Nimi: Koirankynsin
Kirjoittaja: raitakarkki
Ikäraja: K11
Paritus: Sirius Musta/Remus Lupin
Tyylilajit: Angst, drama.
Tiivistelmä: onko ihminen entisensä kun unohtaa mikä viikonpäivä on menossa tai miten kahvia keitetään.A/N: Oon kirjoitellu tätä vähän silloin tällöin ja näin yöaikaan ei ollut muuta tekemistä kuin viimeistellä tää, ihan kiva tästä tuli loppujen lopuks! Sirius/Remus on musta hyvin angstinen suhde tälleen sen loppupeleissä, niin tää sopi passelisti mun One True Genre: Angstiin. Mä en oo tämän parituksen mikään ylin fani kylläkään, mut kyllä tykkäsin kirjoittaa
>>
Kellon ääni kaikui huoneessa ja kimpoili seinistä, tik tak tik tak, miksi se ääntä pitää, jaksoiko joku laskea sekunteja?
Sirius ei jaksanut, ei vaikka hänellä ei muuta ollutkaan kuin sekunteja ja tyhjä talo, joka muistutti kaikesta mitä Sirius vihasi. Itseään ja sitä, ettei saattanut edes kävellä kauppaan ostamaan tupakkaa vaan piti odottaa, että joku voisi ehkä tuoda samalla kun pistäytyi.
Sen sijaan Sirius odotti, katse pelkkää sumua ja hengitys seinistä irronnutta pölyä; äänet kuiskailivat hänen päässään, tai ehkä ne olivat talon seiniin aikoja sitten juurtuneet, muistuttivat siitä mistä Sirius oli joskus karannut - ja kuitenkin hän oli palannut sinne, paikkaan, joka kävi vankilasta! Naurettavaa.
Säälittävää.
Mutta ehkä pian tulisi Remus jonkun lähettämänä – ”
mene sinne, hän on niin yksinäinen ja sinä olet hänen ystävänsä, mene ja vie terveisiä” – vaikka Remus ei edes halunnut, ei oikeasti, se loisti hänen lävitseen kuin valo verhoista lauantaiaamuisin.
Sirius esitti, ettei huomannut. Siriushan oli epätoivoinen ja pelkkä tuttu hengitys sai hänet hyvälle tuulelle, sellainen hän oli muiden mielestä nykyään. Azkabanin ja
sen inhottavan talon vika, tulisikohan koskaan entiselleen, he miettivät ja luulivat ettei Sirius kuulisi mustilla koirankorvillaan. Samalla hän huusi, että täällä olen koko ajan, entiselläni - mutta oliko sittenkään; onko ihminen entisensä kun unohtaa mikä viikonpäivä on menossa tai miten kahvia keitetään.
Myöhemmin Remus saapuikin, kuten aina, yhtä epävarmana ja harmaana kuin tapetti äidin makuuhuoneessa. Ilman sanoja Sirius tervehti häntä, koiramaisesti vain meni lähelle, nuuhkaisi ja tunnisti omakseen, heittäytyi kiinni antamatta toisen edes hengittää.
Mutta voiko Siriusta syyttää, kun hän takertui kynsin hampain ainoaan ihmiseen, joka vielä huokui lämpöä hänen kehoaan vasten ja sai hänen sydämensä hakkaamaan?
Entä oliko se Remusin vika, kun hän tunsi sääliä (vähän rakkauttakin vielä kai) tätä miestä kohtaan ja halusi auttaa, antoi Siriuksen kynsiä ja purra jo valmiiksi repaleista ihoaan, ei välittänyt vaikka selkä tulisi olemaan monta päivää kipeä sen jälkeen kun Sirius painoi häntä kaikella voimallaan vasten seinää lopettamatta ennen kuin he molemmat lojuivat voimattomina portaiden juurella henkäykset epätasaisina ja hiukset sekaisin.
Sellaisen jälkeen Remusin tapana oli kuljettaa sormiaan pitkin Siriuksen solisluita vain muistellakseen, miten Sirius oli aina silloin joskus tehnyt samoin; solisluilta niskaan ja niistä edelleen selkärankaa pitkin lantiolle;
”Anna minun keskittyä”, Remus oli aina sanonut yrittäessään lukea ja huiskinut kädellään toista kauemmas, mutta Sirius ei ikinä antanut vaan oli jatkanut lantiolta navan seutuville, sormet liian pehmeinä vastustettaviksi.
Remus esitti, että se kaikki vanha hohto oli tallella, eivät vuodet ihmisiä muuttaneet (”
olet maailman surkein valehtelija, Remus”). Mutta ei kai Remus voinut muuta kuin sanoa niin, vaikka he tunsivat sen kumpikin. Huulet kuivina ja iho kuivempana se ei vain ollut sama asia kuin vuosia sitten, silloin kun kaikki oli ollut jännittävää ja uutta.
Joskus sitten, kun Sirius on jo poissa, Remus huomaa kaipaavansa toisen solisluita, silittää omiaan ja kuvittelee kosketuksensa Siriuksen kosketukseksi. Mutta ei hän tajunnut sitä silloin, ei edes osannut kaivata toista lähtiessään Kalmanhanaukiolta ja jättäessään Siriuksen etsimään kuvioita hämärästä katosta.
Mutta niin kävi ja Siriukselle jäi vain oven ontto kolahdus ja jossain lattian alla rapisevat hiiret.