Kirjoittaja Aihe: Å i Lofoten, koti kultainen, S  (Luettu 4052 kertaa)

Eeyore

  • Radamsa
  • ***
  • Viestejä: 1 875
  • Karo-muoks || Ei Eyeore, ikinä.
    • Loista Tähti, loista.
Å i Lofoten, koti kultainen, S
« : 27.12.2010 01:13:05 »
Nimi: Å i Lofoten, koti kultainen
Ikäraja: S
Tyylilaji: Angst, draamaa, oneshot
Paritukset: Lucius/Narcissa vain mainintana, muuten ei mitään.
Varoitukset: Kevyesti sodan ja kuolemisen mainitsemisesta.
Vastuunvapaus: Rowling omistaa omansa ja minä keksimäni.
Haasteet: Aakkoshaaste kirjaimella Å, angst25 sanalla 22. Puhe, vierailla mailla Norjalla ja satanen sanalla 024. Perhe.
Tiivistelmä: ”Mitä ilmeisimmin saan kiittää teitä pelastamisestani”, kaapuun pukeutunut henkilö sanoi englanniksi kammetessaan istumaan. Miehen ääni oli tupakan ja viskin rakastelema, ja sen sävyssä oli hienoista savua.

Oma sana: Funtsin jo tätä aihetta varmasti yli vuosi sitten ja kirjoittelin sitä luonnosvihkooni. Jokin aika sitten yritin pohtia, että mitähän sitä oikein kirjoittaisi tuohon lievästi epäkansainväliseen kirjaimeemme Å:n ja Nevilla ehdotti tällaista kylää kuin Å tai pidemmin tunnettuna Å i Lofoten, josta pieni pintaraapaisu tuossa. Unohdin jo hetkeksi aikaa aiheen ennen kuin taas innostuin ja päätin kirjoittaa ajatukseni ylös, varsinkin kun hukkasin luonnosvihkoni… Ai niin, itse kehittelemäni hahmon pohjana on ollut Wyatt Earpin Doc Holliday (tuo hukutettava jätkä), jonka ääneen rakastuin.
Tosiaan; omistettu Nellulle, toivottavasti tämä toimii <3



Tähän aikaan vuodesta merenrantakaupungissa yleensä ei ollut loskaa ja harmaata ilmaa kummempaa merkkiä talvesta, mutta tällä kertaa aamukuuran lisäksi maata peitti hienoinen lumikerros. Jopa muutamia yksittäisiä lumihiutaleita satoi maahan, mutta Norjalaisen saaristokylän vähäiset asukkaat ajattelivat, että iltapäivään mennessä ne olisivat muuttuneet vedeksi.
Kylän niin kutsutussa keskustassa sijaitsi kapakala- sekä kalastuskylämuseo, jotka takasivat kalastuksen lisäksi turistien mukana tuoman elannon. Hotellikin oli, mutta talvisin matkustus vain hiljeni ja koska tänä viime parina vuotena kalasaaliit olivat olleet huonoja, pelättiin kylän kuihtuvan ja muuttoliikkeen muuttuvan pelkästään poislähteväksi.
Hieman kauempana itse ydinkeskustasta, mikä sekään ei ollut kovin ylikansoitettua, asutus harveni ja mökkien omistajat olivat pääasiassa yksinäisiä tai perheellisiä kalastajia, jotka kävivät keskustan kaupoissa vain ”pakon edessä”. Moni oli erakoitunut tai lapsia opetettiin kotona. Vain ”hienot lapset” kävivät kouluissa opiskelemassa.

Lähellä aallonmurtajaa, ei aivan rannan tuntumassa, mutta sen näköyhteydessä, sijaitsi yksi kylän vanhimmista mökeistä. Sen asukkaasta ei paljoa tiedetty, vain sen verran, että mies oli saapunut hyvin useita vuosia sitten kylään eikä ollut hyvin seurallista sorttia. Tervehti, kun tavattiin, muttei koskaan aloittanut keskusteluja itse. Norjassa hänet tunnettiin Leif Malfredina, oikean nimensä mies oli halunnut unohtaa jo useita vuosia sitten.
Tänä aamuna kalastaja oli tavalliseen tapaansa noussut aikaisin ja lähtenyt veneilemään. Mukanaan miehellä oli kalastusvälineet ja tämän aamun saalis oli ollut normaalia parempi; kaksi suurikokoista haukea. Mies olisi jäänyt pidemmäksikin aikaa onkimaan, ei hänellä muutakaan puuhaa ollut mökissä häärimisen lisäksi, mutta hänen alaselkänsä oli alkanut vihoitella. Kymmenen talvea sitten se oli paleltunut pakkasessa ja siitä lähtien enteillyt pakottamalla, jos myrsky oli nousemaisillaan.

Veneen puinen keula rapsahti rantakivikkoon ja kuminen molskahdus kuului, kun kalastaja astui kumisaappaillaan matalikkoon. Vanhoilla voimillaankin mies veti veneen riuskasti kuiville ja sitoi sen kiinni rautatolppaan.
Ranta ei ollut kovin uimiseen tarkoitettu, sen vesi oli kyllä kirkas ja pohja siisti, mutta hiekkaa siellä ei ollut juuri nimeksikään. Suuret järkäleet ja pienkivet olivat tällä hetkellä lumen alla olevien ruohotupsujen lisäksi ainoita, joita lähialueella näki. Miestä se ei kuitenkaan haitannut, hän oli elänyt kylmää ja kolkkoa elämää niin kauan kuin vain muisti jo ennen Norjaan muuttamistaankin.
Mökin kuistilla oli kuivumaan tuotuja puita kantokorissa ja matala, pitkulainen penkki iltaisia istumisia varten. Toisella sivustalla oli puuvaja ja mökkiin oli rakennettu lisäsiipenä sauna, jonka lämmitettyä itse mökin uuniin ei tarvinnut sytyttää tulta.

Mies laski sangon kuistin lattialle ja riisui puhisten kumikenkänsä ennen kuin heitti ne penkin alle. Kylmä viima puhalsi mereltä päin ja sai miehen jo harmaantuneen tukan hulmuamaan. Niin, myrsky oli jo melkein täällä, sen suorastaan haistoi.
Sisällä vallitsi vielä eilen poltettujen puiden lämpö ja tummasta sävystä huolimatta olo oli kotoisa. Satojen, ellei jopa tuhansien joskus perattujen kalojen lemu oli pinttynyt hirsiseiniin, mutta ne huokuivat myös jauhettua kahvia ja tupakkaa. Mies ei ollut polttanut ennen Norjaan muuttamistaan, mutta siitä oli tullut hyvää ajanviettämistä yksinään ollessaan. Lisäksi tupakan – ja joskus piipunkin – polttaminen lämmitti kylminä iltoina.
Tuvassa ei keittiönpöydän ja ison uunin lisäksi ollut kuin kauhtunut sohva, jonka mies oli saanut lähimmiltä naapureiltaan. Ahtaaseen makuukammariin, joka sisälsi vaatearkun, sängyn ja yöpöydän, pääsi tuvassa vasemmalla olevasta ovesta. Saunatilaan oli oikealla johtava ovi.

Mies ripusti ulkotamineensa naulakkoon ja vilkaisi itseään ohimennen tummuneesta peilistä; harmaat silmät olivat ajansaatossa haalenneet, mutta näkö oli pysynyt yhtä tarkkana kuin ennenkin. Vaaleita hiuksia ei tunnistanut enää entisikseen niiden harmaan sävyn vuoksi, ja joskus ennen niin arvokas ryhti oli hivenen painunut.
Mies heitti kalat tiskipöydällään olevalle leikkuualustalle ja vilkaisi ulos. Harvemmin kylässä nähty tiheä lumisade oli jo alkanut ja viima ravisutteli kattopeltejä. Mies hymähti. Kyllä hänen norjalaisnaapurinsa nyt hämmästyisivät, nämä olivat kuitenkin povanneet vesisadetta iltapäiväksi. Saattoihan se niin olla, mutta myrskyä eivät varmaan vanhojen kalastajien lisäksi osanneet muut ennusta.

Puukko roikkui tupessaan ikkunan vieressä ja mies kiskaisi sen riuskalla kädenliikkeellä itselleen. Terä ei ollut ruostunut vuosien saatossa ja se upposi kalan vatsaan sulavasti. Saatuaan vatsan auki mies otti suolet ulos ja napautti pään poikki.

Puukko jäi puoleen väliin liikettä miehen vilkaistessa nopeasti kiihtyvää lumisadetta. Valkoinen viima oli vain lisääntynyt ja peitti suurimmaksi osaksi näkyvyyden, mutta sokeuden keskellä oli nähtävissä kuitenkin jotain tummaa.
Kalastaja laski puukkonsa leikkuualustalle ja nojautui kämmenillään vasten pöytää. Tumma läntti luonnossa saattoi olla näköharhakin tai puu, mutta jälkimmäistä vaihtoehtoa mies epäili. Läntti liikkui liiaksi edestakaisin ja näytti kasvavankin.

Tumma piste lysähti yhtäkkiä kasaan ja viimankin läpi mies kuuli, kuinka vaimea ulahdus kantautui mökille saakka. Hänen harmaat silmänsä laajenivat ja kalan perkaaminen jäi kesken; ulkona oli joku, joka tarvitsi apua.
Ovi ei meinannut avautua, mutta saatuaan sitä hivenen raolleen mies oli kaatua tuulen vihmoessa sisälle. Hän murahti itsekseen ja painoi lakkiaan syvemmälle ennen kuin lähti tarpomaan tuivertavaan tuiskeeseen. Matkanteko ei sujunut joutuisasti, tuuli oli vastakkaista ja lumi pöllysi silmissä. Ripset olivat jäätyä kiinni, mutta urheasti mies jatkoi matkaansa. Oli hän tätä tehnyt ennenkin, ja pahemmissakin säissä.
Tumma mytty ei enää liikkunut ja kalastaja piti katseensa kohteessa. Kumikengät lipsuivat liukkaassa kivimaastossa, viima vuodatti silmiä. Miehen luonne oli kuitenkin kariutunut kylmässä luonnossa ja hän lähestyi apua tarvitsevaa henkilöä nopeasti.

Kalastaja pysähtyi vähän matkan päähän maassa makaavasta henkilöstä pidellen tiukasti kiinni takkiaan ja hämmentyi. Tuo kaavun malli… Hän oli nähnyt sen joskus ennenkin.
Maassa makaava henkilö ynisi vaikeasti ja varmentui mieheksi. Kalastaja havahtui omista ajatuksistaan ja koppasi voimiensa takaa miehen ylös. Toisen käden hän heilautti hartialleen napaten siitä kiinni, toisella kädellä hän otti lujan otteen vyötäröstä.

Matka mökille oli puuduttava ja hikinen; kalastaja sai pitää nuutunutta miestä pystyssä työn teolla ja varoa, ettei tämän kaapu auennut liiaksi. Todennäköisesti mies sairastuisi kuitenkin liikuttuaan tällä säällä ulkona, mutta ainakin kalastaja oli yrittänyt estää lisävilustumisen.
Mökin ovi oli auennut tuulessa ja kalastaja kantoi jalkojaan riiputtavan miehen sohvalleen. Nopeasti hän kävi nostamassa puunkantotelineen sisätiloihin, salpasi oven ja syöksyi lämmittämään uunia.

Sohvalla makaava mies alkoi heräillä horroksestaan siihen, että hän oli päässyt johonkin lämpimämpään paikkaan kuin äsken. Joka paikkaa kolotti pitkän matkan jälkeen ja vain vaivoin mies sai availtua silmiään. Kaikki tuntui näkyvän ensin sumeana, mutta ilmiselvästi hän oli päässyt sisälle johonkin taloon. Mutta omin voimin, siihen ei ollut mahdollisuutta.

Kalina sai miehen mielenkiinnon heräämään ja hän käänsi katsettaan hieman; mitä ilmeisimmin keittiötason vasemmalla reunalla sijaitsi lämmityspesä, jonka eteen oli juuri joku kumartunut. Miehen katse tarkentui, mutta siitä huolimatta hän ei nähnyt puita tulipesään lastaavan henkilön kasvoja. Tämä kurottautui uunin yläpuolella olevan tason puoleen ja nappasi jotain käsiinsä. Kuului hienoista rapinaa ja sen jälkeen rasahti; pieni kullankeltainen liekki valaisi vain hetken aikaa miehen kasvot, mutta sohvalla makaava mies tunnisti heti pelastajansa. Vaikka vuodet olivat tehneet tämän kasvoihin uurteita, ei pitkähiuksisesta miehestä voinut erehtyä. Harmaat silmät paljastivat tämän viimeistään.

Sohvalla makaava mies sulki hetkeksi aikaa silmänsä; hän oli löytänyt etsimänsä.

Kalastaja kuuli, kuinka sohva narahti, muttei vilkaissut siihen suuntaan. Hän oli liian keskittynyt saadakseen valkean uuniin. Helvetin puut eivät olleet sulaneet tarpeeksi ja hormi ei jostain syystä vetänyt hyvin.

”Mitä ilmeisimmin saan kiittää teitä pelastamisestani”, kaapuun pukeutunut henkilö sanoi englanniksi kammetessaan istumaan. Miehen ääni oli tupakan ja viskin rakastelema, ja sen sävyssä oli hienoista savua. Kalastaja ei vastannut mitään, tuijotti vain hitaasti kyteviä puita ja viskasi sekaan lisää aikaisemmin tekemiään tuohisia. Kaapumies murahti mietteliäästi ja naurahti.
”Te ette ehkä tunne minua”, hän sanoi ja otti lierihatun pois päästän kohteliaasti. ”Gil Everett.”
Kalastaja katsahti viimeinkin pelastamaansa kaapumieheen ja huomasi tämän olevan luultua vanhempi. Uurteiset kasvot kertoivat rankasta, pitkästä elämästä, mutta hiukset ja suuta ympäröivä partaviiksiyhdistelmä eivät olleet harmaantuneet. Kaavun alta pilkotti hienompi, kalliin näköinen puku, mutta kenkiä ei ollut kiillotettu pitkään aikaan. Mies huomasi kalastajan katsovan hänen ulkoasuaan ja hän laski koreasti päätään.
”Pyydän anteeksi kauhtunutta olemustani. Ulkona vallitsikin kurjempi sää, mitä oletin.”
Kalastaja hymähti ja katsahti takaisin puihin ennen kuin koppasi uunin tasolta piippunsa. ”Täällä ei hyvin usein näy pukumiehiä, niinpä olemuksenne ei minua hetkauta.” Kalastaja nappasi yhden kytevän tuohisen tulipesästä ja iski sen pään jo illalla valmiiksi täyttämäänsä piippuun. Hetken päästä tuvassa tuoksui imelä, vanhanaikainen piippusavu. ”Mitä ilmeisimmin ette ole siis täältäpäin, ja nimenne viittaa Brittien saariin. Todennäköisesti olette irlantilaista sukujuurta, sillä partanne hohkaa hieman punaista.”

Everett kohautti kunnioitettavasti olkiaan ja laski hattunsa sohvalle. ”Oivaa päättelykykyä, kuten teidän suunnaltanne osasikin odottaa.”
Kalastaja imaisi piippua ja katsoi pukumieheen epäilevästi. ”Teidän täytyy olla erehtynyt henkilöstä. Tietääksemme emme tunne toisiamme ennestään.”
”Ah, emme niin”, Everett sanoi, ”ja sinutelkaa toki. Mutta myönnettävä on, että maineenne on kiirinyt pitkälle ja olisi ihme, jos en olisi kuullut teistä aikaisemmin. Tietääkseni ette kuitenkaan polttanut vielä silloin, kun asuitte Britanniassa.”
Kalastaja laski piippuaan alemmas. ”Nyt en ymmärrä. Olen asunut kylässä koko ikäni, en ole edes -”
Everett nosti kättään vaientaakseen kalastajan. ”Hyvä herra, murteessanne on lievää pohjoisnorjalaista aksenttia, mutta kyllä minä alkuperäisbritin tunnistan. Pelaavat ne minunkin hoksottimeni vielä, vaikka ikää on kertynyt enemmän kuin teillä. En joka tapauksessa ole sattumalta ilmestynyt matalaan majaanne vaan minun tehtävänäni oli etsiä teidät käsiinne.”
Kalastaja nousi hitaasti seisomaan välittämättä siitä, että tuli ei ollut vielä kunnolla syttynyt.
”Minä vaadin selityksen. Muussa tapauksessa voitte poistua.”
Everett nyökkäsi hymyillen. ”Totta kai, te olette sen ansainnut, herra Malfoy.”

Hiljaisuus laskeutui mökkiin. Kalastaja puristi piippuaan nyrkissään ja näytti siltä, että olisi kohta voinut lysähtää järkytyksestä lattialle. Everett huomasi tämän ja viittasi kohti keittiönpöydän penkkejä.
”Istukaa toki, herra Malfoy. Näytätte varsin järkyttyneeltä. Tarkoituksenani ei ole saada teitä luhistuman vaan selittää saapumiseni.”
”Minä en -”
”Ette joko ymmärrä tai kiellätte olevanne herra Malfoy”, Everett tokaisi nyt hieman tiukempaan sävyyn ja huokaisi. ”Jos saisin nähdä kätenne, löytäisinkö minä siitä tatuoinnin?”
Kalastajan käsi painautui huomaamattomasti vasten kylkeä ja Everett hymähti. ”Kuten arvelinkin. Juuri siihen liittyen minä olen täällä. Tai, osittain. Mutta istuutukaa nyt, niin voin aloittaa.”

Luciuksen koko keho tuntui olevan jännitystilassa. Siitä oli varmasti lähemmäs yli 20 vuotta, kun hän oli viimeksi kuullut oikeaa nimeään kutsuttavan. Nyt, kun Englanti ei ollut käynyt hänen mielessään lähemmäs viiteen vuoteen, istui Luciuksen sohvalla mies, joka sanoi etsineensä häntä. Eivätkö he olleet vieläkään luovuttaneet?

Everett kaiveli kaapunsa taskuja mutisten jotain ja Lucius veti hitaasti alleen tuolin. Piippu kalahti vasten hampaita ja savu tunkeutui ulos hänen nenästään. Märkä viitta kahisi hiljaisuudessa ja loputa Everett riisui sen yltään puhisten.
”Norjan sää on kyllä hyvin erilainen, mitä Englannin”, hän sanoi ja jatkoi taskujen kaivamista.
Lucius hymähti. ”En sanoisi. Ei täällä yleensä kovin paljoa näy lumimyrskyjä niin kuin ei Englannissakaan. En usko, että säät ovat kovasti muuttuneet sitten minun aikojeni. Tietenkin joillain alueilla valtaisa lumentulo on normaalia, mutta täällä tämä on aika lailla poikkeavaa.”

Everett näytti viimeinkin löytävän etsimänsä ja hypisteli käsissään rypistynyttä kirjekuorta sekä silmälaseja. Lucius imi piippuaan seesteisen näköisenä, mutta hän ei ollut pitkään aikaan ollut näin kärsimätön.
Everett laittoi silmälasit nenälleen ja vilkaisi sitten uuniin. ”Tuli ei ilmeisesti oikein syttynyt. Arvostaisin todella, jos saisin kuivattaa kaapuni ennen kuin lähden.”
Lucius oli liikkumattomana hetken aikaa, mutta nousi sitten huokaisten seisomaan ja kyyristyi uunin eteen. Everett avasi litteältä näyttävän kirjekuoren ja veti esiin aimo nipun papereita; kuoreen oli tehty laajennusloitsu.
”Sinua on etsitty pitkän aikaa”, Everett sanoi. ”Varsinkin silloin, kun katosit Englannista.”

Lucius muisti, kuinka Voldemortin kukistumisen jälkeen levottomuudet olivat vain pahentuneet. Mitä erilaisimpia vainoamisjärjestöjä oli perustettu uusia melkein viikoittain ja jokainen niistä tahtoi joko kukistaa entisiä kuolonsyöjiä tai yrittää esittää uusia (samalla lailla kuin uusnatsejakin ilmaantui), päästä valtaan ja politiikkaan tai niiden perustamiselle ei ollut mitään erikoisempaa syytä. Perustettiin, koska niin muutkin tekivät, ja sinua saatettiin epäillä jostain, jos et kuulunut mihinkään.
Luciuksen nimi tietenkin komeili ensimmäisten joukossa listalla, jossa ilmoitettiin etsintäkuulutetut entiset kuolonsyöjät. Mies oli piilotellut milloin missäkin, aluksi muualla kuin kotonaan ja kun pöly tuntui laskeutuneen, hän oli palannut takaisin vaimonsa luokse. Tiedossa kuitenkin oli, ettei Lucius voinut kovin kauaa asua kotonaan vainojen ollessa yllä. Niinpä he olivat Narcissan kanssa päättäneet kadota hetkeksi aikaa maan pinnalta, Draco kyllä osaisi olla vasta kihlattunsa kanssa. Poikaa ei tuomittu mistään, sillä hän ei ollut ollut kovinkaan näkyvästi kuolonsyöjä; Luciuksen päätä taas vaadittiin vadille.
Sinä yönä, kun Luciuksen ja Narcissan oli pitänyt paeta kaupungista, heidän kartanoonsa oli hyökätty ja pari erotettu toisistaan sekä heidän taikasauvansa katkaistu. Lucius oli joutunut kidutettavaksi eikä hänelle kerrottu Narcissan kohtalosta. Mies joutui kärsimään kaikista eniten fyysisistä kivuista, mutta päänsä hän piti kasassa suunnittelemalla pakoa. Niin erään kerran saapuessaan kidutuskammioon yhden kuuluisamman lahkolaisten jäsenet olivat saaneet tyytyä vain juopuneeseen kadunkulkijaan. Lucius oli paennut, kulkenut tienpenkereitä pitkin minne nenä vain näytti, ja väistellyt yleisimpiä paikkoja. Kuljettuaan useita viikkoja, ellei jopa kuukausia erilaisilla kulkuvälineillä ja kävellen, löysi hän itsensä Å i Lofotenista, Pohjois-Norjan eräästä saaristolaiskylästä. Kukaan paikallisista ei näyttänyt tuntevan häntä ja vähitellen Lucius oli asettautunut aloilleen, unohtanut olemassaolonsa ja ottanut itselleen peitenimen. Norjaa mies oli oppinut vähitellen kuunnellessaan joskus keskustassa käydessään kyläläisten keskusteluja.

Everett näytti huomanneen Luciuksen ajatuksiin painumisen, sillä tämä rykäisi kuin saadakseen ääntään kuuluviin.
”Minun tehtäväni täällä ei ole tuomita teitä tai viedä teitä täältä pois”, Everett sanoi ja vilkuili silmälasiensa yli. ”En ole sen puolen miehiä.”
”Vaikka hienosta puvustasi päätellen voisit olla”, Lucius sanoi ja ruokki juuri roihahtanutta liekkiä. Everett naurahti karhealla, matalalla äänellään.
”Politiikka, pois se minusta”, hän sanoi. ”En ole koskaan ymmärtänyt sitä, tai osannut puhua niin hienosti kuin siihen hurahtaneet. Ei, minä itse asiassa olen etsintätoimistosta. Tarkemmin sanottuna toimin itsenäisesti, joten minua voisi ehkä kutsua yksityisetsiväksi.”
Lucius kohensi tulta ja värähti. ”Ketkä minua etsivät?”
”Pikemminkin kuka”, Everett totesi vilkuillen papereitaan. ”Vaimonne on nimittäin hiljattain kuollut.”

Yksi kalikoista putosi uunin eteen ja Lucius kirosi norjaksi nostaessaan sen nopeasti takaisin. Everett katsoi miestä hetken aikaa suu mutrulla ja palasi takaisin papereidensa pariin.
”En tiedä, olitteko miettinyt häntä moneen vuoteen -”
”Miten olisin voinut?” Lucius puuskahti tuskastuneesti ja nousi seisomaan. ”Tai, totta kai mietin, saapuessani tänne. En ole kuitenkaan suonut ajatustakaan Englannille sitten, en tiedä, viiteen tai kahdeksaan vuoteen! Luulin Narcissan kuolleen!”
”No, hänpä ei ollut”, Everett totesi kuivasti ja hänen ilmeensä muuttui, ”tai siis ennen tätä. Hän kuoli keuhkokuumeeseen, hmm, puoli vuotta sitten.”
”Ja sinä ilmestyt tänne vasta nyt?” Lucius tuhahti ja Everett näytti närkästyvän.
”Teidän etsimiseenne kului vähintäänkin vuoden päivät. Poikanne Draco aavisti äitinsä kunnon huonontuneen ja puoli vuotta ennen hänen kuolemaansa tuli keskustelemaan kanssani. Hän tahtoi, että etsisin teidät käsiini ennen kuin Narcissa vaihtaa paremmille taikomismaille, vaikkei nainen toki ollut taikonut sitten katoamisenne. Joka tapauksessa olitte onnistunut hävittämään kaikki merkit itsestänne, myös sen, missä asuitte vaimonne kanssa. Hän nimittäin muutti kartanosta pois, kun alkoi olla liian vanha huolehtimaan siitä itsekseen. Minun täytyi siis aloittaa aivan tyhjästä.
Puoli vuotta sitten vaimonne valitettavasti menehtyi, mutta Draco tahtoi minun jatkavan etsintöjä niin kauan, kunnes löytäisin teidät tai, mikä todennäköisempää, saisin tiedon kuolemastanne. Täytyy sanoa, että ennen tähän pisteeseen saapumista olen uhrannut hyvin paljon omaa kuntoani, tyhjentänyt ihmisten muistia ja, hmm, lainannut ihmisiltä asioita, joilla mahdollisesti olisi jotain merkitystä etsinnöissä.”
”Kuinka -”, Lucius yritti kysyä, mutta joutui istuutumaan. ”Kuinka sitten oikein löysitte minut?”
”Se vasta mielenkiintoista onkin”, Everett sanoi hymyillen ja otti lasit päästään. ”Joku nimittäin tuntee teidät täällä.”

Epäuskoisuus valtasi Luciuksen; joku täällä pahaisessa kalastajakylässä tunsi hänet?
”Niin, ette ollut ainoa, joka joutui pakenemaan Englannista”, Everett sanoi kuin arvaten miehen kysymyksen ja nojautui vasten selkänojaa. ”Olisikohan mahdollista saada kupposta kahvia? Sormiani viluttaa niin mahdottomasti, ja piristäisihän se hieman.”

Lucius olisi tahtonut kuulla loputkin tarinasta, mutta nousi seisomaan täriseville jaloilleen ja asteli tiskipöydän ääreen. Kahvipapujen rahina kaikui tulen ratinan seurana Luciuksen niitä murskatessa ja ilmoille lehahti tummanmakea tuoksu. Lumisade ei ollut tauonnut, mutta viima tuntui hellittäneen hieman. Vielä perkaamaton kala makasi leikkuulaudalla ja Lucius arveli, että hänen olisi heitettävä se pois.
Veden alkaessa kiehua pannussa Lucius laittoi poroja sekaan sen verran kuin arveli riittävän, ja antoi koko teoksen vielä kiehahtaa kertaalleen. Hän kaatoi muutaman kerran tummaa nektaria kuppiin ja takaisin ennen kuin kaatoi kupposet itselleen ja Everettille.

Yksityisetsivä oli laskenut päänsä vasten selkänojaa ja vaikutti nukahtaneen. Lucius punnitsi kuppeja käsissään jonkin aikaa ennen kuin rykäisi. Everett avasi silmänsä ja tajuttuaan nukahtaneensa nousi niiskaisten parempaan asentoon.
”Taisin torkahtaa”, hän mutisi ja otti vastaan Luciuksen ojentaman kupin haistellen siitä lähtevää aromia. ”Aah, kuinka ihanaa! En olekaan pitkään aikaan saanut tuoreista pavuista vasta tehtyä kahvia.”

Lucius perääntyi takaisin penkilleen ja siemaisi kupistaan. Kahvinporoja oli tullut hänen makuunsa ehkä liikaa, mutta Everett näytti nauttivan saamastaan lämmikkeestä. Tämä pyöritti kahvia suussaan ja hyrisi itsekseen kofeiinin virratessa suoniin. Tuli rätisi uunissa ja peitti enää vain vaimean kattopeltien huminan alleen.

”Mm, niin”, Everett sanoi nostaen sormeaan ja laskien kuppinsa lattialle. Paperien kahina tuntui kovana Luciuksen korvissa. ”Kuten totesin ja varmasti jo tiesittekin, ette ollut ainoa, joka joutui pakenemaan kotimaastaan, ja vielä onnistui siinä. Myös eräs toinenkin pakenija lähti tälle suunnalle ja asettui aloilleen.”
”Ja hän paljasti olinpaikkani”, Lucius sanoi.
”Ei aivan niinkään”, Everett sanoi ja hörppäsi kahvistaan ennen kuin jatkoi. ”Ette nimittäin ole ainoa, jota etsin tällä hetkellä. Tämä henkilö oli ensisijainen etsimiskohteeni, on ollut jo siitä lähtien, kun katosi. Olin viimeinkin saanut hänet jäljitettyä tänne ja seisoin jo hänen mökkinsä ulkoverannalla valmiina koputtamaan oveen, kun naapuri tuli juttelemaan minulle. Vanhempi herrasmies, eikä puhunut kuin norjaa vahvasti murtaen, mutta näyttäessään lehden kuolinilmoitukset ymmärsin, mistä asia kiikasti. Olin saapunut liian myöhään, valitettavasti, ja pelkäsin samaa kohtaloa teidänkin kohdallanne.”

Lucius murahti ja nosti piipun suuhunsa ennen kuin tajusi sen jo sammuneen. Mies nousi naamaansa mutristaen seisomaan ja täytti piippua samalla, kun Everett selaili papereitaan.
”Niin”, Everett jatkoi kohta. ”Kuinka siis löysin teidät. Otin hieman omaa vapautta tonkia menettämäni etsityn kotia ja löysin sieltä usean vuoden päiväkirjat. Kaikki oli kirjoitettu englanniksi, joten minulla ei ollut ongelmia niiden ymmärtämisessä. Suorastaan uppouduin asukkaan tarinoihin, kirjoitukset olivat nimittäin lentävää sorttia.”
Lucius imaisi piippuaan sen merkiksi, että tahtoisi Everettin pääsevän jo itse asiaan.
”Kirjoja lukiessani tulin huomanneeksi, kuinka asukki oli kirjoittanut paljon huomiota eräästä kylän syrjemmässä elävästä kalastajasta. Hän ei koskaan maininnut nimeä, mutta selitti, kuinka harvoin tämä kävi keskustassa eikä oikein puhunut mitään. Hyvästä norjasta huolimatta hänkin oli huomannut, kuinka alkuperäiskielenne täytyy olla englanti ja – Niin. Hän oli nähnyt tatuointinne.”

Lucius kavahti; minkä virheen hän olikaan tehnyt! Hän oli saanut peitettyä tatuointiaan pitkillä hihoilla ja liinoilla, mutta mitä ilmeisimmin jossain vaiheessa käsi oli lipsahtanut liian näkyville.
Everett kohautti olkiaan raplaten taas papereitaan. ”Niin, voinette arvata, että Dracon antamien tuntomerkkien ja kirjojen kuvauksien perusteella osasin laskea tuloksen yhteen.” Everett nosti lasit silmiltään ja vilkaisi Luciukseen. ”Todennäköisesti en olisi edes kiinnittänyt huomiota moiseen, jos ette olisi ollut etsimieni listojen kärkikastia.”

Lucius tuprutteli piippusavua ilmoille ja pyöritteli kahvia kupissaan. ”Mitä nyt sitten tapahtuu”
Everett noudatti Luciuksen esimerkkiä ja kaivoi taskustaan tupakan. ”Jos sallitte.” Lucius heilautti piippuaan miehen suuntaan hyväksyvästi ja tämä sytytti savukkeensa. ”Se riippuu ihan teistä, herra Malfoy. Voin ilmoittaa poikanne perheelle, että teidän on löydetty ja voitte palata takaisin Englantiin. Monet järjestöistä on lakkautettu, eikä vanhoja kuolonsyöjiä enää vainota. Tai sitten voitte jäädä tänne ja minä palaan Englantiin kertomaan pojallenne sen, ettei teitä vieläkään ole löytynyt. Tieto kuolemastanne varmasti tavoittaa minut, kun on sen aika, jolloin voin ilmoittaa asian hänelle, mutta ennen sitä hävittäisin kaikki todisteet teidän täällä asumisistanne.” Everett kulautti loput kahvit kurkkuunsa ja napautti kuppiin tuhkaa tupakan päästä. ”Minusta se on tietenkin valitettavaa, jos päädytte viimeiseen vaihtoehtoon, mutta minä en ole mikään sanomaan, kuinka tulisi tehdä. Toimin käskyjen mukaisesti.”

Lucius nousi seisomaan mietteliäästi ja pysähtyi uunin ääreen. Hänestä tuntui kummalliselta, että nyt, niinkin monien vuosien jälkeen, joku vielä kaipasi häntä. Totta kai Draco varmasti oli ollut kauhuissaan vanhempiensa kaappauksesta ja isänsä katoamisesta, mutta ei Lucius ollut uskonut lähemmäs 20 vuoden jälkeen pojan muistavan häntä. Todennäköisesti tämänkin lapset – jos hänellä sellaisia oli – olivat jo aikuisia ja perustamassa perhettä. Draco itsekin olisi jo lähemmäs hänen ikäisensä, kun mies oli kadonnut. Miksi siis enää murehtia menneitä?

Lucius pureskeli piipun päätä ja katseli kiiltävin silmin tuleen. ”Ilmoittakaa -”, hän aloitti ja joutui vetämään syvään henkeä. ”Ilmoittakaa Dracolle ja hänen perheelleen, jos pojalla on sellaista, että olin kuollut jo kymmenen vuotta sitten ja löysitte hautakivenikin. Niin minun löytämistäni ei enää tarvitse murehtia niin kauan, kunnes kuolemastani tulisi oikea ilmoitus.”

Everett pakkasi nopeasti paperinsa kasaan ja oli pukenut jo ennen kuin Lucius oli ehtinyt kääntyäkään tähän päin.
”Minusta oli hauska tavata teidät, herra Malfoy”, Everett sanoi ja kätteli miestä. Lucius puristi miehen kättä tuttavallisesti ja seurasi tätä ovelle saakka.
”Hmm, kiitos, että… no, kiitos”, Lucius sanoi tietämättä, mistä oikein edes kiittää. Everett hymyili virnistäen ja laittoi kuistilla hatun päähänsä.
”Palaan nyt Englantiin ilmoittamaan uutiset kuolemastanne”, hän sanoi vilkuillen ympärilleen. Lumisade oli jo heltynyt ja enää taivaalta tippui yksittäisiä hiutaleita. ”Toivotan teille onnea kalastukseen.”
Lucius nyökkäsi, mutta tarrasi Everettin olkapäähän ennen kuin tämä ehti astua kuistilta.
”Jos saanen kysyä, niin… kuka tämä minut tuntenut henkilö oikein oli?”
Everett huokaisi syvään ja tuhahti. ”No, ei kai sillä enää ole väliä. Teille varmasti nimi Rodolphus Lestrange sanoo jotain?” Lucius nyökkäsi varovaisesti. ”Mies pääsi pakenemaan Azkabanista, jonka jälkeen hänestä ei kuultu pihaustakaan. Melkoinen sattuma, eikö.”

Everett nyökkäsi hyvästiksi ja Lucius katsoi miehen perään, kun tämän siluetti näkyi pitkän aikaa ennen katoamistaan mäkien taa.

Luciuksen olo oli kummallinen. Alkujaan hän oli pelännyt paljastumistaan ja värjötellyt mökissään nälkiintyneenä ja kylmästä kankeana. Vasta vähitellen mies oli tajunnut, ettei häntä enää ollut mahdollisuus löytää ja niin oli normaali elämä Åssa alkanut. Tietenkään se ei ollut lähelläkään entistä, mutta ainakin Lucius tuli toimeen ja oppi kylän tavoille. Jälkikauhistuneisuus oli kuitenkin riepotellut kehoa, kun Everett oli sanonut jonkun tunteneen hänet kylässä, muttei koskaan paljastaneen Luciuksen nimeä edes kirjoissaan. Miksei hän itse ollut tajunnut Rodolphuksen olevan lähellään?
Todennäköisesti Lestrange ei ollut kirjoittanut hänen nimeään mihinkään, ettei paljastuisi itsekään. Niin Luciuskin olisi tehnyt, jos olisi tiennyt tämän olevan samassa kylässä. Vielä kummallisemmalta hänestä tuntui, että Draco oli lähettänyt jonkun etsimään häntä. Miksi tämä oli enää halunnut tavata isäänsä? Mitä hän itse olisi pojalleen sanonut, jos olisi kohdannut tämän niin monien vuosien jälkeen?

Lucius mietti päätöstään ja tuli siihen tulokseen, että niin oli kaikkien kannalta parempi. Hän todennäköisesti unohtaisi Gil Everettin vierailun luonaan, samoin sen, että hänellä yleensä oli edes ollut perhe. Hän oli hyväksynyt pienen norjalaiskaupungin kodikseen ja oli päättänyt myös viettää elämänsä loppuajan siellä kalastellen.

Lucius kopautti piipussaan olevat tuhkat maahan ja vetäytyi sisälle; hänellä oli vielä toinen kala perattavana.
« Viimeksi muokattu: 22.03.2015 07:43:14 kirjoittanut Beyond »


"Sie oot vähän niinku vähä-älynen pikkusisko, jota miulla ei oo koskaan ollu."
Naakkapuiston istuva päällikkö Märkäpuuma
Lucius/Narcissa | 67/100

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 971
Vs: Å i Lofoten, koti kultainen, K-7
« Vastaus #1 : 17.01.2011 18:46:49 »
Kommenttikampanjasta hei!

Ihan alussa, kun kerroit “vanhan miehen” nimen, joka ei ollut hänen oikea nimensä, mietin että olisikohan hän Lucius. Sitten luin vähän eteenpäin ja totesin, että ei onneksi ollut. Mies on joku suloinen vanha jästiherra, hiukan erakoitunut mutta oikein avulias kun sille tulee tarvetta. Ja sitten sille tuli - ja olin ihan varma, että tulija on Lucius. Mutta ei, se olikin joku outo mies. Siinä vaiheessa olin ihan mitähäh, minne päähenkilö on kadonnut. Kunnes kävi ilmi, että vanha mies olikin Lucius - ja vaikka olin ollut aluksi huojentunut siitä, ettei tämä muka ollut, nyt olin ihan vau.

Koko ficin ajan oli ihana hidas, rauhallinen norjalaiskylämäinen tempo. Kun englannin tapahtumia selvitettiin, ne olivat kuin värielokuvassa mustavalkoisia hälinäkohtauksia menneestä - nykyaika oli ihan jotain muuta. Ja vaikka tämä ei periaatteessa ollut mitenkään hirmuisen surullinen tai angstinen - ei edes silloin, kun Lucius kuuli vaimonsa kuolleen - tässä oli koko ajan läsnä tiettyä melankoliaa, joka oli aivan ihanaa luettavaa.

Evertt oli jostain syystä sellainen hahmo, josta oli pakko pitää, vaikka hän ei ollut mikään äärimmäisen mukava. Hän vain teki työtään, eikä Luciuksen kohtalo ollut hänelle mitenkään erikoinen. Hän oli joka asiassa hyvin ammattitaitoinen, ja hänen ja Luciuksen keskustelu oli todella asiallista ja kypsää luettavaa ilman turhia tunnelatauksia.

Mutta oi Lucius, miksi teit niin julmasti poikaasi kohtaan! Siinä tuli kyllä itselle kauhean surullinen olo. Miten Lucius pystyy elämään niin - periaatteessa se saatta olla Dracolle helpompaa, mutta Draco raukka on etsinyt isäänsä, ja sitten Lucius on vain noin… itseään ajattelematon ja liiaksi outoon elämäänsä tottunut ja menee sanomaan noin. Ja kaikista hulluinta oli se, miten hän ajatteli vain voivansa unohtaa. Mutta toisaalta juuri ne seikat tekivät tästä ficistä erityisen ja aivan upean. Tämä oli tosiaan loppuun asti mietitty kokonaisuus, ja riipaisevan surullinen ainakin minun mielestäni. Kuinka voi noin vain jättää elämänsä ja haluta unohtaa. Kiitos suuresti tästä ficistä!
Never regret something that once made you smile.