Title – Lähempänä elämää
Author - HopeaKuu
Raiting – K11
Genre – Draama? Eipä oikeen muu taida sopia, tai sitten kaikki sopii vähän!
Summary – "Maailman kyliin mä väsyin, ota syliin, sun kätes otsaani viilentää, sano jotain näin katveessa sotain, niin pääsen lähemmäksi elämää" <3
A/N – Itse olen tyytyväinen lopputulokseen, toivottavasti joku muukin tykkää! Olisi mahtavaa saada paaljon kommentteja ja rakentava on totta kai aina tervetullutta! Kiiitos jo
Ja inspiroijana toimi Juice Leskisen mahtava kappale Pyhä toimitus.
Rastatukkainen tyttö istui risti-istunnassa mokkasohvalla ja katseli kädessään olevaa punaviinilasia rauhallisena, vakavana. Hän ei näyttänyt sopivan sisustukseen yhtään. Kalusteet, taulut ja tapetointi oli klassista, hillittyä. Tytön rastat oli vedetty solmulle ja sekä kädet että kaula olivat koruista värikkäinä. Kaksi tatuointia näkyi ja tyttöä tarkkaileva mies tiesi kahden piileskelevän vaatteiden alla.
Tyttö siemaisi viiniä ja hymyili vaisusti.
“Aion jäädä. Minä olen rakastunut sinuun.”Melkein kuusi pitkää vuotta sitten tapahtui kamalia. Ei minulle, vaan läheiselle. Hetken tutulle. Rakkauden tuulahdukselle. Eloton ruumis vaipui pohjaan hiljaisuuden ja oman tahdon saattelemina. Niin syvät aallot nielivät enemmän voimia kuin nuori tyttö olisi voinut uskoa. Maailma oli ainut pelastus.
Sä oot selviytyjä. Yhä uudelleen nuo viimeiset sanat tulvahtivat päähäni, ja kun istuin lentokentällä odottamassa mitä tahansa vapaata lentoa en jäänyt kaipaamaan mitään.
“Miten niin aiot jäädä? Eikö sinun pitänyt vaeltaa villinä ja vapaana loppuelämäsi? Etkös sinä niin sanonut? Ja nyt minun olisi pitänyt vain odottaa?? Neljä vitun vuotta, lasten ja vaimon kanssa…sinua?” Miehen puheen sävy alkoi käydä tiukaksi, mutta tytön lämpimät silmät lämmittivät hänen mieltään. Tyttö oli tässä, tyttö myöntyi hänen seurakseen.
“Mutta… ehkä minä nyt olen nähnyt tarpeeksi. Väsyin siihen, aina uudet kuviot, aina uudet ihmiset. Tarvitsen turvallisuutta ja sinä pystyt sitä antamaan”, tyttö sanoi vaimentaen äänensä loppua kohti lähes kuiskaukseksi. Hän käveli hitaasti miehen viereen ja istui kylkeen kiinni. “Ota syliin, anna minulle jotain enemmän, sinä olet aina osannut.” Tummatukkainen, selvästi vanhempi mies painoi viileät sormensa naisen otsalle ja silitteli naisen päätä, tämän nojatessa päänsä toisen olalle.
“Mutta mitä tapahtui vaeltelevalle sielulle… Nuuskis?” Tytön sormet kävivät kuin vaivihkaa niskassa, jonne piirroshahmo oli kaiverrettu. Sinivihreät silmät kohtasivat miehen hiukset, huulet ja viimein silmät.
“Anna aikaa ja auta minua…” Työkeikka Helsingissä puolentoista vuoden jälkeen. Rahan tarve pakotti hetkeksi kotimaahan, neljä kuukautta töitä ja ihastuttavan miehen kohtaaminen. Kuin noiduttuina takerruimme toisiimme yöksi, puhuimme, rakastelimme ja puhuimme… Avioero, matkustelu, vanhemmat, lapset… Emme piilottaneet palaakaan toisiltamme, jopa minä annoin kaikkeni.
Paitsi nimen, kaiken sen jakamisen jälkeen, en voinut kertoa kuka olin, en ainakaan nyt. Kerroin, että lähden uudestaan maailmalle pian. Etten ollut tavoitettavissa. Väkisin hänen oli saatava raapustaa nimensä ja numeronsa käteeni.
Naisen kepeä nauru täytti korkean olohuoneen. Mies osasi saada hänet rentoutumaan, tuntemaan olonsa leijuvaksi, kuin Amsterdamin parhain marihuana, mutta vielä parempaa.
Yhtäkkiä mies vakavoitui ja veti naisen ihan itseään vasten. Kesäinen hämäryys hiipi ikkunasta sisälle, kun valotkin oli sammutettu. Hämärä laskeutui myös naisen hipiälle ja sai tämän näyttämään vielä enemmän auringon paahtamalta kuin todellisuudessa oli.
Huulet kohtasivat toisensa ja molempien hengitys tihentyi. Mieli sakeana he hamusivat toistensa huulia, tarrautuivat toisiinsa kuin viimeiseen mahdollisuuteen. Miehen vahvat käsivarret vetivät naista yhä vain lähemmäksi, kunnes rinnat painautuivat tiiviisti vasten vahvaa rintakehää ja kädet hakeutuivat kyljille, puristamaan paidanhelmaa. Kiihkosta, jännityksestä, pelosta.Viiden vuoden aikana olin käynyt yhteensä neljä kertaa Suomessa. Joka kerta tapasimme enemmän tai vähemmän vahingossa, vietimme yhden tai useamman yön yhdessä ja hiljalleen rakastuin häneen. Vaikka kuinka välttelin tunteita. Välttelen.
Ei sitä osaa selittää, miten ihmiset osaavat koskettaa niin syvältä. Varsinkin tämä mies oli jotain, mitä olin tarvinnut. En minä sitä myöntänyt, vaan lähdin aina uudestaan tien päälle. Pakenin, vaikken sitä myöntänytkään.
Viinin ja miehen juovuttamana nainen syventyi tilanteeseen. Päästi itsensä menemään. Kiihkosta väristen hän hengitti pinnallisesti hivuttaen kätensä miehen paidan alle, avustaen paitaa pois. Mies antoi riisua itseään ja avitti naiseltakin paidan ja rintaliivit pois.
Kaksi kohoilevaa kumpua jäi paljaina miehen eteen. Hiljaa suudelmia painellen mies sai naisen vartalon värisemään.
“Ota minut. Rakasta.”Kuluneiden kenkien askeleet johtivat kuin itsestään tutun kerrostalon alarapuille. Välttelevä katseeni harhaili yläkerroksen ikkunaan, niin tuttuun, lämmintä valoa hohtavaan.
Käteni nousi summerille pelosta täristen, mutta laskin sen uudestaan. Hetken rauhoittuminen ja painallus. Olin tullut takaisin.
Paljaat varpaat hipoivat tummaa parkettia, makuuhuoneen ovi raottui. Nainen käänsi katseensa takaisin sänkyyn. Siellä se nukkui, onnellisen tietämättömänä naisen sekavasta mielestä. Kyynel vierähti pehmeälle poskelle ja ripsiväri tuhraantui silmäkulmaan.
“Minä tarvitsin sinua.” Nainen kuiskasi hiljaa, anteeksipyytävästi, kuin mies olisi voinut kuulla. Halu palata toisen lämpimään, kutsuvaan kainaloon oli kova, mutta paluu omaan todellisuuteen, kaipuu tien päälle poltti varpaita. Parketti tuntui kylmältä lämpimään hiekkaan ja kaupunkien mukulakiville tottuneissa varpaissa.
Toinen kyynel seurasi ensimmäistä ja ennen kuin useampi ehti valua kalvenneelle poskelle, nainen kääntyi ja hiipi tiehensä muistikuvanaan vain miehen rauhalliset kasvot. Unessa, rauhallisessa maailmassa mies olisi onnellinen. Eivätkä he koskaan kuuluisi toisilleen. Eri puustahan heidät oli veistetty, toinen maan mudasta ja tuulen kuiskinnasta, toinen hienoimmasta marmorista ja paksujen kirjojen salaisuuksista.
Askelten äänet kaikuivat aution talon käytävillä. Alaston mies raotti silmiään ja huokaisi oman sänkynsä kylmiin lakanoihin. Kyllä hän tiesi, ettei nainen koskaan tulisi jäädäkseen, vaikka lupailisi mitä. Näin oli tarkoitettu.
Mutta joka kerta, kun mies kurkisti naisen alaovella seisovaa hahmoa ikkunasta, puhalsi tuuli häneen uutta elämää. Jokainen jaettu suudelma ja kosketus antoi uutta toivoa ja halua olla olemassa.
Miehen elämä koostui noista pienistä palasista, niitä pieniä palasia hän tarvitsi nauttiakseen elämästä.
