Kirjoittaja: Romppy
Ikäraja: Sallittu
Genre: Slash, pieni fluffy
Fandom: Kuroshitsuji II
Paritus: Ciel/Alois, lievä Ciel/Sebastian
Vastuuvapaus: En omista hahmoja, fandomia tai mitään koko Kuroshitsujissa, enkä tienaa penniäkään tällä.
Varoitukset: Hmmm pienoinen suhde alaikäisen ja vanhan demonin välillä, sekä nuorten poikien välillä.
Summary: Ciel saa yllättävän ihailijakirjeen, jossa ei lue lähettäjän nimeä.
A/N: En enää muista mistä idea lähti, mutta inspiraatio tuli yllättäen koulussa ja pakkohan se oli ylös kirjoittaa sillä hetkellä. Tällä kertaa vähän matalampi ikäraja (ja lyhyt one-shotti), mutta tällaisiakin on vaihtelun vuoksi ihan mukava kirjoittaa. Ikärajaa oli taas vaikea miettiä, mutta eipäs tässä nyt kauheasti mitään "järkyttävää" ole. Enjoy buddies, olisi varsin mukava kuulla kommentteja tästä.
the Love Letter
”Sebastian!”
”Niin, herrani?”
”Mikä tämä on?”
Sebastian katsoi hetken neutraalin näköisenä kirjettä, jota Ciel piteli käsissään. Hovimestarin kasvoille nousi huvittunut ja hivenen ilkikurinen hymy.
”Se on kirje, herrani”, Sebastian vastasi kohteliaalla äänellä.
”Älä tee pilkkaa, mikä tämä on?!” Ciel toisti kysymyksensä entistä tiukemmin.
”En itse asiassa tiedä. Kirjesalaisuus koskee myös minua, näinkin vaatimatonta hovimestariasi”, Sebastian vastasi.
”Tässä ei lue nimeä.”
Sebastian näytti siltä, ettei tiennyt asiasta mitään – eikä tiennytkään ‒, vaikka Ciel oli aivan varma demonin tietävän. Ciel ojensi kirjeen luettavaksi toiselle ja jäi katsomaan painostavasti, kun Sebastian luki kirjettä.
”Hmm… yritätkö sanoa, että minä kirjoitin tämän?” Sebastian kysyi huvittuneena.
”No kirjoititko?” Ciel tivasi.
”Kuinka herttaista~ Mutta kaikesta huolimatta minun on vastattava kieltävästi, sillä käsiala ei ole minun.”
”Todista se.”
Sebastian huokaisi ja kirjoitti vapaalle paperinpalalle muutaman virkkeen. Sen jälkeen Ciel vertaili kirjeen ja paperin palan käsialoja toisiinsa, niin kuin Sebastian oli kehottanut. Ciel hämmentyi pian, kun hänen hovimestarinsa olikin puhunut totta.
”Mutta kuka se sitten voisi olla?” Ciel ihmetteli.
”
’Rakas Cielini, pelkkä katselemisesi saa minut ajattelemaan syntisiä asioita, joita en edes henno kirjoittaa! Saat minut käymään kuumana, todella kuumana, enkä malta millään odottaa näkeväni sinut.’ Kertooko tämä, että minulla on kilpailija?” Sebastian kysyi vinoillen hivenen.
”Pikemminkin itsepäisestä ihailijasta, josta on päästävä eroon. Sebastian!”
”
Yes, my Lord”, Sebastian kumarsi ja vei kirjeen mennessään.
*
”Claude!”
”Niin, herrani?”
”Minun tekee mieli omenaa.”
Vaikkei Claude sitä ilmaissut tai näyttänyt, hän oli melko kyllästynyt ja ärsyyntynyt herransa leikkeihin ja hullutuksiin. Omenan pyytämisessä ei mitään kummallista ollut, mutta Aloisin sanomana se kuulosti jo erilaiselta. Varsinkin, kun omenoita oli kultaisessa vaasissa hänen vieressänsä.
”Niitä on ihan teidän vieressänne”, Claude sanoi.
”No tule ja ojenna siinä tapauksessa! Osoita uskollisuuttasi!” Alois huudahti virnuillen.
Claude huokaisi hiljaa ja käveli Aloisin kirjoituspöydän luo ottamaan punaisen omenan. Hinkattuaan sitä takkinsa hihaan hän ojensi sen nuorelle pojalle. Alois otti omenan hymyillen ilkikurisesti ja puraisi siitä palasen.
”Poistu, ole hyvä”, Alois käski.
Claude kumarsi pienesti ja poistui huoneesta samalla hivenen helpottuneena ja ärtyneenä.
Aloisista omena oli turhan mauton. Oikeastaan kaikki omenat olivat tyhmiä. Ehkä hänen pitäisi pyytää Clauden vaihtamaan ne tai heittää vaan kaikki tyhmät omenat päin Hannahin näköä. Ei, Alois ei halunnut nyt ajatella typerää Hannahia vaan Cieliä.
Ciel, pelkkä nimikin huokui sellaista arvokkuutta ja viehätysvoimaa. Hivenen koholla olevat kasvot kertoivat sellaisesta määrätietoisuudesta, joka kiehtoi Aloisia. Määrätietoinen ja päättäväinen, niillä oli helppo kuvailla tuota poikaa, jonka Alois halusi itsellensä niin palavasti. Cielin kasvojen kuvitteleminen sai Aloisin suorastaan hyrisevän mielihyvästä ja vääntelehtimään kärsimättömänä tuolissaan.
Alois halusi Cielin itselleen heti, mutta hänen oli odotettava. Odottaminen oli yleensä hänelle sietämätöntä, mutta nyt se oli suorastaan nautittavaa. Hän jaksaisi odottaa kuinka kauan tahansa, sillä Alois tiesi Cielin kävelevän vielä jonakin päivänä vapaaehtoisesti luoksensa. Ei, ei ehkä ihan ikuisuutta, sillä hänellä ei olisi ikuisuuden verran aikaa elää. Sillä välin hänen oli kuitenkin tyydyttävä pakahduttaviin rakkaus- ja ihailijakirjeisiin, sekä mauttomiin omeniin.
Poika viskasi kerran puraistun omenan olkansa ylitse ja siirtyi kirjoittamaan seuraavaa rakkauskirjettään.
