Kirjoittaja: amorito
Beta: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: drama, romance
Paritus: Helena Korpinkynsi / Paroni
Tiivistelmä: Paroni
tulee talvijuhliin, Paroni
tapaa minut ensimmäistä kertaa, Paroni
illastaa samassa pöydässä kanssamme. Paronin nimi – tai oikeastaan pelkkä hänen tittelinsä, aivan kuin hän olisi ainoa laatuaan – lausutaan aina sellaisella kunnioituksella ja pienellä kauhun vivahteella, että tiedän tapahtuman tärkeyden.A/N: FF100-ficci sanalla
001. Alku. Tulen kirjoittamaan muutakin Helena/paronia satasaiheeseeni liittyen, joten tämä on se ensimmäinen.
Pukuni on ahtaampi kuin haluaisin sen olevan, hengitykseni tiheämpää kuin on normaalia. Peilikuvan kasvot ovat vieraat ja kalpeat, mutta sininen kangas pronssikirjailuin on kuitenkin kuvastimen mukaan pukeva ja jopa sievä. Tosin turhautumiseni on aina yhtä suuri, kun ”uudet vaatteeni” ovat kerta toisensa jälkeen edelliskertaisen toisintoja; Korpinkynnen värejä hehkuen ja aina yhtä yllätyksettöminä ne tuodaan minulle jotakin tilaisuutta varten, jonka tarkoituksen saan selville vasta paikalle tullessani.
Nyt kuitenkin tiedän, että on tärkeä päivä. Sitä on tolkutettu minulle jo useampi viikko;
Paroni tulee talvijuhliin,
Paroni tapaa minut ensimmäistä kertaa,
Paroni illastaa samassa pöydässä kanssamme. Paronin nimi – tai oikeastaan pelkkä hänen tittelinsä, aivan kuin hän olisi ainoa laatuaan – lausutaan aina sellaisella kunnioituksella ja pienellä kauhun vivahteella, että tiedän tapahtuman tärkeyden. Sitä en tosin tiedä, miksi Paroni on niin kovin tärkeä juuri minun kannaltani. Minä olen vasta kuudentoista, Paroni luultavimmin neljänkymmenen paremmalla puolella. Ei meillä ole mitään yhteistä.
Astun Tylypahkan suureen saliin vaivihkaa, taktikoiden niin, että Sali on jo lähes täynnä eikä kukaan kiinnitä erityisesti huomiota saapumiseeni. Ovia lähinnä olevat seurueet toki kääntävät katseensa ja kumartavat tai niiaavat kunnioittavasti. Niiaan takaisin ja hymyilen kuin kunnon emäntä ainakin – vaikken emännän roolissa varsinaisesti olekaan. Liikun hitaasti, epäröiden ja yrittäen saada puvun antamaan myöten sen verran, jotta voin hengittää syvempään. Kulta- ja hopeavadit pöydillä notkuvat paahtopaistia, kalkkunaa, juureksia ja kastikkeita, maljat ja kannut taas viiniä.
Helga kelta-mustaraitaisessa silkissään näyttää epäkohteliaasti sanottuna hieman narrimaiselta, hohottaessaan ystävällisesti ja lämpimästi keskustelukumppaninsa kaskuille, mäyräkuvioitu kuppinsa kädessään. Hän on kuitenkin niin kiltti, että tukahdutan pahansuovan ajatuksen tämän ulkonäöstä nopeasti ja vilkutan hänelle ohi mennessäni, mutta osoittaen, etten aio jäädä jutustelemaan. Hän heilauttaa sormiaan takaisin, mutta jatkaa juttuaan munkinkaapuun pukeutuneen miehen kanssa.
Herra Luihuinen on tummanvihreässä samettiviitassaan kuin erikoisen näköinen, sammaloitunut lepakko nurkassaan. Tavalliseen tapaan nyrpeän näköinen mutru huulillaan hän pitelee hopeapikaria, pälyillen ohikulkevia sen näköisenä, kuin arvelisi jonkun myrkyttäneen juoman. Häntä en tervehdi, mutta ei hän minua huomaakaan – tai ainakin hän teeskentelee niin. Hyvä.
Godric on punaisessa kaavussaan vahvan ja voimakkaan näköinen. Hänen ympärillään on kunnioittavan ja kiinnostuneen näköinen joukko seuraajia, ystäviä ja ihailijoitakin, joista osan silmät vilkkuvat kohti hopeista, rubiinikoristeista miekan hilaa. Eräänkin miehen sormet nytkivät sen näköisesti, että hänen tekisi mieli ojentaa kätensä ja koskettaa kimaltelevia rubiineita. Godric karjahtelee naurusta ja hän elehtii hurjasti; kenties kertoo lohikäärmeenkesytystarinoita, kenties jotakin vähän tosipohjaisempaa. Haluaisin mennä kuuntelemaan, mutten ehdi.
Äiti seisoo lopultakin vastakkaisella ovella, sininen, hieno villa harteillaan leväten. Äidin pään ympärillä kiertää hopeinen diadeemi, mustat hiukset valuvat puoliselkään huolellisesti harjattuina. En näe, kenen kanssa äiti keskustelee, mutta äiti on huomattavan pitkä; monet miehetkin jäävät toiseksi hänen pituudelleen.
En oikein tiedä, kuinka lähestyisin äitiä; voinko vain astahtaa hänen taakseen tai vierelleen seisomaan, vai keskeytänkö tällöin jonkin arkaluontoisen keskustelun? Jospa äidin keskustelukumppani on joku, joka tarvitsee äidin lääkinnällisiä neuvoja vaikkapa lohikäärmerokkoon tai gäätäkuumeeseen? En kuitenkaan ehdi suunnitella lähestymistapaa tarkemmin, kun äiti käännähtää pelottavan rivakasti ympäri ja luo minuun yllättyneen, sitten tutkivan ja lopulta hyväksyvän katseen. Minä ehdin huomata hänen rinnallaan olevan pronssisen kotkasoljen ja tuntea siitä jälleen kerran ärtymystä. Miksi kotka, jos me olemme
Korpinkynsiä? Onko korppi jotenkin rahvaanomainen ja ala-arvoisempi kuin kotka?
Sitten äiti vetää minut vierelleen, vastapäätä miestä, joka on ollut syventyneenä keskusteluun tämän kanssa. Mies on vampyyrinkalpea, synkkäilmeinen, kapeahuulinen ja kuitenkin aristokraattinen ja ylpeäryhtinen. Musta, kultakoristeltu kaapu henkii varakkuutta olematta röyhkeän kimalteleva tai muuten teennäisen kruusattu. Silmät ovat tummat ja syvällä päässä; hiukset ovat kihartuvat ja syvän tummanruskeat. Sormessa kiiltelee sinettisormus, jonka kuviosta en saa selvää. En voi sille mitään; minun on pakko tuijottaa miestä.
”Herra paroni, sallikaa minun esitellä tyttäreni Helena. Tässä on paroni…”
”Kiitos, rouva Korpinkynsi”, paroni keskeyttää. Ääni tuntuu tulevan hänen keuhkoistaan, hyvin vaivalloisesti, kuin pitkän sairastelun jälkeen – se on karhea ja verkkainen, kuin sitä käytettäisiin vain kerran, pari vuodessa. Paroni katsoo minua niin intensiivisesti, ettei minua enää hävetä aivan niin paljon oma tuijotukseni. Muistan sentään niiata, mutta en voi irrottaa silmiäni tuosta hämmentävästä, erikoisella tavalla komeasta ilmestyksestä.
”Paroni on odottanut kovasti tapaavansa sinut”, äiti sanoo minulle häkeltymättä paronin keskeytyksestä. Räpyttelen;
hänkö halusi tavata minut? Se ei siis ollutkaan äitini oma päähänpisto, että meidät on tutustutettava?
”Niinkö?” lausahdan kohteliaasti, toivoen, ettei äänestäni kuulla äimistys.
Paroni nyökkää hitaasti, vetäen huulensa yhteen niin, että kykenee kostuttamaan niitä ilman, että hänen kielenkärkensä näkyy. En tiedä, kiusaantuisinko vai olisinko otettu – haluanko tämän miehen olevan innokas näkemään minut vai en? Hän ei kuitenkaan ole niin vanha kuin ajattelin, minua toki iäkkäämpi, muttei ehkä kymmentäkään vuotta vanhempi.
Emme ehdi vaihtaa enää muita kohteliaisuuksia, kun hienovarainen kello jo kilahtaa kutsuen kaikki pöytiin nauttimaan talvijuhlaan kuuluvista herkuista. Juhlaväen asettuessa pöytiin huomaan, että paroni on sijoitettu saman pöydän ääreen kuin minutkin; toisin sanoen suurimpaan pöytään, jossa ovat kaikki koulun perustajat, minä sekä muutama korkea-arvoinen herra ja leidi – luonnollisesti siis paronikin.
Paroni ei kuitenkaan istu vieressäni, ja johtuneeko siitä vai jostakin muusta, mutta hän näyttää melko nyrpeältä ja vaiteliaalta koko aterian ajan. Toisaalta, pohdin katsellessani häntä vaivihkaa yrittäen olla pudottamatta kalkkunanpaloja sormistani syliin, nyrpeä ja kopea saattaa olla hänen perusilmeensä. Niin hyvin otsarypyt ja suupielten osoitus alaspäin sopivat hänen kasvoihinsa; kuin hänet olisi veistetty sellaiseksi.
Paronikin katsahtaa minuun päin pari kertaa, tai niin tulkitsen; aina kun katseeni kohtaa hänen tummat silmänsä, hän vaikuttaakin yhtäkkiä tuijottavan vierustoveriini tai tutkailevan seinävaatetta pöydän takana.
Viereeni istuutunut Helga kumartuu puoleeni päivällisen puolimaissa ja kuiskaa minulle pikaisesti:
”Oletko jo keskustellut paronin kanssa?” Nyökkään vastaukseksi niin, että ulkopuolisista näyttää vain siltä kuin kumartuisin lautaseni puoleen.
”Hän on juuri menettänyt isänsä, raukka”, Helga jatkaa surullinen vivahde äänessään. ”Jos sinulle tarjoutuu tilaisuus, olisitko niin kiltti että piristäisit häntä hieman? Ei tietenkään mitään rahvaanomaista vitsailua, mutta jotakin rohkaisevaa. Hän on itse asiassa vain kuutisen vuotta sinua vanhempi, mitä sinä nyt oletkaan, kuusitoista? Niin, ajattelehan, kahdenkymmenen ikäinen ja perinyt laajat maat ja linnan ihan itselleen!” Ynähtelen jotain epäselvää ja jatkan syömistä, mutta kun uskallan taas vilkaista nuoreen paroniin, olen entistä uteliaampi.
Päivällisen edettyä jälkiruokaan asti (hunajakakkuja, kuivattuja ja säilöttyjä hedelmiä sekä hehkusimaa) olen jo kehitellyt jokusen mielestäni uskottavan teorian paronin kiinnostukselle. Yksi syy on tietenkin se, että hän haluaa nähdä Kuuluisan Rowena Korpinkynnen tyttären – monet haluavat, ja minut tavattuaan he vaikuttavat hämmentyneiltä sen johdosta, etten olekaan sen kummempi noita kuin heidän omatkaan lapsensa. Älykäs ja nokkela toki, mutta Korpinkynneltä kai odotetaan jotain ylimaallista.
Toinen vaihtoehto on, että hän on äidin mahdollisen kosijan lähettämä ja haluaa tavata myös tämän tyttären ennen kuin tekee ratkaisunsa – hyvänkin naisen tytär saattaa olla hupakko, joka pilaa äitinsä ja tämän aviomiehen maineen siinä samalla. Minunkin korvani ovat saaneet tiedon joistakin velhoista, jotka ovat matkanneet ties mistä asti Englantiin tapaamaan äitiä avioaikeet mielessään. Torjunta kuitenkin on väistämätön, sillä äitihän on jo naimissa – työ on hänen pitkäaikainen puolisonsa.
Kolmas, mutta melko epätodennäköinen, vaihtoehto on se, että hänellä on kutakuinkin ikäiseni pikkuveli, jolle pitäisi saada vaimo. Miksi muuten tuollainen ylimys tahtoisi nähdä nimenomaan minut? Hän tulee vain tarkistamaan, millaiset kaupat on tekemässä, onhan hän sentään nyt perheensä pää ja haluaa veljilleen parhaan mahdollisen morsiamen. Minulla ei kosijoita juuri ole ollut, tai tarkemmin sanoen, ei tietääkseni yhtäkään (toisaalta äidistä ei tiedä, hän on saattanut lähettää kysyjät matkoihinsa esittelemättä heitä sen kummemmin minulle). En siis kovin tarkkaan tiedä, miten naimakaupan osapuolten on sellaisessa tilanteessa tapana menetellä.
Ruokailun päätyttyä Godric iskee suuret kämmenensä kahdesti yhteen – jäljellä olevat ruuat katoavat kultalautasilta ja väkijoukko vaikenee siinä sivussa. Lausuttuaan muutaman kiitoksen sanan hän saa kohteliaat aplodit ja poistuu sitten salista. Tämä on hienovarainen merkki siitä, että juhlat alkavat olla lopussa; toki lumotut cembalot soittavat vielä seuraavaan aamuun saakka, mutta suurin osa vieraista poistuu yleensä Godricin myötä, vaikka tämä poistuukin aina niin varhain kuin on soveliasta.
Nousen itsekin pöydästä, kaivaten jo kipeästi eroon puvustani. Olen jo lähdössä oville päin, kun takaani kuuluva yskähdys pysäyttää minut. Paroni seisoo takanani ja näyttää entistä jurommalta. Pohdin huolestuneena, olenko loukannut häntä jotenkin, tietämättäni.
”Oli ilo illastaa kanssanne, neiti Korpinkynsi”, hän sanoo rahisevalla äänellään. Niiaan ja olen aikeissa vastata kohteliaasti takaisin, mutta hän jatkaa:
”Toivon, että saan kunnian vierailla linnassa toistekin.”
Hämmennyn hieman, sillä tuskinpa hän on kovin epätoivottu vieras eikä varmasti tarvitsisi erillistä kutsua voidakseen tulla vierailemaan linnan tiluksilla milloin tahansa.
”Luonnollisesti, herra paroni, olette tervetullut”, sanon hieman hämmentyneenä ja kumarran päätäni. Paroni kumartaa ja poistuu sanomatta enempää. Katsellessani kultakirjaillun viitan selkämystä paronin kävellessä toiselle salin ovelle äiti tulee luokseni innostus kasvoillaan.
”No, mitä hän sanoi?”
”Hän… kysyi vain voisiko vierailla linnassa toistekin ja vastasin että tietenkin”, sanon yhä hämmentyneempänä. Äidin kasvot valaistuvat entisestään ja hän tekee jotain hyvin harvinaislaatuista – pujottaa käsivartensa omani ympärille ja lähtee kävelyttämään minua käsikynkässä kohti viereisen kamarin ovea. Sieltä johtava salakäytävä päättyy sopivasti äidin työhuoneen lähelle ja sieltä reitti tupamme oleskeluhuoneeseen on lyhyin.
”Miksi se oli niin merkittävää? Miksi hän halusi tavata minut?”
”Voi Helena”, äiti huokaisee, kuulostaen nyt jo tavanomaisemmalta itseltään eli hieman turhautuneelta, ”eikö se nyt ole aika selvää? Tietenkin hän tulee kosimaan sinua.”
No, ehkäpä se näin jälkikäteen ajateltuna
on aika ilmiselvää. Mutta kosia, minua? Joku paronin kaltainen rikas, vaikutusvaltainen velho ja
minä? En osaa kuvitella sitä, mutta ehkä se on vain tottumiskysymys. Kieltämättä paroni oli kiehtova, komea ja niin vaitelias, että on vaikea päätellä hänestä juuri mitään. Eikä ikäero olisi suuri ollenkaan – olisihan paroni vaikka voinut olla jo neljänkymmenen kuten kuvittelin, eikä sekään olisi ollut este avioliitolle.
Vastattuani oikein Korpinkynsitornin kolkuttimen esittämään arvoitukseen astun tyhjään oleskeluhuoneeseen ja hymyilen jo pienesti; ei minua tosiasiassa harmittaisi, mikäli paroni tosiaan palaisikin linnaan.
