Nimi: Kellokorttitytön rapsodia
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: ajatusvirta, mininovelli, itsetutkiskelu
A/N: Pitkän työpäivän jälkeen syntynyt pätkä. En osaa tätä sen kummemmin analysoida, tässä on kai vain jonkinlaista eskapismia ja vähän yksinäisen sielun maailmankuvaa.
* * *
Kun joskus voisi vain istua iltaa yksin, hihittää kyyneleet silmissä ilman että kukaan tulee vaatimaan selityksiä. Kun joskus voisi kävellä nuoralla, sinitaivasta vasten, arkimaailman yläpuolella, nähden kaiken mutta olematta osa mitään. Kun voisi tanssia valssia keskiviikkoruuhkassa, kun voisi kirjoittaa tarinansa tikkukirjaimilla ostoskeskuksen seinään, kun voisi kellahtaa maahan kaikkien eteen ja huutaa miten ihmeellistä elämä on kun sitä oikein silmin katsoo. Ja miten kamalaa kun sitä tuijottaa aina samasta tunkkaisesta nurkasta.
Kun voisi, kun voisi.
Minä istun bussissa, istun istun ja istun vielä vähän lisää. Kohta löydän itseni työpaikalta, silmissä on vielä unta ja jäljellä vielä toivoa että joskus olen jossain minne kuulunkin. Työnnän kellokortin lukijaan ja olen ihmeellisen kevyt. Kuljen käytävällä, kenkäni narisevat, kukaan ei tiedä minusta mitään. Mutta minä tiedän itsestäni lähes kaiken, ja iloitsen siitä salaa.
Istun lounaalla, en tiedä mihin katsoa. Vilkuilen ovea. Saapuuko tuttu, hymyilevä, ystäväntapainen? Ei, vain tuntemattomia kasvoja, jotka katsovat minuun kummallisen ilmeettöminä, kai ihan tavallisina mutta kummallisina sellaiselle joka on niin mieltynyt ilmeisiin. Tajuan itse olevani ilmeettömyyden perikuva ja soimaan itseäni siitä. Mutta ei, näille kasvoille ei pueta enää yhtäkään naamiota. Ei maalattuja hymyjä, ei lisäaineilahtumisia. Niin päätän, ja tutkin pakkausselosteita.
Iltapäivällä hämärtää, työnnän kellokortin lukijaan ja pian istunkin taas bussissa. Kuuntelen Mozartia, pistän niin paljon volyymia että vieruspenkin tyttökin kuulee. Siinä pala minua.
