Minkä teitkään, S

[NosebleedNougat]

// Alaotsikko: Tom Riddle ja Dumbledore synkistelevät

Ficin nimi: Minkä teitkään
Kirjoittaja: Sssnape
Genre: Synkistelyä
Ikäraja: Sallittu
Päähenkilöt: Nuori Tom Riddle ja Albus Dumbledore, jotka kummankin Rowling omistaa.
Yhteenveto: Tom on vapauttanut basiliskin salaisuuksien kammiosta ja otus on tappanut Myrtin. Valtavan kohun jälkeen Tom on käärmeksen kanssa palannut kammioon pohtimaan tapahtunutta, mutta Dumbledore onkin seurannut häntä sinne.

A/N: Nuoresta Tomista keksii vaikka mitä juttuja. Tämän suhde Dumbledoreen on kovin mielenkiintoinen, ja näkisin että he olivat kovin läheiset, joten inspiroiduin nyt tälläiseen lyhyeen, angstiseen pikku tarinaan

***

Minkä teitkään


Harvakseltaan tippuvien vesipisaroiden vaimea ja tasainen ääni kaikui suuressa kivisessä salissa. Vanha mies keskittyi ja kuuli hiljaisen huminan, joka tuntui ympäröivän tilan, kuuluvan kaikkialta hänen ympäriltään. Hänen edessään, toisessa päässä pitkää huonetta, selin häneen, seisoi tummahiuksinen poika. Poika seisoi ryhdittömästi ja hänen olkapäänsä nytkähtelivät, vain sen verran että mies tiesi tämän itkevän.

''Tom?''

Poika lakkasi itkemästä kuullessaan miehen äänen, jääden silti selin tähän. Mies katsoi herpaantumatta poikaa, joka käänsi hitaasti päätään niin että näki tulijan. Nuoret, kyynelten raidoittamat kasvot olivat tuskaiset pojan nytkähdellessä tukahduttettujen tunteiden voimasta, hänen ilmeensä vaihdellen surun ja epätoivoisen hymyn välillä. Korkealla pojan takana, varjoissa suuren patsaan päällä, makasi kiemuralla valtava käärmemäinen olento tarkkaillen ja sihisten hiljaa. Mies otti muutamia hitaita askelia kohti poikaa, joka käänsi katseensa pois hänestä ja katsoi nyt basiliskia.

''Tom!'' mies huudahti, mutta hänen äänensä oli tuskin kuiskausta kovempi kun hän juoksi viimeiset metrit pojan luokse ja pysähtyi tämän taakse. Mies ei tiennyt mitä sanoa, mitä tehdä. Hän ei osannut lohduttaa poikaa, ei tiennyt pitikö hänen edes lohduttaa tätä.

''Se on uskomattoman kaunis'', poika sanoi kyynelehtien, katse yhä basiliskissa joka kurkotti päätään esiin varjosta niin että sen silmät välkähtivät.

''Näet kauneutta tuossa rujossa olennossa, Tom'', mies sanoi ja laski kätensä pojan olkapäälle. ''Mutta näetkö mitä se on tehnyt?''

Poika vavahti hallitsemattomasti.

''Näen! Näen sen vaikka sulkisin silmäni!'', poika huusi pystymättä enää hallitsemaan tunteitaan, antaen kaiken tuskan purkautua ulos, huutaen ja itkien sen pois.

Mies astui lähemmäs poikaa, kiersi kätensä tämän ympärille ja painautui vasten tämän selkää, tuntien kuinka tuska sai hennon vartalon vapisemaan. Poika ei tehnyt liikettäkään väistääkseen miestä, ja siinä he seisoivat, toinen täristen, toinen halaten hiljaa, kyyneleiden vieriessä kummankin poskilla.

''Tämä salaisuus jääköön tänne'', mies kuiskasi. ''Niin pitkäksi aikaa kuin haluat.''

[Belsissa]

Mitäköhän minä nyt oikein sanoisin? En tykännyt hahmojen toteutuksesta hirveästi, sillä en oikein osaa kuvitella nuorta (enkä kyllä sen puoleen vanhaakaan) Voldemortia itkeskelemässä salaisuuksien kammiossa Dumbledoren halailtavana. Vielä tuohon rajaan asti ficci oli vielä jossain määrin uskottava, mutta en ikinä voisi kuvitella Dumbledoren painavan Myrtin kuolemaa villasella, etenkään kun rehtorilla tuntui alusta asti olleen pahat aavistuksensa Valedron suhteen. Olisi voinut luulla hänen fiksuna miehenä ymmärtävän, että tämänkaltainen toiminta on vasta alkua jollekin suuremmalle. Poika kun ei kirjan mukaan saanut lumovoimaansa yllettyä rehtoriin saakka, toisin kuin esimerkiksi Kuhnusarvioon. Mutta jokaisella toki oma näkemyksensä ja tämähän on fanfictionia, joten kaiken ei välttämättä tarvitsekaan olla realistisimmasta päästä. Minun mieleeni on canonin rinnalla kulkevat tekstit, mutta sinä voit tykätä toisenlaisesta.

Olisin toivonut tähän enemmän tunteiden ja ympäristön kuvausta, sillä kumpikin jäi hieman vajaaksi. Valedron itkeminenkin olisi muuttunut uskottavammaksi, jos olisimme saaneet tietää jotakin hänen ajatuksiensa kulusta. Tunnelma tekstissäsi oli kuitenkin hieno ja siihen sopiva. Tykkäsin myös pienistä eleistä, jotka kertoivat henkilöiden suhteesta enemmän kuin sanat.

Kiitos lukukokemuksesta!

[Eulalia]

Hmm... Tämä ficci jättää vähän ristiriitaiset fiilikset jälkeensä. Oikeastaan voisin alkuun kompata Belsissaa aivan kaikessa, Tomin itkeskely Dumbledoren halailtavana ei ihan sytytä, ja vielä se Basiliskikin siellä sihisemässä taustalla. En voi uskoa, että Dumbledore ikinä antaisi sellaisen olennon jäädä hengissä Salaisuuksien kammioon, jos hän sen sieltä yllättäisi. Jos rehtori Tomille olisikin vielä antanut anteeksi, niin se anteeksianto ei kuitenkaan olisi varmasti millään ulottunut jättimäiseen, katseellaan tappavaan myrkkykäärmeeseen, joka vaeltelee putkistoissa ja tappaa oppilaita. Ja tosiaan, aihetta ja tunnelmaa olisi voinut kehitellä vähän pidemmälle, jotta osapuolien tuntemukset ja vaikuttimet olisivat hieman paremmin selvinneet.

Kuitenkin tässä ficissä on mielestäni herkullinen idea, eikä toteutuskaan nyt missään määrin kehno ole. Voldemort on aina kuvattu täysin tunteettomaksi, mihin myös tavallaan uskon, mutta silti ensimmäisen(?) todellisen murhatyön on hyvin voinut kuvitella hieman iskeneen tajuntaan ja aiheuttaneen jonkinasteisen tunnekuohun. Voin hyvin kuvitella, että Tom on aluksi säikähtänyt aikaansaannostaan ja ainakin kuvitellut katuneensa, vaikka ei välttämättä ole missään vaiheessa todella katunut. Hänen itkunsa saattaa pikemminkin olla itsekkyyttä ja järkytystä hänen tajuttuaan, mihin kykenee, ennemmin kuin todellista katumusta ja surua Myrtin puolesta. Dumbledorelle tuo kaikki on helposti puettavissa katumukseksi ja pienellä selittelyllä ainakin pyrkiä luistamaan rangaistuksesta. Tomin osuus siis mielestäni on oikeastaan aika looginen ja mielenkiintoinen, joskin hieman enemmän kuvailua hänen tuntemuksistaan olisi tehnyt hommasta paljon mielenkiintoisemman ja kivemman lukea. Dumbledore jäi kuitenkin myös idean tasolla aika etäiseksi, koska on tiedossa, kuinka Tomin charmi ei koskaan häneen purrut, ja hänellä oli aavistuksensa tämän suhteen. Kuitenkin ymmärrän Dumbledoren halun uskoa hyvään kaikissa ja hänen haluunsa uskoa ihmisen kykyyn muuttua, ja siksi pidän uskottavana, että hän olisi voinut jopa antaa Tomin jäädä rangaistuksetta. Kuitenkin tuo aivan viimeinen puheenvuoro Dumbledorelta tuntui huonolta valinnalta, koska tosiaan ei rehtori olisi ikinä antanut Basiliskin jäädä henkiin, eikä ainakaan ikinä olisi sallinut salaisuuden jäädä kammioon niin pitkäksi aikaa, kuin Tom tahtoo. Ei, Dumbledore olisi nitistänyt käärmeen ja vannottanut Tomin pysymään kaukana siitä kammiosta.

Hmm... Kaiken kaikkiaan tämä ficci tosiaan jättää ristiriitaiset tuntemukset, toisaalta se jäi etäiseksi ja toisaalta pidin. Uskon, että pienellä kehittelyllä tämä olisi voinut olla oikeastaan aika hyvä

Eulalia