Oi, muistan tämän!
Tämä raapale oli hyvin jännä siinä mielessä, että kielikuvat, kirjoitustyyli ja edes pituus eivät hiponeet mitään kymppiä, ja ulkoisesti fic oli ehkä hieman mitäänsanomaton, mutta itse tekstin tarkoitus herätti niin paljon erilaisia ajatuksia kuitenkin.
Remus on niin kiehtova hahmo edelleen, että hänestä lukee aina mielellään ficcejä. En ole edelleenkään mikään hurja Remus/Dora-fanityttö, mutta onhan se söpö paritus ja toimii hyvin näin. Remus on kuitenkin aina sellainen keskustelija, joka kuitenkin pidättäytyy herkästi eikä kerro oikein mitään. Ja sitten kuitenkin, kun hän päästää jonkun niin lähelle itseään, kertoo syvimmistä, tärkeimmistä asioistaan, se on peruttava. Remus on kuitenkin niin kovin synkkäsieluinen, ja vaikka se pinnan alta löytyvä onkin hyvin kaunista, se on silti aina jotain rujoa ja musteenmustaa. Ja Remuksen ns. epäitsekkyys ja uhrautuvaisuus jotenkin sopii vain niin hyvin siihen, miten hän ei lopulta kykene pitämään niin rakasta taakkaa toisen harteilla, vaan haluaa ottaa sen pois väkisinkin – vetäytyen sitten jälleen kuoreensa synkkänä tai ainakin sanomattomampana, tajuttuaan virheensä. Ja Dora on kuitenkin hahmona ehkä vähän sellainen ns. viaton; kömpelö ja hassu ja vähän suurisuinenkin, mutta kuitenkin hyväsydäminen ja sellainen ihminen, jota Remus haluaa ennen kaikkea säästää.
Hukkasin pointtini, yllätys, mutta pidin tästä ficistä! Olen ehkä tottuneempi kiertelevään ja kaartelevaan, tai ainakin laajempaan kuvailuun ja sanamäärään, mutta tämä herätti senkin edestä ajatuksia, ja tykästyin tähän uudelleen. Kiitos tästä! : )
