiksi, ja päästiin kiehtovaan muttei liian mystiseen leikkiin jonka nimi on
kuolema - tai ehkä sittenkin
elämä? Molly oli vanheneva nainen, joka oli kuitenkin menettänyt nuoren pojan, ja tällainen ristiriita elämässä pakottaa ajattelemaan kuolemaa. Eikä sota koskaan lopu siihen, että sota loppuu, se tosiaan jatkuu ihmisten päiden sisällä.
Kuvailusta pidin kovasti, musta kanat ja niiden kuvailu oli tosi rauhoittavaa. Se oli kaunista kuvailua itsessään, leikittelevää ja oivaltavaa, mutta toi ennen muuta onnistuneen arkisen vireen rinnalle, elämän hälyä ja jatkuvuuden pakkoa. Kanat eivät surreet Frediä. Sopi yhteen, kun touhottavana ja ahkerana tunnettu Molly oli lamaantunut istumaan, kuuntelemaan kelloa, alistumaan pölyyn ja odottamaan kuolemaa, kun tiskivuori nousi ja aamiainen jäähtyi. Aurinko paistoi.
Kellon tuomisesta pidin kamalan paljon, koska se sopi Weasleyn perheeseen muutenkin erinomaisesti. Heillähän oli kotonaan kello, jollaista itse en ottaisi vaikka maksettaisiinkin...
Sulkeita sanoit käyttäneesi tehokeinoina, mutta lueskelin ja kääntelin juttua ja täytyy tunnustaa, että minusta ne olivat ehkä hieman turhat. Ne eivät ensinäkään toimineet tehokeinoina, sulutetut kohdat olisivat pärjänneet mielestäni tosi mallikkaasti ilmankin. Mutta mielipidekysymyshän tämäkin on, eivätkä sulkeet varmastikaan ketään syö. Jos niitä tykkää käyttää, niin miksikäs ei käyttäisi. :)
Kiitos lukukokemuksesta. ^^