Title: Erilainen näkökulma
Author: Adia
Rating: max. K-11 koko sarja
Genre: kai jotain osin-angstia, en tiedä
Pairing: korkeintaan viittausta minäkertoja/Jarno, jos nyt on oleellista
Beta: No one, vain rakas Wordini
Warning: Osin-angstia, en osaa parempaakaan termiä keksiä. Ja erilaisuutta, aka pyörätuoli-ihmisten elämää raapaleiden muodossa. Joskus myös vammaiseksi sanomista, eikä sitä kivempaa ”liikuntavammaista”, mutta pikkujuttuja. Ei varmaan muuta. Paikoitellen ilmenee myös puhekielisyyttä.
Disclaimer: No siis. Ideasta osin kiitos Reginalle, tämä ei ole vielä se, jonka hän halusi minun kirjoittavan, mutta keksin idean raapalesarjaan ja toteutan nyt sitä. Kaikki tässä esiintyvät ilmiöt ovat yleensä ottaen, luulisin, omasta elämästäni ammennettuja, niin hyvässä kuin pahassakin.
Summary:
Joskus vammasen elämä ei oo sitä mitä luulisi, tarkotan vaan sitä, et… no, kaikki ei aina mee sillee ku haluis ja joskus on vaikeempaa saada ihan vaan vaikka leipää, tiiätkö?Feedback: Elän kommenteista
A/N: Ottaa osaa x raapaleen raapalesarjana Vuosi raapalehtien [x/365].
Ja tuosta ikärajasta sen verran, että tämä ei ole valmis sarja vielä, ja koska tämä on yhtenäinen omasta mielestäni, niin pistän sen mieluummin tänne Pergamentinpalaan vielä, mutta jos se valmiina sarjana on edelleen vain max. K-7, siirretään sitten Sanansäilään, jos vain mahdollista. Okei?
Nauttikaa, jos vain suinkin mahdollista. POV on minäkertojan. Kursiivit ovat mahdollisia takaumajuttuja. Ja tietysti nämä kaikki ovat epäjärjestyksessä ja kaikkea aikajanaltaan, ja tuota hirveän lapsekasta kaikki ei ole, vaikka ehkä pitäisi. No, ohittakaa sellaiset pikkujutut, koska väritän osaa mielikuvituksella, kaikkea en muista.
Omistus: -
~
Operaatio leipä [ S; triplaraapale ]Kun mä olin pieni, elämä oli suhteellisen helppoa. Tai siis mä tarkoitan, kun olin
lapsi, koska ainahan mä pieni oon ollut ja tulen olemaan. Vaan 115 senttiä kengät jalassa, se ei oo kovin paljoa.
Kuitenkin, kun mä olin pieni, ehkä viisi, mä aloin huomata, ettei kaikki ihan mee niin kuin haluais. Joskus vammasen elämä ei vaan oo ihan sitä, mitä luulisi, tarkotan vaan sitä, että kaikki ei aina mee silleen kuin haluaisi. Ja joskus on vaikeempaa saada ihan vaan vaikka leipää, tiiätkö?
Kello on jo neljä. Mulla on nälkä, mutta mummi nukkuu ja mä en haluaisi herättää sitä. Äiti on aina sanonut, ettei nukkuvaa saa häiritä ja että mun pitäisi osata jo itse, kun oon jo yhdeksän.
Kuulen melkein raksutuksen aivoissa, kun katson korkeana kohoavaa jääkaappia ja tunnen itseni entistä pienemmäksi, mikäli mahdollista. Ajatus juoksee. Entä jos…
Siinä pohtiessani huomaan ruokapöydän tuolin ja haen pikkulapsille suunnatun vaaleanpunaisen muovituolin mun huoneesta. Työnnän tuolin jääkaapin alle ja muovituolin sen eteen. Kiipeämisvaiheessa huomaan muovin olevan liukas, mutten välitä enää ja kiipeän tuolille. Avaan jääkaapin, mutta tila on liian pieni ja kapuan alas muovituolille ennen kuin saan pukattua sen kokonaan auki.
Kiipeän takaisin keittiön tuolille ja kun mä näen voipurkin ylähyllyllä, mun tekee mieli huokaista. Hei oikeesti, tässä taloudessa asuu mini-ihminen! Huokaisten jätän jääkaapin oven auki ja kapuan äkkiä takaisin lattialle. Ennen kuin ehdin ajatella enempää, oon jo avaamassa keittiön laatikoita ja puukauha osuu mun silmiin. Hymyilen ja pistän sen hampaiden väliin ennen kuin kiipeän takaisin tuolille. Koukin voipurkin reunalle ja huomaan veitsen ennen kuin jatkan, tää on taas niin tätä. Meen niin tuolin reunalle kuin uskallan ja alan koukkia purkkia uudestaan alas.
Kuuluu kauhea rämähdys, mutta voipurkki on lattialla veitsen kera.
”Mitä sä teet?”
Käännyn katsomaan mummia. ”No kun mä halusin leipää…”
”Olisit herättänyt!” mummi sanoo alkaessaan tehdä leipää.
”No kun sä nukuit…”~
A/N2: … kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, että tuo leipäoperaatio oli totta.