Nimi: Maailma jatkaa radallaan
Kirjoittaja: Sinu
Ikäraja: S
Fandom: Axis Powers Hetalia
Hahmot: Germaania ja Rooma
Genre: Draama, kuolema, one-shot
Disclaimer: Hidekaz omistaa Hetalian ja sen hahmot. En hyödy tästä millään muotoa rahallisesti…
Summary:
”Mitä aiot tehdä huomenna?” Rooma kysyi vaitonaisena.
”Mitä?”
”Mitä aiot tehdä huomenna, jos minä en enää herääkään?”
A/N: Minulla on nyt ollut pitkä tauko julkaisuissa, mutta älkää luulkokaan, että olen lopettanut kirjoittamisen. Kirjoitan yhtä pitkää fickiä aina kun opinnoiltani ehdin, mutta tähän inspiroiduin tänä samaisena iltana. Innostuin ideasta juuri hahmojen takia. On ihana kirjoittaa hahmoista, joista ei ole jo tusinatuotantona kaikkea kaikilla mahdollisilla kielillä. Toivottavasti heitätte kommenttia. Luulen, että edistyn vähän näiden one-shotien kirjoittamisessa. ^^
Maailma jatkaa radallaan
Germaania ei voinut sietää Rooman hymyä ja ainaista puhetta. Hän ei voinut sietää miehen tapaa hoitaa olennaiset asiat vitkastelematta, tai jättämättä huomioimatta ne monet kerrat kun he olivat molemmat laahustaneet koteihinsa verissä päin, vain tavatakseen seuraavana päivänä uuden taistelun merkeissä. Hän ei jaksanut miehen ainaista paapomista Euroopan uuden sukupolven perään tai jaksanut kuunnella kuinka mies aina jaksoi puhua siitä kuinka he vielä valloittaisivat koko maailman, olivathan he jo lähes erottamattomat. Ja mitä vielä!?
Mutta nyt Germaania ei voinut sietää sitä, ettei Rooma tehnyt noista ärsyttävistä asioista ensimmäistäkään. Hän ei voinut sietää sitä, että sai vain seistä vieressä ja katsoa toisen kalpeita kasvoja, joista paistoi välillä niin selvä tuska, ettei toinen saanut mitenkään uskoteltua hänelle muuta. Mutta enemmän hän oli vihainen itselleen. Oliko hän ollut liian kova Roomalle? Oliko toisen heikko tila hänen vikansa? Miksei hän voinut tehdä mitään toisen puolesta? Miksi hän edes ajatteli auttamista, vaikka kyseessä oli hänen verivihollisensa?
”Aiotko luovuttaa noin helpolla?”, hän lopulta kysyi Roomalta kylmästi, vaikka pelkäsi mitä saisi kuulla vastaukseksi.
”Kaikkea muuta kuin helpolla. Olen nyt vain vähän väsynyt. Lepään vain vähän.”
”Olet levännyt jo sata vuotta. Melkoista itsensä kiduttamista.”
”Sinäpä sen sanoit… Aina kun taistelen vastaan, kipu moninkertaistuu.” Sitten Germaania sai kuulla harvinaisen, vaikkakin väsyneen, naurahduksen. ”Entäs itse? Raahaudut tänne vuodesta toiseen etkä kuitenkaan anna armoniskua.”
”Olen soturi. En aio voittaa taistelua epäreilusti kun toinen on maassa. Se ei olisi voitto.”
”Sinä ja sinun ikuinen voittosi…”
Totuus oli, ettei Germaania pystynyt enää kohottamaan miekkaansa Roomaa kohtaan. Ei ollut pystynyt enää pitkään aikaan. Oli sitä kuinka ärsyttävä myöntää, hän ei voinut väittää vastaan, että oli iloinen, että Euroopassa oli joku josta oli hänelle vastusta. Hän tiesi, ettei pienistä nappuloista ole heille vastusta vielä pitkään aikaan.
Rooma oli hänen ystävänsä. Hänen ikuinen kilpailijansa, kyllä, mutta myös toveri jonka selkää vasten pystyi nojaamaan ja lepäämään, kun he olivat taistelleet itsensä uuvuksiin. He jakoivat Euroopan ja olivat molemmat aikansa suurmiehiä. He olivat erottamattomia. Heidän piti olla erottamattomia!
”Olet säälittävä”, Germaania toisti jälleen yhdellä miljoonista vierailuistaan.
”Seura tekee kaltaisekseen.”
Germaania hymähti. Rooman pistävä huumorintaju ei ollut kuollut, vaikka hän muuten olikin sen näköinen, että oli valmis arkkuun. Ja oikeassahan toinen oli, hän oli myös säälittävä kun roikkui toisessa näin, vaikka he olivat viholliset.
”Mitä sinä nyt?” Rooma hämmästyi aidosti kun Germaania istahti tämän sängylle, potkaisi saappaat jaloistaan ja laski päänsä Rooman pään viereen tyynylle.
”Ehkä minä sitten pidän sinulle seuraa…” Hän ei osannut selittää sitä sen paremmin.
”Tässä voi mennä aikaa.”
”Ei se haittaa, aikaa minulla on.”
Pian he molemmat lakkasivat laskemasta päiviä. He elivät pientä hiljaista yhteiseloa Rooman kunnon mukaan. He eivät taistelleet, vaikka välillä kävivätkin hyvin värikkäitä väittelyitä pienistä asioista. Joka ilta Germaania asettui makuulle Rooman viereen ja he heräsivät yhdessä seuraavana aamuna.
Tuli päiviä, jolloin Rooman piti purra hammasta, jotta ei huutaisi tuskasta. Tällöin Germaania ei tiennyt mitä tehdä. Hän istui kalpeana ystävänsä sängyn vieressä. Hän ei voinut enää kommentoida sarkastisia kommentteja toisen tilasta. Ei enää kun hän sai toistaa noiden kohtausten seuraamista kerta toisensa jälkeen. Hän oli hiljaa ja laski pelokkaana mielessään, kuinka noiden pahojen kohtausten määrä oli vain lisääntynyt. Kerran kuussa oli nyt kerran viikossa. Kyllä siinä loppuu sanat keneltä hyvänsä.
”Miten maailma voi?” Rooma kysyi yhtenä iltana tuskallisen päivän päätteeksi.
”Matkustaa radallaan kuten ennenkin. Pikkuiset kasvavat ja yrittävät oppia elämään omillaan. Ovat kuulemma jo alkaneet kinastelemaan alueista.”
”Olet opettanut heille pahoja tapoja”, Rooma naurahti heikosti. Heikommin aina päivästä toiseen.
”Sinähän heidät olet ottanut hoiviisi”, Germaania tuhahti vastaukseksi ja sitoi vaaleat hiuksensa yötä vasten.
”He opettelevat kaiken itse, kantapään kautta, kuten mekin. Eikö se ole sinusta nostalgista?”
”Minusta se on typerää.”
”Heh, arvasin että sanot noin. Voisit olla nyt opettamassa lapsille kuinka tätä maailmaa pyöritetään, sen sijaan että vahtisit syönkö minä tarpeeksi nauriita.”
”En pidä lapsista, ja sinä tarvitset monipuolisempaa ravintoa. Vaikka sinäkin olet yksi iso lapsi, sinua on vain yksi ja niitä mukuloita on jo ties kuinka monta.”
Näistä keskusteluista tuli lopulta tapa. Aina iltaisin he kävivät lyhyen keskustelun maailmasta. He eivät puhuneet itsestään kovin paljoa, lähinnä vain verratessaan itseään tuleviin valtioihin. Germaania ei halunnut myöntää sitä itselleen, mutta hänestä alkoi tuntua, että Rooma halusi tietää miten maailma jää, kun hän ei voi enää olla sen ohjaksissa. Tämä ajatus suututti Germaaniaa, mutta hänen suuttumuksensa oli nykyään voimatonta. Hän huomasi, että mitä heikompaan kuntoon Rooma meni, sitä vähemmän hän jaksoi välittää mistään muusta. Oliko tämä hänen kohtalonsa? Jäädä yksin vahtimaan maailmaa, josta piti tulla heidän yhteinen. Oliko hänellä muita vaihtoehtoja?
Oli hänellä yksi. Yksi, johon hän päätyi, vaikkei sitä myöntänytkään. Yksi, joka kuitenkin tuli kuin itsestään, kun oli aika. Ja tuo aika oli nyt Rooman käsissä.
”Olet sinä kyllä sinnikäs”, Rooma tuumasi heikosti yksi ilta kun he kävivät taas yhdessä nukkumaan.
”Seura tekee kaltaisekseen”, Germaania mumisi vastaukseksi. Hänellä oli outo olo; samanlainen olo kuin joskus kauan sitten. Aikana jolloin hän oli viimein tiedostanut itsensä, kun hän oli huomannut erityisyytensä ja voimansa.
”Mitä aiot tehdä huomenna?” Rooma kysyi vaitonaisena.
”Mitä?”
”Mitä aiot tehdä huomenna, jos minä en enää herääkään?”
Tätäkö se oli? Tunne siitä, että kaikki oli viimein lopussa. Rooma ei jaksanut enää. Hän tarvitsi vain hyvän syyn päästää irti tästä maailmasta ja päästä rauhaan.
”En usko, että teen mitään.”
”Et voi olla tosissasi. Kai sinun nyt jotakin pitää tehdä.”
”Minä en ajatellut jatkaa ilman sinua.” Noin, nyt se oli viimein tunnustettu!
Rooma oli pelottavan kauan hiljaa. Hän katsoi tyhjänä eteenpäin ja kynttilä loi synkkiä varjoja hänen väsymyksestä nuutuneille kasvoilleen.
”Miten maailmalle käy, jos sinäkin lähdet?”
”Se ei kuulu meille, jos me lähdemme.”
”Sen pitäisi kuulua. Olemme olleet siitä niin pitkään vastuussa.”
”Maailma jatkaa radallaan. Pienet kasvavat isoiksi ja ottavat ohjat käsiinsä. Maailma on hyvissä käsissä, ovathan he meidän sukuamme.”
”Luulin, ettet sinä pidä lapsista.”
”En pidäkään, mutta pidän ajatuksesta, että kaikki ei lopu tähän.”
”Niin minäkin”, Rooma tunnusti ja Germaania tunsi liikuttuvansa jo pelkästään siitä, että toinen tunnusti kuolinvuoteellaan olevansa tyytyväinen edes johonkin. Hän sammutti kynttilän, jotta se lopettaisi kurjien varjojensa luonnin ja asettui paremmin Rooman viereen.
”Tiedätkös?” Rooman heikko ääni kuului pimeässä. ”Jos me menemme yhdessä, minulla ei ole enää mitään pelättävää.”
”Ethän sinä muutenkaan pelkään mitään.”
”En tietenkään. Sinä olet ollut aina minun kanssani. Miksi minun olisi siis pitänyt pelätä mitään?”
”Koska olen vihollisesi.”
”Oletko tosiaan?”
”En oikeastaan.” Se oli yllättävän helppo tunnustaa pimeässä kun tiesi, että ei ollut enää kovin montaa mahdollisuutta tunnustaa sitä.
”Tiesin sen. Sinä olet oikeastaan todella hyvä tyyppi.”
”Alatko tunteelliseksi nyt?”
”Kumpi se meistä itkee?”
Se oli totta. Germaania itki. Hän, joka ei koskaan antanut tunteidensa näkyä, vuodatti nyt hiljaisia kyyneleitä, jotka saivat hänen äänensä kuulostamaan paksulta. Hän itki, muttei tiennyt miksi. Siksikö, että tämä oli loppu? Ei, tämä oli jotenkin onnellisempaa. Ehkä siksi, että hän oli aina halunnut lopun olevan tällainen, vaikka soturi olikin. Hän oli aina halunnut, että he lähtevät täältä yhdessä. Sovussa itsensä, maailman ja toistensa kanssa.
”Olet sinäkin…” Hän takerteli. Hän halusi kirota niin itsensä kuin Rooman, joka oli saanut hänet tällaiseen mielentilaan. ”Olet sinäkin… Siedettävä.”
”Tiesin sen. Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä… Ystäväni…” Germaania kuiskasi ja löysi pian Rooman käden omastaan. Hän tunsi oudon lämmön leviävän siitä itseensä, vaikka käsi olikin jääkylmä. Hän sulki silmänsä ja pystyi lähes aistimaan, kuinka Rooma hymyili hänen vieressään.
He eivät heräisi seuraavana aamuna. Eivät täällä, mutta missä ikinä he heräisivätkin, he olisivat siellä yhdessä. Koska eihän Rooma pärjää ilman häntä! Eikä hän pärjää ilman Roomaa…
