Ikäraja: S
Genre: Onko Angst Without Plot genre?
Pari: viittauksina Fred/George, Ginny/?
Yhteenveto: Sen ei pitänyt mennä näin.
Haasteet: Kerää kaikki hahmot (George Weasley), Perspektiiviä parittamiseen (kaksoset)
A/N: Elikkä sain idean Olavi Uusivirran kappaleesta Me ei kuolla koskaan. Sitten se meni masentavammaksi…
Kuolemattomat kuolleet
George Weasley makasi hiljaa vuoteellaan ja kuunteli hengitystään. Sisään, ulos, sisään, ulos… Jatkuva kierto, joka ei katkennut hetkeksikään. Hän oli selvinnyt jälleen yhden unettoman yön yli. Sodan jälkeen ne eivät olleet harvinaisia. Uni tarkoitti painajaisia. Oli turvallisempaa odottaa aamua valveilla, kunnes auringon haalea kajahdus pilkisti puolittain suljettujen verhojen takaa.
Taivas oli harmaa huolimatta siitä, minkä sävyinen se todellisuudessa oli. Pian Molly huutaisi hänet alakertaan ja katsoisi häntä säälivästi.
”Voi, Georgie, näytät kaamealta!” äiti sanoisi ja halaisi häntä. ”Kaikki on hyvin.”
Vakuuttelut eivät toimineet. Miksi kaikki kuvittelivat, että hän kaipasi sääliä?! Hän oli menettänyt Fredin! Kuinka elämällä voisi olla mitään merkitystä? Hän oli menettänyt kaikkensa, toisen puoliskonsa! Kuinka hän voisi jatkaa elämäänsä? Kaikki. EI. Ollut. Hyvin.
”Sen ei pitänyt mennä näin, Fred…” George kuiskasi hiljaa käheällä äänellä. Hän puhui ensimmäistä kertaa lähes viikkoon. Sanat olivat menettäneet merkityksensä, elämä oli tarkoituksetonta. Hän eli varjon elämää.
Rappusista kuului kolinaa. George olisi hymyillyt ennen sotaa vastaavassa tilanteessa. Hänen sisarensa tuli sieltä kotiin. Ilmiintyminen umpihumalassa oli vaikeaa. Paperinohuilta tuntuvien seinien läpi kuului kaikki. Kuinka Ginny hoippui omaan huoneeseensa ja kompasteli sänkyynsä, joka valitti hiljaa.
Ginny oli ainoa, joka ymmärsi hänen tunteitaan. Ginny oli ainoa, joka ei säälinyt häntä vaan heitti kaadolla päähän ja käski pelaamaan huispausta. Pikkusisar tiesi, miltä tuntui menettää rakastamansa henkilö. Sen tähden hän jatkoi veljensä kiusaamista. Välillä hän meni rajojen yli, jolloin George huusi, heitti tavaroita ympäriinsä ja pakeni päiviksi kotoa.
Palatessaan hän anoi aina anteeksiantoa. Tunteiden purkaminen auttoi hetkellisesti.
”Se menee ohi. Sen on pakko mennä”, Ginny oli mutissut kasvot tuskan vääristämänä. Tytöllä oli tuskin helpompaa, mutta hän selviäisi. Luultavasti… Hän oli liian jääräpäinen luovuttaakseen.
”Silloin Tiedät-kai-kuka voittaisi”, Ginny oli todennut kylmällä äänellä.
Fred… Niin, George kaipasi toista puoliskoaan. Hänen veljeään, rakastettuaan, uskottuaan, jonka sota oli niin julmasti tuhonnut. Yksi kirous oli syössyt Georgen elävien haamujen maailmaan. Paikkaan, missä ei ollut värejä, lämpöä tai aikaa. Hän tiesi, että maailma jatkoi eteenpäin, mutta hänen oma pieni maailmansa oli pudonnut ajasta. Kaikki oli niin epäreilua!
Huoneessa oli vielä Fredin tavaroita. Nurkkaan eksynyt sukka, pino pelikortteja pöydällä, kehitysasteella olevia Weasleyn Welhowitsejä… George ei koskaan siirtäisi niitä tuumaakaan. Kuinka hän voisi? Ne olivat ainoa muisto pojasta.
Äänten lisääntyessä George nousi ylös konemaisesti. Äiti puuhasteli keittiössä aamiaista hänelle, Ronille, Ginnylle ja itselleen. Isä oli kuitenkin jo lähtenyt töihin… Pian äiti huutaisi, että aamiainen on valmis. Päivät olivat kaikki samanlaisia, hän kulki niiden läpi horteessa.
George ei halunnut mennä alas. Hän ei jaksanut tänään uutta päivää ilman Frediä. Siispä hän suunnisti sisarensa huoneeseen, turvapaikkaansa. Ginny ei pakottaisi häntä kohtaamaan muita. Hitto, Ginny tuskin oli edes hereillä.
Hän raotti ovea ja pujahti pimeään huoneeseen. Tasainen hengitys paljasti, että Ginny nukkui humalaansa pois. Hyvä niin. Hän ei halunnut puhua.
Vasta tunteja myöhemmin, kun äiti oli käynyt katsomassa tytärtään kolmesti ovenraosta, Ginny heräsi kalpeana ja huonovointisena. Hän ei valittanut, kiitti vain heikosti hymyillen, kun George ojensi hänelle lasin vettä ja lääkettä. Ginny ei koskaan valittanut, ei itkenyt ja vain harvoin näytti tuskansa.
Joku Ginnyn rakastama henkilö oli kuollut, mutta kukaan ei tiennyt kuka. Tyttö ei puhunut. George ei kysellyt. He tulivat kohtalaisen hyvin toimeen keskenään.
”Siitä on 77 päivää… hieman yli 1 848 tuntia…” hiljainen kuiskaus kertoi Ginnyn tointuneen sen verran, että hän saattoi puhua.
George ei vastannut eikä Ginny halunnut vastausta. Siihen jäi heidän keskustelunsa, kumpikaan ei halunnut puhua, sillä ainoa kysymys, jonka he halusivat kysyä, oli: kuinka tässä kävi näin?
Ja siihen he eivät saisi koskaan vastausta.
**
Fin
A/N: Kommenttia?