Title : Mustesydän
Author : Odoshi
Disclaimer : J.K. Rowling omistaa upeat potterit, universumin ja hahmot, joten kunnia niistä hänelle. Minä vain leikittelen hahmoilla ja mahdollisuuksilla saamatta siitä rahallista korvausta, vaikka kivaahan se olisi saada palkkaa.
Genre : angst, romance
Paring : Daphne/Pansy yksipuolisesti, Daphne/Theodore
Raiting : K-11
Warnings : itsemurha, syömishäiriö
Summary : Heijastuva kuva näkyi selkeästi, mustesydän: hänen rakkautensa symboli. Ja kun katsoi oikein tarkkaan saattoi erottaa ruusun varteen painetun nimen, Daphne. Hän hymyili surullista hymyä tatuoinnilleen, siihen piilotetulle salaisuudelle.A/N : Tätä olen pyöritellyt jo jonkun aikaa mielessäni, kirjoittavani anoreksiasta kärsivästä Pansysta, sitten keskustellessamme Ruskapojan kanssa tatuoinneista sain mieleeni idean Pansysta jolla on tatuointi, se yhdistettynä femmeen ja angstiin syntyi tämmöinen haikea teksinpätkä, josta jollain tapaa itsekin pidän, toisaalta epäröin julkaista. En oikein tiedä mitä tämän kanssa tulisi ajatella, mutta ideasta tuli hieman erilaisempi ja paljon pidempi, mitä alunalkaen suunnittelin. Kokonaisuudessaan tätä oli ihan kiva kirjoittaa ja koko fikki periaatteessa pohjautuu fikin nimeen, joka nyt toivottavasti sopii tähän edes jotenkin. Kommentteja kaivataan, kuten aina, joten rustaathan puumerkkisi jos käyt lukemassa. :> Ja tosiaan ideahan pohjautuu myös monella tapaa tuohon maukkaaseen klisee soppaan, joka periaatteessa kuorrutti alkuperäista ideaani, ei tästä toivottavasti mikään tavallinen klisee syntynyt vaan no ainakin toivon, että tämä nyt rikkoi ne perinteisen kliseen rajat, vaikka se klisee siellä kyllä onkin. ^^
Challanges : Maukasta klisee keittoa vol II (aiheen paljastan A/N2), femme10: Pansy/Daphne
Mustesydän
Tyttö makasi hiljaa sängyllä, valkoisten seinien ympäröimänä. Sairaala, niitä hän oli vihannut koko ikänsä, kuten myös jästejä eikä jästisairaala tuntunut ollenkaan paikalta, jossa hän haluaisi viettää viimeiset hetkensä tässä maailmassa. Elävänä.
Musta polkkatukka oli valahtanut valkoiselle tyynylle, sekaisena ja kampaamattomana. Hän tuijotteli siroissa sormissaan olevalla peilillä omaa kehoaan. Kuinka riutunut se keho olikin, kasvot olivat muuttuneet harmaiksi, pienikin väri oli poissa. Sairaalapaidan alta saattoi erottaa hyvin riutuneen, laihan kehon, josta kylkiluut paistoivat sairaalloisesti. Anoreksia, siitä tyttö oli kärsinyt jo vuosia. Huonon itseluottamuksen tuomasta sairaudesta, pakollisesta mielihalustaan laihtua kauniiksi, hyvin hyvin kauniiksi.
Nyt peilistä ei katsonut kaunis tyttö, vain sellaisen irvikuva. Kuihtunut ja heikko hän oli, ei kaunis. Ohuet sormet pitelivät peiliä, antoivat katseen kierrellä sen heijastuksissa. Se kaikki kuvotti häntä, mutta sai hänet pysäyttämään katseensa heijastukseen sydämestä. Musteella piirretty, kauniilla koukeroilla taiteiltu sydän ja ruusu - tatuoituna solisluun alapuolelle.
”Oletko sinä nyt aivan varma tästä, Pansy?” kuului tytön epäilevä kysymys kaksikon seisoessa tatuointiliikkeen ovella Lontoon keskustassa.
”Olen, Daphne! Jästit saattavat olla typeriä, mutta tatuoinnit ovat niin kauniita!”
”Miksei sitten taikuudella? Jästien keinot ovat… epäilyttäviä”, toinen tytöistä kysyi irvistäen mielikuvalle siitä, kuinka joku vieras piikittäisi hänen parhaimman ystävänsä ihoa neulalla.
”Haluan tuntea, kun se tehdään. Sillä on minulle tärkeä merkitys”, Pansyksi kutsuttu tyttö vastasi, siirtäen kädellä hiuskiehkuran otsaltaan korvan taakse.
”Millainen merkitys?” Daphne vaikutti edelleen epäilevältä, mutta ei keksinyt keinoa ystävänsä hillitsemiseksi. Pansyn kasvoille nousi leveä hymy ennen kuin tämä vastasi.
”Se kertoo kuinka paljon rakastan sinua”, tyttö naurahti loppuun saaden toisen punastumaan hieman. He olivat olleet parhaita ystäviä aina, eikä Daphne enää tiennyt mitä tuohon vitsillä sanottuun lauseeseen pitäisi vastata. ”Kai sinun on sitten otettava se”, hän sai sanottua toisen aukaistessa jo innoissaan tatuointiliikkeen raskasta ovea.Ovi narahti auki ja Pansy laski hetkeksi katseensa peilistä, laittaen sen kevyesti vierelleen vasten puhtaan valkoista lakanaa. Huoneeseen astui hänen hoitajansa sekä hänen mukanaan tuoma tyttö, Pansyn ikäinen. Harmaat silmät katsoivat tyttöä, hän antoi hymyn nousta huulilleen.
”Pansy-kulta, sait vieraan”, vanhempi hoitaja totesi, hymyillen rauhallista hymyään. Vaikka hoitaja oli jästi Pansy oli silti omalla tavallaan oppinut pitämään naisesta. Vanha nainen oli ollut aina häntä kohtaan ymmärtävä ja huolehtiva, eikä sellaista kohtelua saanut kovinkaan usein. Hän oli tottunut kunnioitukseen ja arvostukseen, muttei ollut kovinkaan monesti saanut osakseen lämpöä ja huolenpitoa, jollaista hänen hoitajastaan huokui.
Vieras oli kuitenkin Pansylle paljon tärkeämpi kuin hänen hoitajansa, tärkeämpi kuin kukaan muu. Nähdessään Daphnen katsovan itseään oven raosta, hän saattoi tuntea lämmön virtaavan kehoonsa ja olonsa tuntuvan kevyemmältä kuin pitkiin aikoihin.
”Hei”, Daphne sanoi hieman vaivaantuneena ja Pansy vastasi iloisesti, hieman haikeasti tervehdykseen. Hoitaja viittilöi Daphnea astumaan sisälle huoneeseen ja lähti itse muutamien sanojen saattelemana takaisin sairaalan käytävälle, jättäen tytöt hetkeksi kahden.
”Sait kirjeeni? Anteeksi, kun jouduin lähettämään sen jästipostilla, mutta sairaalassa”, Pansyn aloitti puheensa, Daphnen keskettäessä tämän. Ilmeettömät kasvot muuttuivat pieneen hymyyn tytön pyöräyttäessä silmiään: ”ei se minua haittaa. Theodore tosin ei ollut ymmärtää, miksi minä sain jästipostia”. Pansy värähti kuullessaan heidän entisen koulutoverinsa nimen, muistaen sitten, kuinka nuo kaksi olivat päätyneet yhteen.
”Theodoresta ei siis ole tullut yhtään avarakatseisempi kuin ennenkään? Kuinka teillä nykyisin sujuu?” Pansy kysyi pitäen polttelevan tunteen sisällään. Daphne vaikutti edelleen hieman tilanteeseen sopeutumattomalta, hän ei voinut ymmärtää Pansyn liian normaalia keskustelun aloitusta sairaalassa. Pansy oli pyytänyt häntä käymään, kertonut asiansa olevan tärkeä, mutta vanhan ystävän puheet vaikuttivat pieniltä tutuilta keskustelun pätkiltä ilman minkäänlaista todellista merkitystä.
”Meillä menee ihan hyvin, mutta kuinka sinä jakselet?” Daphne kysyi, katsoen tytön hentoa, niin särkyvän näköistä kehoa istuessaan vieraalle varattuun puutuoliin sängyn vierellä. Sairaalaan joutuneen polkkatukan tarina oli kiirinyt velhomaailmaan asti, herättäen kummastusta ja uteluita siitä, miksi tyttö oli jästisairaalassa, mutta Daphne ei ollut välittänyt niistä. Hän uskoi tämän olevan Pansylle paras mahdollinen paikka paranemiseensa, sillä velhoyhteisössä ja Pyhässä Mungossa harvoin hoidettiin syömishäiriöisiä, toisinkuin jästimaailmassa.
”Ihan hyvin”, lyhyellä vastauksellaan nuori nainen kertoi toiselle, ettei haluaisi keskustella aiheesta enempää. Todellisuudessa heistä kumpikin tiesi Pansyn tilan olevan koko ajan vain huonompaan päin, tytön kärsiessä edelleen masennuksesta ja kehonsa huonosta kunnosta.
”Oletko varma?” Daphne kysyi epäröiden, ei tiennyt kuinka tilanteeseen tulisi suhtautua. Heidän välilleen laski painostava hiljaisuus. Auringonsäteet loivat pientä punaista väriä huoneeseen, sävyttäen makaavan tytön harmaita kasvonpiirteitä.
Painostavan ilmapiirin rikkoi tyttöjen yhteen liittyvät sormet, jotka puristuivat pitelemään toisistaan kiinni tiukasti. Pansy oli tarttunut toisen sängyllä levänneeseen käteen, pidellen siitä nyt kiinni omistavasti. Daphne vaikutti hieman hämmästyneeltä, mutta hymyili ystävälleen ymmärtävästi. Heidän ei tarvinnut vaihtaa sanoja, he ymmärsivät toisiaan näinkin.
Pansyn pahanolon tunne helpottui toisen ollessa siinä, heidän sanaton keskustunsa kertoi välittämisestä ja arvostuksesta sekä salatusta rakkaudesta, jota kumpikaan ei sanonut ääneen.
”Pitele minua kiinni kädestä, jooko?” Pansy kuiskasi, hampaiden kiristyessä yhteen neulan upotessa hänen ihoonsa, musteen valuessa hänen ihonsa alle. Daphne ei vastannut, tarttui vain tytön hieman täriseviin sormiin, puristi ne vasten omiaan.
”Sattuuko?” Daphne kysyi ystävältään, jonka silmiin pikkuhiljaa muodostui kimmeltäviä pisaroita. ”Ei koske, pistelee vain.”
Pansy antoi kasvoilleen nousta hymyn, ei häneen sattunut enää, kun Daphne oli hänen rinnallaan. Sydän olisi vain Daphnelle, ei yhdellekään toiselle.Kello tikitti tyttöjen puheen taustalla Pansyn mielestä aivan liian nopeaan eteenpäin. He olivat keskustelleet viimeisen puolen tunnin aikana kaikesta mahdollisesta; heidän kouluvuosistaan ja sen jälkeisestä elämästä, kuulumisista ja nykyisistä hetkistä kiertäen kuitenkin Pansyn tämän hetkisen tilanteen sairaalassa. Vierailuaika päättyisi pian, eikä Pansy pystynyt sulkemaan pois sitä pientä ajatusta, asiaa, jonka hän niin kovasti olisi halunnut sanoa. Tyttö ei vain kyennyt siihen, ei vain pystynyt sanomaan ääneen sanoja, jotka vuosia olivat häirinneet hänen mieltään.
”Tuletko käymään, kunhan pääset pois sairaalasta?” Daphne kysyi, hymyili ja antoi katseensa karata laitteisiin toisen ympärillä toivoen, että ne voisivat olla poissa heidän väliltään.
”Oletko sinä jo lähdössä?” Pansy kysyi välttäen kysymykseen vastaamisen, hänen arvokkuudelleen se ei saattanut olla sopivaa, mutta toisaalta hän ei halunnut vastatakaan. Daphne kyllä ymmärtäisi häntä, hänen ei tarvinnut esittää muuta kuin oli, ei sitä arvokasta ja kylmää tyttöä, jota oli joutunut vuosikausia esittämään koulussa.
”On minun lähdettävä, Theodore tulee hakemaan minut aivan pian, eikä hän halua odottaa”, Daphne vastasi hieman pettyneenä. Molemmat tiesivät kuinka kärsimätön tuo hiljainen poika saattoi olla, eikä Pansy väittänyt vastaan.
Tatutointi oli valmis, Pansy katseli sitä onnellisena peilistä. Daphne seisoi hänen vierellään, katsellen tatuointia ja sen punoittavia reunoja uteliaana. Se oli kaunis, mustesydän, jota koristi ruusu. Sydämen vierellä olevan ruusun varressa saattoi huomata muutamia epäselviä kirjaimia, joihin vaaleaverikkö käänsi nyt ensimmäistä kertaa katseensa.
”Mitä tuossa lukee?” tyttö kysyi, hipaisten sormella varovasti punoittavaa ihoa.
”Ei mitään, kuvittelet vain”, Pansy vastasi, antaen hymyn jälleen nousta huulilleen. Vuosia toisen jo tunteneena Daphne tiesi tämän valehdelleen, siinä varmasti luki jotain. Pansy vain hymyili, naurahti pienesti ja suikkasi pienen suudelman tytön poskelle kuiskaten hiljaa: ”sinun nimesi”.
Daphne jäi hämmästyneenä tuijottamaan Pansya, naurahtaen sitten hänkin. Hän ei vieläkään ymmärtänyt vitsailiko tyttö todella, vai tarkoittiko tyttö todella mitä sanoi.Daphne otti ulkotakkinsa naulasta, haroi vaaleita pitkiä hiuksiaan muutaman kerran laittaen ne sitten siististi pompulalle. Pansy tarkkaili tytön lähtöä, surullinen ilme kasvoillaan. Daphnen oli lähdettävä, sille ei voinut mitään.
”No, nähdään taas. Minun on nyt lähdettävä, Theo odottaa minua varmasti jo”, Daphne huikkasi oven raosta vilkaisten vielä parasta ystäväänsä. Pansy vilkaisi kateellisena ovenraosta käytävään, nähden siellä nuoren miehen odottamasta Daphnea. Theodore ja hän eivät koskaan olleet mitään erityisen hyviä ystäviä, mutta tulleet kuitenkin toimeen oikein hyvin, eikä Pansy voinut olla ihmettelemättä, miksei poika tullut tervehtimään. Ehkä se johtui siitä, ettei nuori Nott vieläkään pitänyt jästeistä, vaikka pahin jästiviha olikin laantunut myös puhdasveristen joukossa Pimeän Lordin kukistuttua.
Pansy vilkutti tytön perään viimeisen kerran ja painoi päänsä vasten tyynyä, hiukset edelleen sekaisina. Ovi paukahti kiinni ja sen läpi saattoi erottaa Daphnen iloisen tervehdyksen miesystävälleen. Se sai Pansyn huokaisemaan yksinäisenä, tuntien olonsa unohdetuksi.
Kädet kietoutuivat polkkatukan ympärille halaamaan häntä hellästi. Pansy vastasi halaukseen, antoi omien käsiensä eksyä toisen pitkille hiuksille ja laskea sitten selkää pitkin alas. Daphne oli niin kaunis ja laiha, juuri sellainen kuin hän olisi itse halunnut olla. Tyttö oli kuin unelma, kaunis ja hento, sellainen, jota Pansy tulisi aina rakastamaan. Kovan kuoren alta saattoi löytää tytön, joka oli iloinen ja lämmin, juuri sellainen jota Pansy rakasti.
”Minun on nyt mentävä”, Daphne totesi, vetäessään itsensä irti halauksesta, jonka Pansy olisi toivonut jatkuvan ikuisuuden. Hän olisi vain halunnut jäädä siihen, hänen syleilyynsä.
”Nähdään taas”, Pansy vastasi ystävälleen, jääden katsomaan tytön loittenevaa selkää, joka nousi junaan. Ikkunan läpi Pansy saattoi erottaa toisen kasvot ja vaatimattomasti vilkuttavan käden ilman ylimääräistä hosumista. Polkkatukkainen vilkutti takaisin arvokkaana ja jäi katsomaan, kuinka juna kiisi pitkin raiteita kaukaisuuteen.Pansyn kädet puristuivat jälleen vierellään makaavan peilin ympärille, nostaen sen yläpuolelleen. Heijastuva kuva näkyi selkeästi, mustesydän: hänen rakkautensa symboli. Ja kun katsoi oikein tarkkaan saattoi erottaa ruusun varteen painetun nimen, Daphne. Hän hymyili surullista hymyä tatuoinnilleen, siihen piilotetulle salaisuudelle.
Toinen käsi hapuili kädessä kiinni olevaan letkuun. Letku piti hänet hengissä, antoi riutuneelle ruumiille ravintoa. Mutta henkisesti kuollut ei voisi koskaan palata takaisin eläväksi, ei enää. Yhdellä nykäisyllä hän repäisi letkun irti tietäen, että hän ei saisi sitä enää paikoilleen.
Piilossa pidetty sauva, nyt käteen puristettuna osoitti laitteisiin, sulkivat hälytyksen. Liikkui kevyesti kohti ovea, lukiten sen taioin. Nyt hän oli yksin, täysin yksin.
Harmaille poskille valui kyynel, huulet raottuivat kuiskaamaan sanat, joita hän ei vieläkään ollut uskaltanut sanoa ääneen ystävälleen, rakkaimmalleen.
”Daphne, olen aina rakastanut sinua.”
Pansy sulki silmänsä viimeisen kerran. Sauva kolahti vasten lattiaa, kädet jäivät rentoina makaamaan kehon molemmille puolille. Muistot virtasivat suljetuille verkkokalvoille, näkyivät selkeästi.
”Saanko suudella sinua?”
”Miksi kysyt tuollaist? Me olemme molemmat tyttöjä!”
”Voisi olla jännää kokeilla.”
”Sinulla on omituisia ideoita, kun olet juonut vähänkään tuliviskiä.”
Mustatukkainen kumartui lähemmäs sohvalla makaavaa blondia, painoi huulensa vasten toisen huulia, maistoi niistä sitruunan. Suudelma oli lyhyt, epäröivä, mutta silti niin paljon tunteita välittävä. Daphne näytti hieman yllättyneeltä, vastasi silti suudelmaan.
”Voisin tehdä tuon uudestaan.”
”Pansy olet sekaisin! Mutta silti parasystäväni”, Daphne parkaisi, hymyillen silti Pansyn virnistykselle.Tytöt kietoutuivat vasten toisiaan Luihuisten oleskeluhuoneen mustalle nahkasohvalle, sormien leikitellessä vaaleilla hiuksilla.
Tunnit kuluivat, aurinko laski pilviverhon taakse, värjäten taivaan punertavaksi. Kyyneleet valuivat poskille, yksi kerrallaan.
Kimaltelevien kyynelten virta loppui, pätkittynyt hengitys pysähtyi. Viimeinen uni, viimeiset henkäykset ja kuolema tuli hakemaan yksinäisen.
A/N2 : Ja kliseehän soppaan oli
49. kuolinsanat: " X, olen aina rakastanut sinua", toivottavasti tästä nyt ei tullut ihan tavallista kliseemössöä vaan kunnon soppaa. Kertokaa te lukijat.<3