Title: Viimeiseen näytökseen
Author: Eara
Rating: K-11 varmuudeksi
Genre: jonkinlaista angstia
Fandom: Twilight
Warnings: hyvin hämärästi kuvailtu tappo
Disclaimer: Stephenie Meyerille kuuluu Twilight ja Seattlen lauma.
Summary: Rileyn kokoamassa laumassa oli Breen lisäksi joku muukin, joka ei uskonut ihan kaikkea kuulemaansa.
A/N: tämä syntyi kirjoitusharjoituksen tuloksena parisen viikkoa sitten, eikä mitään kovin selkeää ole tulossa, tajunnanvirtaa lähinnä. Palaute on lämpimästi tervetullutta
Viimeiseen näytökseenSadut.
Ne sanovat, että outoja olentoja on olemassa, että ne voi mennä minne tahtoo ja tehdä mitä haluaa. Ne sanoo, että maailmassa on demoneita, jotkut ettei oikeita, minä en, minä en. Sanoo myös, että me ei voida itsellemme mitään, tai ei, ei ehkä ihan niin, ne sanovat vain, että verenjuojissa ei ole mitään hyvää. Van Helsing ja Dracula, liikaa haluja, kirjoihin ne tarinat kuuluvat.
Niissä paha saa palkkansa; minä olin aina prinsessojen puolella. Prinsessojen ei kuulu kuolla, Ruusunen ja Lumikki, vaikeuksien läpi voittoon. Kehrättyä villaa ja taikaomenoita, niihin kirjoihin nämä tarinat kuuluivat.
Koulunäytelmässä minulle annettiin noidan rooli; toinen tyttö sai pistää vaaleanpunaisen mekon päälleen. Minä esitin noitaa hyvin, tässä näytelmässä esitän itseäni hyvin, teen niin kuin ohjaaja sanoo, vaikka en ole hänen kasvojaan koskaan nähnytkään. Satuja, satuja, kyllä niihin silloin joskus ehkä uskottiin, joskus saduista tykättiin, niistä nautittiin. Samalla lailla niissä tarinat aina menee, prinsessoja jahdataan, niin kuin nyt, on vahvoja vihollisia ja heikkoja käskyläisiä ja minä luulen olevani jälkimmäinen, pelkkä ohjailtava syötti, niin, niin, antakaa minulle vaihtoehto.
Minun piti aina olla se paha tyyppi.
Sadut ei vieläkään lopu, Rileyn mielestä me kysellään liikaa; hän sanoo kuusitoista kertaa päivässä, että meidän pitää luottaa häneen. Koska hän on kuulemma ainoa, joka oikeasti tietää nämä asiat, koska hän kertoo valheita ja meidän pitää uskoa. Tapa tai tule tapetuksi; minä mielummin tapan, prinsessa olisi kuollut. Riley sanoo, että hän tuleekin kuolemaan.
Väsynyt uskomaan keksittyjä tarinoita; sitä minä olen. Tarvitsee meitä johonkin - tarvitseeko? - ehkä ei. Minä en totuutta tiedä, eivät tiedä muutakaan, ne eivät osaa ajatella.
Minäkään en osaa enää ajatella. Olin siinä hyvä joskus, matematiikan kokeesta aina A, loogista, loogista, tässä ei mitään loogista, missä se totuus oikein on? Joku selitys kaikelle on, kaikelle paitsi tälle, miksi; miksi minä? Karma vai väärä valinta, ehkä pelkkä huono tuuri, mutta jostain se johtuu, johtuu varmasti. Koe-esiintymiset menee huonosti, tarinat muuttuu, osoittautuu valheiksi. Ei kuukaan ole juustoa, niin kuin joskus kerrottiin.
Sadut sanoo, että ajatukset eivät ole turvassa, sanoo myös että miksi ei, mutta minä en tajua. Ei voi kävellä valossa, silti kävelee ja osa on totta ja osa tarua, kumpaa tämä on, arvailua? Arvauspeleissä minä olin aina huono, muistipeleissä parempi, minä muistan; muistan taittuvan valon, auringon, sateen, pilvet, taivaan.
Kirkasta. Sillä valolla oli tapana olla kirkasta, kuun valo on harmaata, tähtien vähän keltaisempaa, mutta liian himmeää silti. Valkoista ja kultaa, sitä minä kaipaan, kunnolla vain harvoin, nyt ei enää koskaan, kylmyyttä, kylmyyttä, miksi ihon läpi ei mene edes puutikut? Tarinoissa se on aina vaarna sydämeen, nyt kuulemma ei, millaiseen satuun minä oikein jouduin?
”Riley, minä en ymmärrä.”
Ja vastaukseksi minulle kerrotaan vain, ettei ymmärtää tarvitsekaan, että sinä sanot ja minä teen, enkä tiedä, ymmärrätkö sinäkään ihan kaikkea. Raamattu. Se pöydällä makaa, muttei se ole meidän tänne tuoma, joku muu, joku aiempi, voiko sen heittää roskiin? Satuja siinäkin, samanlaisia satuja kuin kaikkialla muuallakin, satuja joissa prinsessat voittavat.
Ei minä, ei muut, ne hyvikset eivät ole tässä talossa.
Tappelua taas, Kristie ja Raoul huutavat toisilleen ja Riley menee väliin, karjuu, ettei saa tapella. Minun äiti sanoi samaa joskus, miksi ei, tarvitseeko minun olla se noita? Verta minä tarvitsen, sitä punaista, joka pitää ihmiset hengissä, joka pitää minutkin hengissä.
Katsokaa, kun minä lennän.
Katolta katolle, ylhäältä alas ja ylemmäs, saastepilviä, pehmeää kuin sulasta sokerista tehdyt pallot, niin hattaraista. Mitä pieni tyttö tekee tällaisilla kujilla?
Ei mitään, ei kauaa mitään, puhdasta energiaa vain ja ruumis on hento ja valkoinen; särkynyt. Pois, pois, leiju pois, vaihdetaan elämiä. Vettä paljon, mutta sateenkaaret eivät näy kun on niin pimeää. Yön lapsia, niinhän niissä kirjoissa sanottiin.
Liikaa väkeä ja Riley käskee järjestäytyä, tarina kertoo, että meillä on yhteinen vihollinen. Yksi päivä, yksi monien joukossa, sellaista tarinaan en ole ennen kuullutkaan ja erilainen, valheita, valheita. Aurinko hivelee kimmeltävää ihoa.
Suurin osa juoksee kovempaa kuin minä, pitää pinnistellä. Susia. Ei sudet voi tappaa vampyyrejä, ei tähän tarinaan sitä kirjoitettu. Kultasilmä, punaturkki, vain toinen kuuluu tarinaan, missä se ihmistuoksu on? Kaikilla oma osa hoidettavana, minun osani on edes yrittää saada se veri. Ei täällä, ei ikinä täällä, äkkiä pimeää, paha on poissa.
Kyllä minäkin olisin halunnut esittää prinsessaa.
