Title: 3 syytä, miksi Rabastanilta pitäisi kieltää viina
Author: Winifred
Status: Valmis, one-shot
Beta: bbrickless
Genre: Angst, drama, slash, tavallaan songfic
Pairing: Lucius/Rabastan
Rating: K-11
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja maailman, minä leikin ilman rahallista palkkiota tai mitään muutakaan. Omakseni en väitä. Kappale puolestaan kuuluu Nightwishille.
Summary: Tunnelma oli utuisen savuinen ja tunnusomaisen hopean värit sekoittuivat savuun siinä missä vihreä loisti heikkona kajastuksena.
A/N: En voinut vastustaa kiusausta, kun selailin tuota 3 kertaa kun -haastetopicia. Joten, tässä on lopputulos, humalainen!Rabastan ja syyt, miksi viina pitäisi häneltä kieltää (ainakin Luciuksen mielestä). Osallistuu seuraaviin haasteisiin: 3 kertaa kun, Slash10, Tutut ja tuntemattomat tuvat (tupana Luihuinen), FF100 sanalla 33. Liikaa, Päide II (alkoholi ja nikotiini), Sananlasku II sananlaskulla "ei elävä kuolevansa usko", Katkelmia maailmalta sitaatilla "demokratia ei ole muuta kuin kansan kurittamista kansan avulla kansan hyväksi" (Oscar Wilde), Yhtyeen tuotanto kappaleella End of All Hope ja Angst25 aiheella puhdasveriset sanalla 10. Lasi. Jos ei muuta, niin on tämä ainakin yhdistetty muutamaan haateeseen : D
Sitaatti löytyy suoraan ficistä, eikä se siis kuulu minulle vaan Oscar Wildelle. Sananlaskua ei löydy suoraan, se tulee pikemminkin rivien välistä ilmi yhdessä kohtauksessa. bbricklessille kiitos, että suostui betaamaan lyhyellä varoitusajalla<3
3 syytä, miksi Rabastanilta pitäisi kieltää viina
Ensimmäinen: muistiongelmat alkavat hermosolujen tuhoutumisesta
To end all the innocence
To be someone like me
This is the birth of all hope
To have what I once had
Huone oli tunkkainen vaaleanharmaasta savusta, joka yritti tukahduttaa jokaisen uskalikon, joka huoneeseen päätti astua. Huoneen ikkunat olivat lumetta, sillä eihän maan alla sijaisevissa tyrmissä saattanut raikkaaseen ulkoilmaan avautuvaa ikkunaa olla. Tunnelma oli utuisen savuinen ja tunnusomaisen hopean värit sekoittuivat savuun siinä missä vihreä loisti heikkona kajastuksena.
Kahden sormen välissä olevasta savukkeesta oli enää viimeiset henkoset jäljellä. Mustatukkainen poika tumppasi sen läheiseen tuhkakuppiin ja sytytti uuden. Ketjussa polttamisen kauneus oli tämän mielestä yksi maailman kiehtovimmista asioista - ainakin sillä hetkellä kun keuhkot olivat pyörteilevää savua täynnä ja maailma näytti silmissä keinotekoisen harmaalta.
"Tiedättekö, katto näyttää aivan mereltä, johon joku on maalannut oransseja läiskiä", lattialla makoileva poika sanoi. Pojalla oli kullanruskean sävyiset hiukset ja harmaat silmät, jotka tuijottavat kattoa tiiviisti. Tupakkaa polttava poika vilkaisi kattoon, mutta hän ei nähnyt toisen mielen maalaamaa maailmaa ja läheisellä sängyllä makoileva vaaleaverikkö näki ainoastaan likaisen valkoisen katon, joka on hänelle aivan yhdentekevä.
"Evan, minusta tuntuu että olet tainnut ottaa muutaman pillerin liikaa", vaaleaverikkö huomautti ivallinen vivahde sanoissaan. Poika vei huulilleen lasillisen sinistä nestettä, joka kirvoitti lyhyen yskäkohtauksen, mutta lopettaminen oli poissuljettu vaihtoehto.
"Minusta puolestaan tuntuu, että olet ottanut muutaman huikan liian vähän, armaani", vastasi Evaniksi kutsuttu poika hymyillen siirappisesti. Vaaleaverikkö tuhahti ja pudotti tyhjän lasin lattialle, jossa se särkyi pieniksi palasiksi. Sirpaleet jäivät siihen lattialle odottamaan, että joku vähäonninen astuisi päälle saaden jalkapohjan vuotamaan verenpunaista.
Mustatukkainen poika havahtui aikaisemman sanoihin, aivan kuin olisi vasta ymmärtänyt, mistä toiset puhuivat.
"Armas? Kenen armas Lucius nyt on?" Vaaleaverikkö ja Evan käänsivät katseensa mustatukkaan, joka sytytti uutta savuketta.
"Polttaisit vähemmän tupakkaa niin jäisi aivosoluja puheen ymmärtämiseen, rakkaani", Lucius sanoi ja kääntyi selälleen makaamaan sängyllä. Hänen katseensa kohtasi vihreän kankaan, joka peitti katon muun näkyvistä.
Hän ei ollut kovin humalassa, ei ainakaan niin, ettei olisi osannut ajatella selkeästi. Toisinaan hän mietti, miten oli ajautunut virtaukseen, joka vei kohti tuntematonta merta. Matkalla ihmisiä vilahti ohitse, tunteet muuttuivat ja mieliala vaihtui nopeammin kuin maanisdepressiivisellä. Ainoa, kenestä hän oli saanut otteen alkoi kadota tupakansavun taakse. Savuverho eristi heidät toisistaan, eikä kumpikaan jaksanut taistella vastaan. Hän kuuli jälleen sanat, jotka sytyttivät uuden savukkeen, huokauksen, jonka tyydyttyneisyys sai aikaan. Muisti kykeni muistamaan, kuinka hän oli joskus saanut toisen huulilta tuon huokauksen karkaamaan.
Ehkä se johtui ainaisuudelta tuntuvasta humalatilasta, jota rikkoivat vain satunnaiset krapulan omistamat päivät, tai tylsistyneisyydestä, joka oli vallannut heidät. Aluksi kaikki oli ollut jännittävää, ei oltu tarvittu kuin he kaksi ja tyhjä huone. Nyt mukana olivat myös piilotetut ongelmat ja riippuvuudesta vapisevat kädet. Ehkä se vain menee niin. Mukaan tulee osapuolia, joita ei haluttaisiin. Ehkä se vain oli yksi tapa hiivuttaa tunteet hänen ja mustatukkaisen Rabastanin välillä. Eihän heillä kuitenkaan mitään voisi olla.
Kun Lucius nousi seisomaan hieman hoippuvin askelin, hän huomasi Evanin nukkuvan käpertyneessä asennossa - ilmeisesti pillerit olivat tuudittaneet unimaailmaan, jossa oranssit läikät meressä eivät ole sekopäisyyden merkki. Rabastan tapaili savukeaskia, joka oli tyhjä, ja ilmiselvästi poika oli juonut liikaa muistaakseen, että poltti viimeisensä äsken. Lattia lainehti karistettua tuhkaa ja natsoja, jotka aiheuttaisivat päänsärkyä kotitontuille - mutta puhdasverisinä he eivät välittäneet sellaisesta.
Vaaleaverikkö istuutui mustatukkaisen pojan viereen, riisti tyhjän savukeaskin ja heitti sen pois. Toisen kädet vapisivat, ne olisivat tahtoneet kapean tupakan ihollensa rauhoittamaan. Hampaat purivat huulen rikki, ne olisivat kaivanneet polttelevaa kulausta tuliviskiä - mutta pullo lojui tyhjänä sängyn alla.
Lucius vei kätensä toisen poskille, joiden iho oli äärimmilleen pingottunut. Poskiluut tuntuivat terävinä kylmiä sormia vasten, mutta toinen oli liian omissa maailmoissaan huomatakseen vaaleaverikön sormia ihollaan. Vasta huulet huulilla herättivät mustatukkaisen ajatukset ja hän sysäsi toisen kauemmaksi. Hän tuijotti Luciusta, jonka kasvoilla lainehti hämmennyksen ja raivon aallot.
"Mitä sinä teet?" yllättys ja järkytys soivat Rabastanin äänessä. Lucius tuijotti toista aivan kuin olisi yrittänyt polttaa reikiä toisen kasvoihin, tukahduttaa äänihuulet ja huutaa kuuloon, että lopettaisi kaiken särkemisen. Mustatukan muisti ei toiminut, tämä oli jälleen juonut itsensä pisteeseen, jossa lähimuisti katosi. Missä Lucius oli vain ystävä ilman minkäänlaisia syvempiä tunteita.
Raivosta mykkäni Lucius nousi seisomaan ja jätti järkyttyneen Rabastanin yksin. Mustatukka tivasi vastausta, mutta kysymykset kuolivat ilmaan. Lucius jätti savuisen ilman ja katkeruuden tunteen taakseen. Hän ei suostuisi selittämään toiselle ja seuraavana päivänä hän ei puhuisi mitään. Tummatukka unohtaisi sammumisen jälkeen taas kerran, mitä oli tapahtunut.
Jos hän vain olisi voinut, hän olisi kieltänyt toiselta tupakan ja alkoholin kokonaan.
*
Toinen: suun kiinni pitävät lihakset katoavat olemattomiin
Wounded is the deer that leaps highest
And my wound it cuts so deep
Turn off the light and let me pull the plug
Aika valui tiimalasin lailla eteenpäin, sitä ei voinut kukaan pysäyttää, vaikka yrittäisi. Se oli yksi elämän totuuksista, joiden oppimiseen meni aikaa. Toinen, mikä jokaisen oli opittava, oli omat rajansa. Kohtuuden rajakäsitys haaleni vuosi vuodelta, vaikka sen olisi pitänyt seljetä. Itsestään yritettiin tehdä jumaluutta, etenkin kun keinotekoinen itsevarmuus virtasi suonissa. Sitä saattoi luulla, ettei itseään ympäröinyt tyrmän kylmyyttä hohkaavat seinät ja etteivät kuuntelijat olleet keskenkasvuisia nuoria, jotka yrittivät korostaa yhteenkuuluvuutta vihreällä värillä. Unelmat veivät mukanaan ja tekivät itsestään todellisuuden.
Rabastanin haavemaailma oli vanginnut mukaansa, eikä Lucius voinut kuin katsoa vierestä, miten hänen poikaystävänsä liukeni hänen ulottumattomiinsa. Hän ei ollut sellainen ihminen, joka välitti muista kuin itsestään niin että sattui, mutta hän ei kestänyt ajatusta, että Rabastan, jonka kuului rakastaa häntä, unohti hänet. Unohti ensin juotuaan liikaa tuliviskiä ja unohti nyt, kun suuta hillitsevät lihakset olivat kadonneet kokonaan.
Mustatukka jaksoi puhua siitä, miten maailma oli vääränlainen ja miten hän halusi parantaa sitä. Miten Pimeyden Lordi tekisi kaiken paremmaksi ja päästäisi puhdasveriset ansaitusti valtaan. Lucius halusi sitä myös, tulla kuolonsyöjäksi ja syrjäyttää jästirakkaat idiootit, mutta Rabastan meni saarnoissaan liian pitkälle. Humala antoi siivet hänen sanoilleen ja savuke suupielessä mustatukka paasasi kaikesta, mikä tuli mieleen.
"Demokratia ei ole muuta kuin kansan kurittamista kansan avulla kansan hyväksi! Eikä se lopulta ole edes meille hyväksi, ei aja meidän etuamme, vaan kasvattaa jästien valtaa ja painaa meidät pimeyteen piiloon. Meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin nousta kapinaan ja Pimeyden Lordi on oleva se, kuka meidät vapauttaa tästä piiloleikistä!" Rabastanin sanat kiihtyivät loppua kohden ja vaaleaverikkö ei olisi halunnut mitään enemmän kuin tainnuttaa toisen loitsulla. Hän ei jaksanut kuunnella samoja sanoja kerta toisensa jälkeen. Mustatukka toisti sanojaan rikkinäisen levyn lailla. Eteenpäin ei ollut mahdollisuutta, sillä naarmuisuus esti sen.
Silti muut kuuntelivat Rabastania. Eivät välittäneet toistosta, ajoittaisesta sanojen sekoittumisesta ja pahanhajuisesta hengityksestä. Vaaleaverikkö ei tiennyt, mitä hän inhosi enemmän, ei hänellä ollut sanoja kuvaamaan sitä kalvavaa tunnetta, joka kertoi hänelle, että Rabastan meni liian pitkälle. Toinen ylitti liian monia rajoja, astui liian monesta ovesta ja se kaikki oli yksinkertaisesti liikaa. Rabastan ei ollut enää Rabastan, tämä oli muuttunut joksikin toiseksi. Huurut olivat sekoittaneet mielen ja savuverho oli eristänyt omaan maailmaansa.
Lucius nousi nojatuolista ja lähti makuusalia kohti. Hän kuuli kuinka Rabastan puhui periaatteista ja perikseantamattomuudesta. Tavoittelemisen arvoisia ihanteita, joiden saavuttaminen jäisi kuitenkin vain unelmaksi. Realisti piti olla, oli ymmärrettävä ettei tyhjät puheet tehneet ihmisestä sen parempaa. Selviytyminen oli elämän periaate, ei se, että valloitti maailman olemattomilla puheenlahjoillaan.
Joten hän vaihtoi valvetilan hetkelliseen tiedottomuuteen.
*
Kolmas: rajalinja elämän ja kuoleman välillä haalenee
Deathwish without a prayer
End of hope
End of love
End of time
The rest is silence
Rajalinja, joka on piirretty elämän ja kuoleman välille, on sakean harmaa. Poistyöntävä tunne, mutta tarpeeksi huuruiset ajatukset eivät ymmärtäneet sitä. Eivät muistaneet lopullisuutta, janosivat vain kutkuttavaa tunnetta, joka levisi kylmettyneistä varpaista. Sukat oli unohdettu matkan varrelle, koska niitä ei tarvittu.
Humala samalla haalistaa että voimistaa tuntemuksia. Rabastan ei erottanut tunteitaan toisistaan, mutta kylmänväreet kehossa tuntuivat niin, että hän halusi lisää. Kolea marmori jalkoja vasten palelsi, mutta kiduttavuuden tilalla oli kutkuttavaa jännitystä. Hän tunsi tuulenvireet kasvoillaan ja hiuksissaan, tunsi vesipisarat, jotka tuulen kirpeys kirvoitti silmistä. Se tuntui vapauden kutsulta, se kuiskaili kaikesta sellaisesta, mikä oli kielletty säännöissä. Viettelevä tunne oli päällimmäisenä Rabastanin kehossa.
Hän pudotti puolityhjän pullon ja se putosi monta kymmentä metriä ennen pirstoutumista syksyn tappamaan nurmikkoon. Vesiselvä olisi kavahtanut särkymisen ääntä, mutta Rabastan ei edes huomannut sitä. Hän aisti ainoastaan yöilman ympärillään ja pystyi melkein kuvittelemaan siipien kasvavan selkärangastaan. Tuuli tempaisisi mukaansa ja hän saisi maistaa vapautta, joka oli viety kahlitsemalla vääräuskoiseen maailmaan. Hän tiesi paremmin, osasi nimetä jokaisen vian ja korjata kaiken. Jos hänelle vain annettaisiin avaimet siihen, hän parantaisi kaiken. Tekisi maailmasta täydellisen hänen kaltaisilleen.
Hän oli elävämpi kuin aikoihin, hän ei kohtaisi kuolemaa. Hän oli sen yläpuolella.
Rabastanin varpaat tavoittelivat tyhjyyttä, kun Lucius avasi tornin oven hengitys raskaana. Vaaleaverikkö ei ollut uskoa, että hän oli todella lähtenyt toisen perään, kun Evan oli kertonut mustatukan lähteneen harhailemaan ilman sukkia ympäripäissään. Lucius ei ollut jaksanut enää moneen viikkoon välittää Rabastanista, se vähän mitä heillä joskus oli ollut hukkui kurkunpäätä polttavaan nesteeseen ja tukehtui keuhkot täyttävään savuun. Rabastan ei osannut lopettaa ajoissa, eikä hänestä ollut pelastajaksi. Joten hän luovutti, siirtyi eteenpäin.
Tuuli oli tempaisemassa Rabastania mukaansa, kun Lucius tarttui toista vyötäisiltä ja kiskaisi marmoriselta kaiteelta alas. Mustatukan katse tuijotti kaukaisuuteen, eikä tämä edes kunnolla ymmärtänyt, ettei seisonut enää kaiteella allaan kuolettava pudotus. Lucius irrotti otteensa ja toinen valui seinää pitkin lattialle istumaan. Rabastan sopersi jotakin, mistä Lucius ei saanut selvää, eikä hän pyytänyt toista toistamaan. Hän käänsi selkänsä ja lähti kävelemään poispäin. Hänen velvollisuutensa olivat loppuneet mustatukkaa kohtaan.
Lucius päästi irti. Irrotti otteensa tuulesta, koska siitä ei voinut pitää kiinni. Hän ei yrittäisi olla toiselle enää mitään, ei edes ystävä, hukkukoon Rabastan humalanhuuruisiin hengityksiinsä. Syitä oli lopettaa, mutta jos tummatukka ei niitä kuunnellut niin hänen puolestaan toinen saisi tukehtua tupakansavuun. Välittäminen oli yliarvostettua.
