Nimi: Seinäruusu
Kirjoittaja: Crownless eli meikätyttö täältä ruudun takaa
Betat: Kuurankukka sekä Human_cannonball, kiitoksia !
Genre: Angst
Ikäraja: K-11
A/N: Tällainen syntyi joskus taannoin, olisiko ollut tajunnanvirran mukana.
---
Varjoissa vaeltaja, siksi kutsuin itseäni. En pitänyt suuresta, vellovasta ihmis massasta joka liikkui ympärilläni. Juhlat olivat alkaneet vasta hetki sitten, mutta tunnelma oli jo nyt sangen riehakas. Juomaa oli yllin kyllin, joten kukaan ei ainakaan jäisi kuivin suin tältä illalta. Itse en tiennyt, viitsisinkö ryhtyä kovinkaan paljon juopottelemaan. En ollut sillä tuulella. Vaan eipä sillä, enhän nyt juuri koskaan ollut juuri millään tuulella. Olin kuin tyynen tyyni meri, jonka sisimmässä kuitenkin kuohui, myrskysi. Sisimpäni tahtoi liittyä muiden ihmisten leikkiin mukaan, tahtoi olla niin kuin muutkin. Mutta ulkokuori ei pystynyt siihen. En ollut tarpeeksi vahva.
Seisoin huoneen pimeimmässä nurkassa vain puoliksi juotu siideritölkki seuranani. Vilkuilin tummien etuhiuksieni lomasta aina välillä lähelläni pyöriviä pareja ja myös niitä, jotka olivat yksin, aivan kuten minä. Hekin vilkuilivat kulmiensa takaa ujosti, aivan kuten minä. Mutta kuten he, olin ujo enkä tietenkään voinut mennä heidän kanssaan juttelemaan. Sillä eihän seinäruusu voi mennä juttelemaan toisten seinäruusujen kanssa. Se olisi ollut liian outoa. Seinäruusuja on totuttu näkemään yksin, ei kenenkään kanssa.
Hörppäsin taas hiukan juomaani. Se maistui samaan aikaan makealta mutta kirpeältä. Siinä oli varmasti jotain keinotekoista mansikkaa ja ehkä sitruunaakin. Nautiskelin hetken ihanasta mausta ennen kuin annoin juoman vajota armottomasti alas kurkkuun elimistön pimeyden syövereihin. Huoneessa oli kuuma, miltei hiostavaa. Yhden ihmisen tanssiminen oli saanut muidenkin ihmisten adrenaliinin suonissa virtaamaan ja tanssijalan vipattamaan. Niinpä koko tilava ja tyhjä kohta keskellä huoneen lattiaa oli ruvennut pikku hiljaa täyttymään. Ja sen myötä se alkoi ruuhkautumaan. Ihmiset pakkautuivat suoranaisesti yhteen kasaan. Mutta minä en kuulunut siihen joukkoon, kuuluin seinäruusuihin. Minun roolini näissä juhlissa oli vain katsella tyynen rauhallisena muiden touhuja sivusta ja hörppäillä samalla rennon tahdikkaasti omasta tölkistä tai pullosta.
”Anteeks, pääsisinkö mä...” Joku huusi korvaani päätä sekä kuuloa huimaavan disko tekno jumputuksen yli. Olin ollut jonkun nuorehkon näköisen naisen tiellä. Väistin hienovaraisesti ja annoin tietä. Nainen vilkaisi nopeasti mutta selvästi humaltuneen oloisena vihreänsinisiä silmiäni ja hymyili pienesti ennen kuin ohitti minut kaljapullo oikeassa kädessään. Kynnet olivat lakatut räikeän punaisella ja huulet samaa sävyä, silmät rajatut tummalla ja paksulla kerroksella. Ripsetkin olivat säihkyneet kilometrien päähän niin että vuoren varmasti kaikki maailman miehet huomaisivat sen. Silmien sinisyys oli korostunut rajun meikin ansiosta huomattavasti. Blondit ja kiharaiset, mutta sotkuiset hiukset heiluivat ees ja taas kun naikkonen asteli piikkikoroillaan kops kops eteenpäin ohi minun ja valtavan, vyöryvän muun lauman.
Käänsin katseeni oudosta naisesta muualle. Vaikka tiesin sisimmässäni, ettei sellaisella ulkonäöllä kuin mitä nainen oli ollut saisi miehiltä muuta kuin sitä itseään, silti jossain syvällä kadehdin naisen kauneutta. Itselläni oli vain tavalliset ja suorat hiukset sekä sinivihreät silmät. Vartalon muotokaan ei ollut mistään parhaimmasta päästä. Naisella sentään... siideri alkoi selvästi vaikuttaa ajatuksiini. Ravistelin hiukan päätäni, kuin karistaakseni typerät jonninjoutavuudet pois mielestä.
Lähdin hakemaan lisää juotavaa, mitäs sitä muutakaan näissä juhlissa tekisi. Miksi minut oli ylipäätänsä kutsuttu tänne ? En edes tuntenut näistä tyypeistä ketään. Saatikka juhlien järjestäjää, tosin hän oli kylläkin erään työkaverini työkaveri, mutta eipä se kai niinkään tuntemisen arvoista ollut. Itse työkaverini ei ollut päässyt sairauden takia tulemaan paikalle, ikävä kyllä. Sen ansiosta jouduin leikkimään koko illan tylsää seinäruusua.
Ohitin ihmisen toisensa jälkeen ja vihdoin saavuin baaritiskille josta illan juomat noudettiin. Kaivoin jostain vaaleansinisten pillifarkkujeni taskusta tummanruskean, nahkaa olevan lompakkoni esiin ja ryhdyin etsiskelemään kolikkoja joita tarvitsin toisen tölkin maksamiseen. Vihdoin löysin pari kolikkoa jotka riittivät vallan mainiosti ostamiseen. Jono edessäni eteni matelemalla, baarimikko oli kamalan hidas. Katselin ympärilleni. Huomasin takana olevani miehen, joka katseli minua kiinnostuneena. Katseeni osui tämän harmaisiin silmiin, jotka välkkyivät runsaan juomisen ansiosta. Välillä tämä horjahteli ja kompuroi kun otti askelia. Käänsin tuijotukseni miehestä nopeasti poispäin, en ollut tottunut tällaisiin. Niihin, jotka olivat kiinnostuneet minusta. Vaikka sitten humalassa, tai selvinpäin, miten vaan. Näitä kun ei näe harva se päivä.
Jono kulki eteenpäin, aika tuntui pysähtyneen. Nojailin oikealla puolellani olevaan tiskiin tylsistyneenä. Tunsin takanani olevan miehen tuijotuksen selässä. Minua rupesi vähitellen kuvottamaan, ties miten likaisia ajatuksia tämän mielessä juuri sillä hetkellä liikkuikaan. Sitten tunsin pienen tökkäyksen vasemmassa olkapäässäni. Horjahdin hiukan, en ollut varautunut siihen. Käännyin hitaasti ympäri ja epäilemäni tökkäilijä seisoi melkein kiinni minussa, niin lähellä hän oli.
”Heiii, miten menee? Onks ollu kivaa?” mies sammalsi ja iski silmää. Kuvotukseni yltyi yltymistään. Tämä mies oli juuri sitä sorttia. Sitä, jolla ei ollut mielessä kuin vain yksi asia, vaistosin sen. Päätin silti tuntemuksistani huolimatta olla mahdollisimman ystävällinen.
”Hm... ihan hyvin. Entä itselläsi?” kysyin verkkaisesti ja liikuin samalla eteenpäin. Enää yksi ihminen ja sitten saisin siiderini.
Mies hymyili mielestäni vallan kamalaa hymyä. En ollut nähnyt ikinä jotain niin rumaa. Vai johtuiko kaikki tämä mitä tunsin, pelkästä yhdestä siideritölkistä? Ei voinut. Ei millään.
”Ihan jeeshän täs. Mitä oot tilaamassa?” mies nojaili samalla lailla tiskiin kuin minäkin ja vino hymy tämän naamalla sen kuin korostui ja katse vilkuili edestakaisin kroppaani kiireestä kantapäähän saakka. Aina keskivaiheilla se tuntui kuitenkin hetkeksi mystisesti pysähtyvän. Kuvotukseni alkoi olla äärimmillään, vaan silti jatkoin teeskentelyäni urheasti. Voisinhan vaikka yhtäkkiä lähteä vessaan tai jonnekin pakoon, jos siltä tuntui.
”Mansikka-sitruuna siideriä. Sä?” Päätin kysellä samalla lailla kuin mies minulta. Pitää olla samanlainen kuin muutkin, ei parane jäädä ulkopuolelle.
Mies suoristautui ja vino hymy sen kuin jatkui jatkumistaan. Aivan kuin se olisi leikattu jostain Pepsodent mainoksesta irti ja liimattu miehen oikean suun tilalle pysyvästi.
”Kaljaahan täs. Ota säkin, mä tarjoon. Mitä sitä jollain siiderillä hei, c'moon, ihan paskaa sellanen, nii. Otatko?” En tiennyt mitä vastata. Edellä oleva asiakas lähti ja tuli minun vuoroni. En kuitenkaan kerennyt kuin avata suuni ja astua lyhyen askeleen eteenpäin kun mies ryntäsi edelleni ja sanoi reippaasti (toki pahasti sammaltaen) baarimikolle:
”Kaks normi kaljaa, kiitos.”
”Mutta...” änkytin. En minä kaljasta tykännyt, en ollut koskaan. Siideri oli paljon parempaa. Mutta jälleen päätin miellyttää miestä, teeskennellä, että tämä oli hyvä ihminen ja kalja oli maailman parasta juomaa sittenkin ja siideri ihan paskaa miehen sanoja mukaillen.
Baarimikko nyökkäsi ja kumartui tiskin alle ilmeisesti tuoppeja poimimaan ja lähti sen jälkeen vähän matkan päähän kaljan täyttö pisteelle, miksi sitä ikinä oikeasti kutsuttiinkaan. Mies näytti baarimikolle peukkua ja käänsi vinohymy naamansa minuun päin jälleen nojaten tiskiin muka rennosti.
”No, mikäs sun nimi on?”
”Öh...” En ollut odottanut vielä tällaista.
”Kai sulla sellanenkin on?” mies hörähti.
”J-joo...” Mutten kerennyt taaskaan sen enempää sanomaan, kun mies rupesi nauramaan.
”Hei relax, baby ! Huomaan, että suorastaan täriset kauttaaltas ! Et sä luota muhun, vai ? Ootko yksinäs täällä vai onko sulla seuraa ? Ei sun toki tartte mun kanssa olla, mut kun mä oon täällä ihan erakkona eikä mulla oo ketään NOIN hyvän näköstä tyyppii vierellä...” Taas humalaista, epämääräistä hörinää ja kropan vilkuilua. Tulisi jo se baarimikko.
Viimein hän tuli kuin tulikin - kalja tuopit tietysti käsissään.
”Tasan 4,00€, kiitos.”
Mies löi tiskiin rahat ja nappasi kaljat kouriinsa ja työnsi toisen tuopin syliini. Otin sen kahvasta kiinni ja hoipuin miehen perässä lähimpään pöytään istumaan. Enhän ollut viitsinyt noin vain lähteäkään kesken tilauksen. Ehkä jollain tavalla kestäisin juomisen ajan ärsyttävän miehen. Sitten teeskentelisin että minun pitäisi lähteä, niin se oli. Äkkiä vain paha juoma alas kurkusta ja menoksi.
Mies istahti vastapäätäni ja hörppäsi saman tien juomastaan. Itse katselin sangen inhoten omaa virvoketta. Siideri vielä meni, mutta kalja. Voi miksi, miksi.
”No, eikö kelepaa. Juo nyt. Kuitenkin oot kuivilla suin. Ei tarttee märehtii.” Mies kehotti ja nyökkäsi tuoppiani kohti. Kohotin sen hitaasti huulille ja join. Vahva mallas maistui saman tien happamana joka makunystyräni sopukassa.
”Hyvä tyttö.” Mies totesi tyytyväisenä ja maistoi omastaan. Sitten hän iski tuoppinsa pöytään, maiskautti kuuluvasti ja nojautui lähemmäksi minua. Mitä lähemmäs hän tuli, sitä kauemmaksi minun teki mieli vetäytyä. Mutta ulkokuori ei taaskaan totellut, kuten ei koskaan muulloinkaan tuntunut niin tekevän.
”Mikä se sun nimesi olikaan? Olisko Afrodite tai vastaava kun sulla on NOIN kauniit silmät?” Mieleni teki oksentaa. Miten vastenmielistä joltain tämän kaltaiselta ukolta.
”Tuota... ihan Mari vaan.” Yritin hieman hymyillä, mutta tulokseksi tuli todennäköisesti vain pelkkä teko sellainen. Mies ei kuitenkaan kännipäissään tuntunut huomaavaan yhtään mitään. Hän naurahti.
”Vai Mari... Mari, Mari, Mari... no, nimihän se sekin on. Mä oon Jaakko. Terve ja päivää. Tai iltaa oikeestaan, heh.” Jaakoksi esittäytynyt mies ojensi isolta näyttävän kätensä minua kohti. Vai näyttikö se vaan pienessä hiprakassa siltä mitä todellisuudessa se ei olisi voinut olla? En ottanut selvää. Tosin eihän tässä vaiheessa nyt enää kukaan.
Ojensin hennon käteni miestä kohti ja kättelin tätä. Jaakon käsi oli lämmin, omani tuntui kylmältä. Jaakko taisi tajuta sen vaikka melkoisessa tuiskussa jo olikin.
”Huisii, miten kylmä käsi sulla on! Ja toinenkin varmaan, annahan kun mä vähän lämmitän niitä.” Lause kuulosti niin vastenmieliseltä, että yritin vetäistä käteni saman tien takaisin pöydän alle suojiin, mutten kerennyt, Jaakko oli nopeampi. Hän tarrasi käteni tiukkaan otteeseen ja pakottauduin ojentamaan toisenkin käteni pöydän alta Jaakolle. Sitten hän laski ne pöydälle omien käsiensä lämpöön. Jaakko siveli sormillaan käsiäni ja toden totta lämpö alkoi vähitellen tuntua luissa ja ytimissä saakka. Huomasin hänen tuijottavan jälleen inhottavasti. Aloin tykkäämään tästä tilanteesta entistä vähemmän ja vähemmän.
”Mitä?” tivasin. Tuijotus häiritsi. Syrjäsilmällä huomasin t-paitani kaula-aukon olevan ei niin avonainen mitä olisi pitänyt olla. Minun olisi tehnyt mieli nostaa sitä ylöspäin, mutta en voinut, käteni olivat vangitut. Tilanne alkoi riistäytymään vähitellen kirjaimellisesti käsistä. Olin loukussa. Jaakon loukussa.
”Mitä 'mitä'?” se vastasi takaisin. Idiootti, ajattelin. Narskutin hampaitani tiukasti yhteen. Olin vaivautunut.
”Tuo sun tuijotus. Sori vaan mutta se häiritsee. Ja mä en kaipaa sun lämpöäs. Mun pitää nyt mennä, anteeks. Mulla on vähän kiire. Juo toi loppuun.” Sanoin kaikki kerralla, ettei mitään jäänyt. Ravistelin käteni irti Jaakon kourista ja nousin ripeästi ylös. Jätin Jaakon kuin nallin kalliolle sekä puolityhjän tuoppinikin siinä samalla. Ei sen väliä, nyt oli vain päästävä kiireen vilkkaan pois tästä paikasta. Se vain tahtoi olla hieman hankalaa, nyt kun alkoi olemaan reilussa humalassa.
”Hei! Tuu takasin! Mari!” Kuulin Jaakon mölyn takaa päin mutten pysähtynyt. Horjahtelin ja kompuroin kun ohitin ihmisiä niin nopeasti kuin suinkin pystyin, kerran meinasin kaatuakin erään naisen jalkoihin. Se oli sammunut keskelle lattiaa, voi raukkaa. Vaan nyt ei paranisi jäädä murehtimaan toisen kohtaloa, kun oli omatkin ongelmat kannettavanaan.
”Mari! Perkele! Sä et jätä mua yksin! Tuu takasin!” Jälleen ohitus. Tönäisy, toinen. Anteeksi pyytelyt. Eteenpäin vain, kyllä se siitä. Ulko-ovi näkyi jo. Ohitin tanssiparketin, siellä ei ollut enää paljon ketään. Vilkaisin nopeasti taakse ja näin Jaakon rynnistävän jossain kaukana minua kohti vellovan ihmislauman lävitse. Mutta ei hän minua saisi kiinni. Ei, ei saisi. Siitä pitäisin huolen.
Ohitus, toinen ja kolmas. Paksun, mustan toppatakin nappaaminen naulakosta ja käsi ulko-oven kahvalle. Klonk, ovi auki, askel portaikkoon, klonk, ovi kiinni. Juoksu jalkaa, miten kunkin sen nyt ajattelee kännipäissään, kohti porttia. Hops hops hops, samalla takkia päälle paremmin niskaan. Kylmä, pimeä talvi-ilta tervehti pakkasen puremillaan nenää ja poskipäitäni. Lunta oli massoittain joka puolella, kuten ihmisiä talossa josta olin juuri lähtenyt.
Juoksin. En tiennyt minne, juoksin vain. En kotiin, en, sinne en menisi tässä kunnossa. Oli oltava joku muu paikka. Sara. Hän oli se työkaverini, joka oli kylläkin juuri silloin sairaana, kovassa flunssassa, mutta se sai luvan kelvata tällä erää. Missä Sara asui? En ollut koskaan käynyt hänen luonaan. Tulin risteykseen. Katsoin oikealle ja vasemmalle, autoja tai muutakaan liikennettä ei tähän aikaan yöstä näkynyt. Kaivoin kännykkäni farkkujen uumenista samalla kun ylitin suojatien ja lähdin hoippumaan taas jonnekin suuntaan pyörätielle tultuani. Päätä huimasi. Kyyneleet kihosivat silmiini ja pakokauhu löi kuin kirveellä päähän, mieleeni muistui jälleen ällöttävä Jaakko, joka ei tosin ollut kerennyt tehdä vielä minulle yhtikäs mitään, mutta jos olisin jäänyt hetkiseksikin odottamaan äkki lähtöni jälkeen, ei paluuta tähän elämään olisi enää kenties ollut. Sen verran uhkaavalta miehen ääni oli kuulostanut.
Saran numero... äkkiä, äkkiä, äkkiä. Selasin jäisillä sormillani yhä alemmas ja alemmas puhelinluetteloa kunnes näin jotain Sara nimistä ja painoin vihreää luuria. Hiljensin vauhtiani kännisestä juoksusta kävelyyn ja minua rupesi saman tien oksettamaan. Ihan oikeasti tällä kertaa. Puhelin korvani juuressa tuuttasi tuuttaamistaan. Sara oli varmaan jo nukkumassa, kello oli paljon.
”Vastaa nyt, samperi vieköön!” kuiskailin itsekseen. Yllättäen tunsin liukastuvani ja horjahdin oikealle päistikkaa lumipenkkaan. Kännykkä lensi ties minne, kuului vain jostain ikävä räks. Sinne meni kallisarvoinen puhelin, Sara ja turvapaikka. Jäljelle jäi vain pelkkä kylmyys, tyhjyys ja pimeys. Oksensin rajusti viereen, kakoin, yskin, oksensin taas. Kaikki se siiderin ja kaljan paska tuli kertaheitolla ulos ruumiistani. Elimistö ei näköjään hyväksynyt paria alkoholi juomaa. Huohotin ja syljin, lakkasin yrjöämästä ja rauhoituin. Kävin lumipenkkaan hetkeksi selälleen makaamaan, mitä en olisi saanut tehdä sillä juuri silloin maailmani pimentyi totaalisesti. Kaikki ympärilläni ollut ulkoinen pimeys muuttui sisäiseksi ja tähdet lakkasivat tuikkimasta yläpuolella. Kylmyys hävisi kuin napsahduksesta, kädet eivät olleet enää kohmeessa. Vain minä, ikuinen seinäruusu, makasin lumipenkassa.
