Alaotsikko: Heroes, Nathan/Peter.
Fandom: Heroes
-jjb lisäsi fandomin otsikkoonRaiting: Sallittu
Pairing: Nathan/Peter
Disclaimer: En omista hahmoja, kunhan vain leikin niillä.
A/N: Jaa mistä huomaa että joku on taas mennyt katsomaan Heroesin ensimmäistä kautta? (loput onkin vielä katsomatta.. mutta se ongelma on pian korjattu).. taas tällaista kliseistä ja tylsää shaibaa jota kukaan ei vaivaudu kommentoimaan mutta.. olkoon. (:
Osallistuu Multifandom-haasteeseen.
- - -
HOLD ME TIGHT
"Odota!" miehen huuto halkaisi ilman; ääni oli tuskastunut ja epätoivoinen, tietyllä tavalla kireä, aivan kuin puhuja olisi joutunut taistelemaan saadakseen äänen kumpuamaan kurkustaan. Aivan kuin seuraavat sanat olisivat olleet erityisen vaikeita lausua. "En tarkoittanut sitä!"
Peter ei kuitenkaan kuunnellut poispäin harppoessaan. Takin helma hulmahteli kevyessä iltatuulessa miehen perässä. "Odota, Peter!"
Viimein mies pysähtyi, pudisti päätään ja huokaisi. Hän ei kuitenkaan kääntynyt vielä ympäri – hän ei halunnut kohdata Nathanin katsetta. Hän ei halunnut lukea sitä kaikkea uudelleen tuon silmistä. Hän tiesi paremmin. Hän tiesi, että toinen oli tarkoittanut joka sanaa. Ehkä Nathan ei itse uskonut siihen, mutta Peter tiesi sen. Hän tiesi montakin asiaa; ja loppupeleissä hän tunsi Nathanin paremmin kuin tuo itsekään ehkä uskoi.
Pian Peter kuuli askelet takaansa, vanhemman veljen kulkiessa lähemmäs. Sade ropisi hiljalleen maahan. Vasta nyt Peter kohotti katseensa ylös. Hän ei ollut huomannut lainkaan, miten tummat pilvet olivat täyttäneet taivaankannen. Kaikki, minkä hän oli vielä hetki sitten nähnyt, olivat olleet hänen veljensä tummat silmät.
"Peter.. olen pahoillani", Nathan kuiskasi hänen takaansa koettaen samalla laskea kätensä Peterin olalle, mutta nuorempi hätkähti, väistäen hänen kosketustaan. "Se mitä pyydät, on mahdotonta. Tarkoitan.. tarkoitan, että haluaisin kyllä. Mutta en voi."
"Niin sinä aina sanot." Peter sylkäisi sanat suustaan. Sade piiskasi kylmiä katuja, laskeutui pitkinä ja piiskamaisina rihmoina alas, antoi heidän tuntea sen täyden vimman. "Haluat aina kaiken, mutta et ole koskaan valmis tekemään uhrauksia.. enkö minä merkitse mitään sinulle?"
Hän kuuli Nathanin huokaisevan, ja pian tunsi tuon kietovan kätensä hänen ympärilleen. Peter ei estänyt häntä. "Tule tänne."
Vanhempi mies talutti hänet läheisen katoksen alle. Oikeastaan se oli vain rapistuneen kerrostalon alin parveke, mutta se kävi katoksesta. Täälläpäin ei ollut sen hienompaa tarjolla. Veljekset olivat tarkoituksella syrjäisellä kadulla, kaukana keskustan vilinästä ja uteliaista silmäpareista.
"Sinun täytyy ymmärtää yksi asia.." Nathan aloitti, laski kätensä veljensä poskelle. Tämän yhä vältellessä hänen katsettaan, Nathan antoi kätensä liukua tuon leualle ja kohotti sitä hellästi. Viimein toisen lämpimänruskeat silmät kohtasivat veljensä piinkovat, tummat sielunpeilit. Se ei ollut kuitenkaan totta, Peter huomasi ajattelevansa. Hänen veljensä vaikutti ehkä pintapuolisesti kylmältä ja varmalta, mutta hän oli jo nähnyt pintaa syvemmälle.
"Minulla on maineeni, urani ja.. koko elämäni. Myös perheeni.. Ei, kuuntele.." Nathan ei antanut Peterin kääntyä pois, vaikka hän sitä yrittikin. "Sinä olet osa perhettäni. Minä rakastan sinua."
Hetken aikaa oli hiljaista, kunnes Peter painautui toista miestä vasten, sulki silmänsä ja kietoi kätensä varovasti Nathanin ympärille. "Minäkin rakastan sinua."
Nathan silitti toisen kosteita, tummanruskeita hiuksia, ja painoi huulensa tuon otsalle. Peter ei irroittanut otettaan; hän vain painautui tiukemmin isoveljeään vasten, ja äskeinen viha ja suru vain valui hänestä pois. Ikäänkuin sateen mukana. Hän ymmärsi, mutta ei halunnut ymmärtää. Hän tiesi, ettei Nathanin kaltainen mies voinut jättää kaikkea vain veljensä takia.. mutta joskus hän erehtyi haaveilemaan. Ja joskus hän unohti, ettei Nathanilla ollut tapana haaveilla kuten hän. Nathanille tämä kaikki oli täyttä totta.
Ja ihme kyllä, Peter oli kerrankin samaa mieltä veljensä kanssa. Haaveiluun verrattuna tämä hetki oli korvaamaton. Haaveissaan hän ei tuntenut samalla lailla kuin nyt tunsi Nathanin sydämen sykkeen, tuon lämmön ja vahvat käsivarret hänen ympärillään.
Peter kohotti viimein katseensa Nathaniin. "Kyllä minä ymmärrän. Anteeksi.. olin typerä. Sanon aina asioita, joita ei pitäisi sanoa."
"Siksi isoveljiä on olemassa", vino hymy levisi Nathanin huulille; "Siksi minä olen täällä. Pidän sinusta huolta."
Kenenkään vain ei tarvinnut nähdä sitä, kuten he toisensa näkivät. Ja hetkeksi se riitti heille.
