Nimi: Harmausaamuina; piilossa kesänpunaista
Kirjoittaja: foxtrot
Genre: fluff, hienoinen angst sekä drama (...en ollut ihan varma osastosta mutta kai tämä on tarpeeksi fluffyista tänne)
Ikäraja: S
Paritus: Lavender/Seamus, Lavender/Parvati, Parvati/Dean
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Rowlingille, minä näpertelen omiani.
Yhteenveto: Parvati nauraa helisevää kesänauruaan (nihkeitä tunteja kolmelta aamulla ja sirkkojen siritystä venyneen keskiyöauringon valossa).
A/N: En osaa ollenkaan päättää, pidänkö tästä vai en. Aluksi olin tyytyväinen, mutta sitten rupesin miettimään että äh kehtaako tätä julkaistakaan. Päädyin siihen, että kehtaa, mutta olen vieläkin epävarma koko hörskän suhteen.
Haasteet: Ystävänpäivähaaste III, Vuodenaikahaaste (Kesä), Kerää kaikki hahmot -haaste (Lavender Brown)
Harmausaamuina; piilossa kesänpunaista
Suuren salin katto on kerrostunut harmaaksi verhosokkeloksi ja näyttää siltä, että se haluaa itkeä leipäkoreihin pehmeitä valkoisia kyyneleitä; surusta, sillä ei kukaan ei katso kattoa eikä huomaakaan, koska lattiatasossa kiertelee hymyjä vaivihkaisuutta suukkoja halauksia naurua kartonkikortteja rohkeutta kutkuttavia hipaisuja kanelikaakaokuppeja ihastustarakkauttakatkeruutta.
Lavender murtaa höyryävän lämpimän sämpylän kahdeksi puolikkaaksi, jotka tuoksuvat samalta: pehmeältä, tuoreelta, huumaavalta. Sellaiselta kuin ilma, jota on Lavenderin ja Seamusin välillä, kun he ovat melkein eivätkä kuitenkaan - kun Seamus kumartuu suutelemaan ja Lavender henkäisee talvipakkasen pois toisen huulilta.
Missä hän viipyy, Seamus? Lavender haluaa pehmeät huulet silmäluomilleen, haluaa halata poikaystäväänsä, kikattaa ihastuneesti ja toivottaa hyvää ystävänpäivää, hymyillä omistavana ja omistettavana (onnellisena) muutaman kerran:
ajatella, että viime vuonna tähän aikaan hänellä ei ollut vielä omistajan oikeutta halauksiin suudelmiin sormenpäihin olkapäillä, vaikka jo silloin hän tiesi haluavansa Seamusin - eikö tiennytkin? Niin kai, vaikka kuitenkin silloin oli toisenlaisia katseita toisen kanssa, toisenlaista ei ei sitä ei mietitä nyt hän on tuolla pöydän toisessa päässä; ystävänä ja Lavenderilla on Seamus, joka ei tule vielä.
Mutta pöllö tulee (se on koulun, yhtä harmaa kuin teräspilvistön sota-asut tai linnanmuuri). Linnulla on hänelle kirje, kuori vailla osoitetta - onko se varmasti tullut oikeaan paikkaan?, on se, sarvipöllö ojentaa Lavenderille tottuneesti teräväkyntisen jalkansa, johon kirje on solmittu kiinni (naisellista rusettinauhaa).
Mitä pitäisi odottaa? Ehkä se on Seamusin lahja… tai kortti salaiselta ihailijalta, sellaiselta, joita on kirjoissa. Ajatus kutkuttaa Lavenderin vatsanpohjaa. Kädet vapisevat (miksi?), kun tyttö repii kuoren auki. Kumpikaan hänen arvauksistaan ei ole osunut oikeaan, sillä happi loppuu keuhkojen pohjalta
sisällä on palanen kesää, väriviivallinen ja sumea valokuva, pelkkiä epäselviä pensselinvetoja: tyttö ympyrää jaloillaan seuraava heittelehtimässä kukanvarsien välissä ja kellohameensininen taivaankappale, josta Lavenderia tuijottaa vastaan hän itse puoli vuotta nuorempana.
Kesänikäisenä.
***
“Oletko nyt ihan varma tästä?” Lavender on hermostunut - jästien kulkuvälineen sisäpuolikatto hengittää hänen niskaansa ja kuiskii tämä on huono idea huono huono huono idea minä rakastan aurinkoa kulmaluilla ei se paista katon läpi.
Parvati nauraa helisevää kesänauruaan (nihkeitä tunteja kolmelta aamulla ja sirkkojen siritystä venyneen keskiyöauringon valossa).
“Minä olen ajanut tällä salaa melkein koko kesän! Tilaisuudesta pitää ottaa hyöty irti - eihän ihan jokaisella sedällä ole autoa?”
“No ei, mutta Parv -”
“Luotatko sinä minuun?”
“Luotan.”
“No mikä tässä sitten on ongelmana? Anna minä kiinnitän sinun turvavyösi, sedän mukaan se on turvallisuusloitsuista huolimatta paras keino varmistaa, ettemme lennä tuulilasista läpi.”
“Ai setäsi kertoi? Tietääkö hän, että ajat hänen… ‘autollaan’?” Lavender kysyy vähän huojentuneena.
“No ei. Hän näytti vain kerran, miten kaikki toimii, mutta ihan totta, mitä me tässä istutaan? Äiti voi avata ikkunan minä hetkenä hyvänsä ja sitten saan arestia siihen asti, kunnes taikaministeriö alkaa tukea makeanveden limppien tutkimusta.”
Lavender ei vastaa mitään (Parvati pitää sitä hyväksymisen merkkinä, vaikka tosiasiassa hänen ystävänsä puristaa penkkinsä reunoja niin lujaa, että sormenpäissä tykyttää). Hän on ollut kylässä Parvatin sedän luona kohta kaksi päivää, kaksi keltaista, helteistä päivää, joihin on mahtunut merta ja naurua ja auringonsäteiden varjoja - koko ajan Parvati on kihissyt innosta (silmänpohjissa huulipielissä ovelia hymyjä ja yhteisymmärrystä), halusta esitellä pieni salaisuutensa, mutta vasta nyt kellon viisarit ovat tismalleen viittä vaille kaksitoista oikeassa kulmassa ja talon ylle on laskeutunut raukea hiljaisuus.
Ja auto lähtee liikkeelle (Lavender tuijottaa varpaitaan, hitto, tästä tulee rumaa jälkeä ja tien reunoilla on liikaa puita), kiihdyttää vauhtiaan ja Lavender tuntee, miten hiekkatie jää taaksepäin taaksepäin taakse
ja hän nostaa vähän katsettaan, tarpeeksi nähdäkseen sivusilmällä, miten maisema juoksee melkein ohitse, kilpaa heidän kanssaan ja kuitenkaan sillä ei ole kiire minnekään (Parvatilla on; vauhti kiihtyy ja auto ärisee). Kukkapelloilla asuu punaista vihreää keltaista sinistä oranssia, värejä, jotka Lavender tuntee ja niitäkin, joita hän ei näe; jotka ovat sekaisin toisistaan ja kietovat itsensä ympärilleen epäselviksi viivoiksi ja maaliroiskeiksi.
Ja Lavander nauraa; melkein - kesästä tulee totta sittenkin ja Parvatikin nauraa (kesä voimistuu), rullataan ikkunat auki pää kädet ulos huutoja kurkkukuiluista mahanpohjasta naurua päin pakenevaa ilmaa, Parvatikin huutaa ja auto heittelehtii ojan ja toisella puolella odottavan todellisuuden välissä.
Kukat kaikkialla: villiintyneinä niittyinä metsien poimuissa ja aukeina ketoina; punaisia, punainen on Parvatin väri ja autokin on punainen, punaiset huulet punainen rakkaus on punaista haaleaa tummaa. Väärin; se on väärin miten Parvati pysäyttää auton kauneimman kukkapellon viereen, avaa turvavyön lukon naps ja sipaisee Lavenderin kylkeä niin tarkan huolimattomasti, ettei sekään voi olla sattumaa. Sattumaa Lavenderin ja Parvatin välillä on sattumaa ja kosketuksia liemiluokassa ruokapöydässä tähtikarttojen viivoilla: miten pitkälle (helmikuusta asti)?
Parvatilla on polaroid-kamera ja he kiipeävät ulos autosta, Lavender pyörii ympyrää ja kukat kiipeävät hänen jalkojaan pitkin korkeammalle; haluavat tuntea miten iho on pehmeä ja jännitys tykyttää pitkin suonia, tytym.
Kamera sylkee kuvia Parvatin käteen ja hän saa täydellisen, jossa Lavender on niin kaunis kuin aina eikä naura sillä tavalla kuin hän nauraa joskus Seamusille: Parvatille hän nauraa, kesälle ja Parvatille (sama asia?).
Parvati tarttuu ranteesta kiinni ja vetää auton viereen, konepelti hehkuu lämpöä (vai heijastaako se helleaaltoja Lavenderin selästä?) Parvati painautuu lähemmäs lähemmäs ja Lavender saa suudelman kesältä, lapaluut maalipinnan painamina, nälkäisen ja vieraalla tavalla tutun: Parvati!
Hetken hän vain on: toisen tytön - melkein naisen kaiketi, naisen, Lavenderkin on nainen - silmissä on kaikki, Parvati haluaa kaiken: hän ei ikinä ottaisi pelkkiä varastettuja hetkiä, hän tahtoo Lavenderin itselleen kokonaan, kietoa käsivarret ympärille ja omistaa hänet kaikkialla: oleskeluhuoneessa sylikkäin, käytävillä, taikajuomavarastossa koboltinsinisen myrkkypullon vieressä ja yöllä ehkä kadota verhojen taakse.
Eikä Lavender näe kuin tämän hetken - yhden iltapäivän, yhden varastetun hetken, jollaisia Parvati ei kaipaa. Yksi hetki aikaa: Lavender kietoo kädet Parvatin niskan taakse ja varastaa.
Ja kolmen viikon päästä Lavender esittelee Parvatille uuden poikaystävänsä Seamusin eikä katso kertaakaan ystäväänsä silmiin.
***
Seamus saapuu vihdoin aamiaispöydän varrelle, lasisilmäinen tyttöystävä saa suudelman ja kullanvärisen ystävänpäiväkortin rakkaalle Lavenderille. Kesässä viipyilevä tyttö hymyilee hieman etäisesti, sillä siellä;
pöydän toisessa päässä on Parvati joka suutelee Deania suulle ja näyttää kenelle tahansa muulle nauravalta ja siirappihuuliselta tyttöystävältä, mutta Lavenderille hän hymyilee vähän enemmän sivusilmällä huulenreunalla.
Niin niin, enhän minä sinua tarvitse suudelmia varten, katse ilkkuu - vai kuvitteleeko Lavender?
Parvati on kirjoittanut kuvan taakse vaaleanpunaisilla koukeroilla hyvää ystävänpäivää, siinä toisessa kortissa jossa on poikamainen käsiala on kai kultaista, vai? Kultainen on jääkuningatarten kruunujalokivien tarttumapintaa, Lavender elää kesäänsä uudestaan, ja sitä paitsi
vaaleanpunainen on aina ollut hänen lempivärinsä, vaikka syksy olikin sininen.